Jenni Haukio kehottaa pitämään muistojen maailman elävänä: ”Muistot ovat valtavan suuri sisäinen pääoma”
”Muistoissamme voimme missä tahansa palata juuri sinne, minne kaipaamme, tai heidän luokseen, joita ikävöimme”, Jenni Haukio kirjoittaa.
Valtiotieteiden tohtori, runoilija ja tasavallan presidentin puoliso Jenni Haukio pohdiskelee Suomen ihmeitä ja ilmiöitä.
Ilokseni olen saanut useissa eri haastatteluissa kertoa toimintaani presidentin puolisona käsittelevästä kirjastani Sinun tähtesi täällä. Monissa kirjaan liittyvissä keskusteluissa minulta on kysytty, mitä jään kaipaamaan, kun kahdentoista vuoden ajanjakso presidentti-instituution tehtävissä päättyy.
On esimerkiksi kysytty, tulenko kaipaamaan Mäntyniemeä, Kultarantaa tai Presidentinlinnaa – elämisen ja edustamisen paikkoja, joista kirjassani kerron. Samalla olen itsekin pysähtynyt pohtimaan tätä kysymystä, johon vastaaminen kuitenkin osoittautui helpoksi. Jos jotain jään kaipaamaan, niin lähinnä niitä ihmisiä, joiden kanssa olen saanut työskennellä, ja joista monen kanssa olen myös ystävystynyt.
Tunne kertoo välittämisestä ja rakkaudesta
Kaipaus ja ikävä liittyvät aina johonkin sellaiseen, joka on joko hetkellisesti poissa, tai lopullisesti menetettyä. Kaipauksen tunne kertoo välittämisestä ja rakkaudesta – siitä, että meillä on jotain, jonka koemme niin arvokkaaksi, että reagoimme sen poissaoloon.
Jo tässä mielessä ikävän tunne on ihmiselle merkityksellinen. Se on osoitus siitä, että elämässämme on tärkeitä ja läheisiä asioita, paikkoja ja ihmisiä, joihin meillä on kiinteä henkinen side.
Kaipaus voi esimerkiksi elämänmuutoksen yhteydessä kohdistua myös elämäntapoihin ja päivittäisiin käytäntöihin, pieniin tottumuksiimme, jotka luovat arkielämään turvallisuutta ja säännöllisyyttä. Monesti esimerkiksi sairastuminen voi estää jonkin sellaisen arkisen tekemisemme, jonka arvon oivallamme vasta, kun emme tätä askarettamme enää pysty jatkamaan.
”Muistot ovat valtavan suuri sisäinen pääoma”
Ikävöinnin kohteena ovat usein myös paikat ja alueet, konkreettiset tilat jotka koemme läheisiksi, mutta jonne emme syystä tai toisesta kenties enää koskaan pääse palaamaan. Tällainen ikävä voi olla hyvin raastava, toisinaan jopa ylitsepääsemättömän raskaalta tuntuva tunne.
Joskus on varmasti niin, että kaipauksen aivan kuten surun lävitse on vain elettävä, ja annettava prosessille riittävästi aikaa. Samanaikaisesti olen kokenut, että eräs polku kaipauksen tunteen hallintaan ja menetyksistä selviytymiseen on tukeutua muistojen kannattelevaan voimaan.
Muistot ovat valtavan suuri sisäinen pääoma, jota voimme hyödyntää etenkin silloin, kun itse pidämme muistojemme maailmaa aktiivisesti elävänä.
Muisteleminen, valokuvien ja muiden tallenteiden katseleminen sekä menneestä keskusteleminen auttavat merkittävästi syventämään ja myös rikastuttamaan muistikuvien kerrostumaa.
Ja mitä täysimääräisemmin ymmärrämme olla läsnä elämän erityisissä hetkissä, nähdä meille merkityksellisten asioiden, ihmisten ja paikkojen arvo jo niiden ollessa arjessamme läsnä, sitä pysyvämpiä muistoja synnytämme pääomaksemme tulevaisuuteen.
Muistoissamme voimme aina ja missä tahansa palata juuri sinne, minne kaipaamme, tai heidän luokseen, joita ikävöimme. Se voi lieventää ikävän viiltävyyttä ja tuoda tilalle kiitollisuuden tunteen siitä, mitä olemme saaneet elää ja kokea.
Lue kaikki Jenni Haukion kolumnit tästä!
Tohtori Jenni Haukio ei tunne haikeutta presidenttikauden lähestyessä päätöstään. ”Elämästä tulee rauhallisempaa ja varmasti jonkin verran yksityisempää, mikä on tervetullutta”, hän sanoo. © Tommi Tuomi