Jenni Haukio suhtautuu ikääntymiseen kiitollisuudella: ”Kohtalot ovat epäoikeudenmukaisia ja elämänkulut arvaamattomia”

Väittelin viime joulukuussa valtiotieteiden tohtoriksi, jolloin lapsuudenystäväni kysyivät, millaisesta lahjasta ilahtuisin heidän halutessaan muistaa tärkeää hetkeäni. Ehdotin, että meistä otettaisiin pitkästä aikaa yhteiskuva, jossa kaikki seitsemän olisimme mukana.

Kuvan kuka ­tahansa voisi ottaa puhelimellaan, tärkeintä olisi vain, että kaikki olisivat mukana. Nykyisessä elämänrytmissä jokaisen eläessä omaa hektistä työ- ja perhe-elämäänsä on varsin hankalaa onnistua kokoontumaan siten, että jokainen pääsisi paikalle.

Väitöspäivänä ystäväni yllättivät, he olivat hankkineet lahjaksi kuvauksen studiossa, joka on erikoistunut käsityönä 1850-luvun tekniikalla tehtyihin kuviin. Meidät ikuistettaisiin ala-astevuosiemme koulurakennuksen edessä märkälevy-kollodion-­menetelmällä, jossa mustavalkokuva valmistuu muutamissa minuuteissa alumiinilevylle.

Kuvaus­kokemus oli kiehtova. Historialliselta näyttänyt laatikkomainen kamera seisoi korkeiden jalkojensa päällä mustan kankaan alla, ja kuvan ottamisen aikana oli oltava viisi sekuntia täysin liikkumatta – muuten joku meistä näyttäisi otoksessa epätarkalta.

Vanhenen, siis elän

Kun katson tuota ystäväporukkamme hurmaavaa kuvaa vanhan rakkaan koulumme edessä, pohdin, kuinka ajan kulumiseen voikaan suhtautua niin ­monin eri tavoin.

Esimerkiksi ikääntymisestä ajattelen: vanhenen, siis elän.

Jos en ikääntyisi, olisin kuollut. Elämäni olisi päättynyt, kuten niiden muutamien koulumme oppilaiden, jotka ikuisesti muistamme tietyn ikäisinä, koska he jo vuosikymmeniä sitten menehtyivät traagisissa liikenneonnettomuuksissa.

Kohtalot ovat epäoikeudenmukaisia ja elämänkulut arvaamattomia. Tämän aina tiedostaen en koskaan sure ajan kulumista vaan iloitsen, että saan yhä olla sitä todistamassa.

Epätarkkuus on luonnollinen osa elämää

Tarkastellessani vääjäämättä rosoisia ilmeitämme nostalgisessa otoksessa mietin myös, miksi turhaan vaadimme itseltämme täydellisyyttä olemisemme niin monilla eri osa-alueilla.

Eikö aikuisen ihmisen olisi edes periaatteessa helppo oivaltaa, ettei täydellistä kuvaa ole olemassa, vaikka sitä kuinka jahtaisi? Lienee kulttuurisesti opittua ja vallitsevia normeja mukailevaa kokea, että kaiken tulisi olla ­särötöntä ja siloteltua, ikään kuin jonkinlaisen ideaalin muottiin täydellisesti sopivaa valua.

Entä jos sittenkin kykenisimme tunnistamaan, ettei näin tarvitsisi olla? Että riitämme juuri sellaisina, jollaisia ponnistelematta ja pyrkimättä olemme. Että hyväksyisimme epätarkkuuden luonnollisena osana elämää, ja mikä vapauttavinta – luopuisimme vertailemasta itseämme aina muihin ihmisiin. Se nimittäin on täysin mahdollista ja jokaisen oma ­tietoinen valinta.

Aivan kuten jo 500 vuotta ennen ajanlaskumme ­alkua elänyt kiinalaisfilosofi Laotse kirjoittaa: ”… koska hän ei kilpaile, ei kukaan maailmassa voi kilpailla hänen kanssaan”.