Sänkipään synty
Teatteriohjaaja Kurt Nuotio on kirjoittanut mainion, inhimillisen muistelmakirjan Karvainen rahastaja. Se kuvaa kodin ja kadun tasalta paitsi helsinkiläispojan elämää myös sodista toipuvaa Suomea.
Kaikkien antoisien muistelmien tapaan Karvainen rahastaja puhaltaa henkiin menneen maailman, kadonneen ajan, ihmisineen, tuoksuineen ja esineineen.
Madeleine-leivos lennätti Marcel Proustin etsimään kadonnutta aikaa kokonaisen romaanisarjan verran. Kurre Nuotion leivos on hänen isänsä ympärillä leijunut partaveden ja konjakin tuoksu.
* * *
Maailmahan vetää tylsiä muistelmia kuin viita paskaa. Monia muistelijoita tuntuu kangistavan jo valmiiksi seura, johon heidän kirjansa tungetaan. Kirjastoluokituksessa muistelmat karsinoidaan henkilöhistoriana historia-yleisnimikkeen alle. Se on huti. Muistelmat ja omaelämäkerrat eivät ole tutkimusta. Ne ovat kaunokirjallisuutta, ja kun muistelija tajuaa tämän jo ennen kirjoittamista, hän vapahtaa itse itsensä.
Nuotio arkistoi maanisesti. Hän on kerännyt varhaisista poikavuosista lähtien laatikoittain piirroksia, kirjeitä, kutsuja, lehtileikkeitä. Arkipäiväinen, tallentavalle pojalle merkityksellinen sälä on vuosikymmenten vierittyä muuttunut kulttuurihistoriallisesti korvaamattoman arvokkaaksi.
* * *
Voisi kuvitella, että Kurre Nuotiosta on sukeutunut erinomainen muistelmakirjailija arkistonsa vuoksi. Ei se pidä paikkaansa. Arkisto on vain ponnahduslauta. Kyllä se on Kurre, joka lentää: ”Naapuritalon tyttö, jonka hampaat ovat kuin tuulen kaatama heinä, herättää minussa helliä tunteita. Kun tyttö nauraa, näkee, että suussa ei ole edes summittaista asemakaavaa.”
Ennen sporissa kohtasi karvaisia rahastajia. Nykyisin ei edes paljaita. Kuva: Kalle Tervo.
Asemakaava ei tietenkään ole stadilaispojan kieltä. Se on kypsän muistelijan kielikuva. Näin muisto, ehkä jopa arkistoitu, sytytetään henkiin kuusikymmentä vuotta myöhemmin täsmällisellä kielellisellä ilmaisulla. Muistot eivät kirmaa vapaana luonnossa. Ne syntyvät vasta kun ne on muisteltu, kirjoitettu.
Kurre hurmaa kielellään: ”Äitini on viimeisillään, lapsivesi kuljettaa korviini pommikoneiden jylinän ja hätääntyneitten ihmisten ääniä. Potkin koska pelkään. Vaadin päästä kuiville. Kun äiti kumartuu ottamaan maasta koivuklapia, tulee lähtö. Synnyn pää edellä pärekoriin, saan tikkuja päähäni. Siellä ne vieläkin ovat.”
Tämä on suomalaisen kirjallisuuden ehdottomasti paras sänkitukan kuvaus ja selitys. Syntymän kuvauksena se on omaperäinen.
* * *
Kurre nuotio kirjoittaa varhaislapsuudestaan ja elämänsä paristakymmenestä ensimmäisestä vuodesta lämpimästi, hauskasti ja elämäniloisesti. Nämä laatusanat muuttuvat tavallista arvokkaammiksi sen tähden, ettei muistelija välttele poika-aikaisen elämänsä varjoja: isänsä alkoholismia ja lähipiirin traagisia kohtaloita. Varjot kuuluvat elämään yhtä lähtemättömästi kuin tyttöjen ja musiikin säteilemä valo.
Muistelmia kirjoitetaan harmillisen usein kuin laajennettua ansioluetteloa. Silloin lapsuus näyttäytyy pitkänä, ansiottomana alkusoittona varsinaiseen julkiseen elämään. Lapsi ei saa virkoja eikä arvomerkkejä. Silti hiekkalaatikkokahakka saattaa olla verrattomasti mielenkiintoisempi kuin riitaisa virantäyttö. Ainakin se on sivistyneempi.
ihmisen elämä on harvoin menestystarina. Tästä Kurre Nuotio kirjoittaa armahtavasti hymyillen. Kun hän paljastaa pelkonsa, munauksensa, pienuutensa ja epäonnistumisensa, hän osuu oikeaan. Ne tekevät meistä ihmisiä.