Eva-Riitta Siitonen iloitsee läheisistä väleistä lapsenlapseensa Vieno Virtaseen – ”Olen opettanut Vienolle, että eri mieltä voi olla sovussa”

Ovelta kuuluu iloinen huikkaus.

”Helou! Toin pojan myös.”

Töölöläisen kerrostaloasunnon olohuoneeseen porhaltaa Bombay, puolitoistavuotias kääpiömäyräkoira. Eva-Riitta Siitonen, 82, laskee touhukkaalle koiralle juomavettä. Kun tyttärentytär Vieno Virtanen, 16, saa ulkotamineet riisuttua, on mummo jo valmistamassa hänelle välipalaa.

Eva-Riitan ja Vienon suhde on poikkeuksellisen läheinen. Vienon syntyessä äiti, Eva-Riitan ja Matti ”Fredi” Siitosen tytär Hanna-Riikka Siitonen oli jo sairastunut syöpään. Sairauden sekä Hanna-Riikan ja Vienon isän, näyttelijä Janne Virtasen töiden vuoksi mummola on ollut Vienon toinen koti syntymästä saakka. Hanna-Riikka sanoikin usein, että vanhemmilla on Vienon yhteishuoltajuus.

Kun Venäjän hyökkäyssota alkoi, oli Vieno ensimmäisenä Eva-Riitan mielessä. On yhä.

”Kaikki viittaa siihen, että sota kestää kauan, valta-asemat saattavat vaihtua ja maailma muuttaa asentoaan jollain tavalla. Minkälaisen tulevaisuuden Vieno ja muut nuoret saavat?”

Ja voiko siihen varautua?

Vieno Virtanen, Matti Siitonen ja Eva-Riitta Siitonen Hevisaurus-musikaalin ensi-illassa Peacockissa keväällä 2012. © Pekka Mustonen/Kuvaryhmä/SKOY

Muistikuvat pelosta

Eva-Riitta syntyi Helsingissä keskelle toista maailmansotaa. Suomessa talvisota oli päättynyt, mutta tyven oli tilapäinen, sillä jatkosota alkoi reilun vuoden kuluttua.

Eva-Riitta: Pystyn yhä saamaan nenääni pommisuojina toimineiden kylmien kellareiden kostean hajun. Olin ehkä kolme, kun pommisuojassa joku sanoi minulle: ”On hyvä, ettet vielä ymmärrä pelätä.”

Muistan, että pelkäsin, en vain osannut sitä sanoa. Keväällä 1944 venäläiset pudottivat pommin naapuritaloon. Se tuhoutui maan tasalle. Asuin äidin kanssa pienessä hellahuoneessa, jonka ikkunat paineaalto rikkoi. Äiti oli virittänyt pinnasänkyni päälle keltaisen viltin, jolle sirpaleet lensivät. Nostin käteni ylös ja kun katsoin niitä, ne olivat verillä.

Eva-Riitta: Sota-aika ja sen pelot palasivat mieleeni Venäjän hyökättyä Ukrainaan. 24. helmikuuta on poikani ja Nina Tapion syntymäpäivä. Lähetin onnitteluviestit, joissa totesin, etten olisi toivonut sellaista räiskettä heidän juhlapäiväänsä. Päivä on myös edesmenneen puolisoni Matin nimipäivä. Siunasin sitä, ettei hän joutunut kokemaan enää toista sotaa.

Vieno: Luulin selviäväni elämäni ajan ilman sotaa, vaikka mummo yritti jo ennen Venäjän hyökkäystä vihjailla, että se näyttää todennäköiseltä. Vielä sittenkin, kun mummo kertoi Venäjän hyökänneen, se tuntui epätodelliselta.

Vieno: Vastaani alkoi tulla puhelimen Tiktok-sovelluksessa videoita Ukrainasta. Yhdessä pari vuotta minua vanhempi tyttö matkusti turvaan päästäkseen yksin kolme päivää täyteen ahdetussa junassa, jossa ei mahtunut edes istumaan. Se pysäytti. Mummo on myös kertonut, mitä venäläiset sotilaat ovat tehneet ukrainalaisille. Se on järkyttävää.

”Huonoa omatuntoa ei tarvitse tuntea”

Vieno: Rasismi venäläisiä kohtaan on lisääntynyt. Sodan alussa jotkut jopa hyökkäsivät venäjää puhuvien kimppuun kaupungilla. Minulla ei ollut kielteisiä tunteita venäläisiä kohtaan, enkä vieläkään pidä heitä pahoina ihmisinä. Eihän sota ole venäläisten syy, vaan Putinin.

Eva-Riitta: On tärkeää, ettemme syyllistä Suomessa olevia ja asuvia venäläisiä, sillä suuri osa heistäkin vastustaa Ukrainan sotaa. Demokratiassa on oleellista ymmärtää, että me kansalaisetkin olemme vastuussa johtajiemme valinnoista. Tosin Venäjällä ollaan jo tilanteessa, jossa Ukrainan sodan arvostelu vie vankilaan.

Vieno: Aluksi koulussa kehotettiin jäämään kotiin, jos sota ahdisti. Sota ei kuitenkaan vaikuta nuoriin muuten kuin aiheuttamalla huonoa omatuntoa. Ukrainalaiset nuoret joutuvat pelkäämään henkensä puolesta, kun samaan aikaan minä ja ystäväni juomme kahvia rauhassa. Se pistää kysymään, miksi näin on? Miksi he emmekä me? Meillä on niin paljon, ja varmasti heilläkin oli, mutta se vietiin.

Sota tulee usein esille keskusteluissa kaverien kanssa, mutta ei meillä ole todellista ymmärrystä siitä, mitä siellä oikeasti tapahtuu.

Eva-Riitta: Olen sanonut Vienolle, ettei huonoa omatuntoa tarvitse tuntea siitä, että hänen asiansa ovat paremmin kuin ukrainalaisten. Tieto on toinen asia. On hyvä tietää, jotta osaa arvostaa omaa nuoruuttaan, kun samaan aikaan se viedään osalta nuoria Euroopassa.

Vieno: En pelkää ainakaan vielä. Mielessä on tietysti käynyt, että entä jos sota laajenee Suomeen? Sellaisesta tulee epävarma olo. Olen suunnitellut vaihto-oppilasvuotta lukion aikana. Sota on pistänyt miettimään, onko se ylipäänsä mahdollinen. Kauanko sota tulee jatkumaan?

Eva-Riitta: Valitettavasti sota voi laajentua. Sitä ei silti tarvitse miettiä koko ajan. Nuorten ei pidä tuntea huonoa omatuntoa siitä, että saavat Suomessa elää rauhassa murrosikänsä. Vienon iässä on saatava olla omassa kuplassaan. Aikuistenkaan ei pitäisi ottaa kärkkäästi kantaa murrosikäisten olemukseen, nukkumiseen, mielipiteisiin – ei mihinkään. Antaa nuorten olla ja elää. Sen jälkeen he ovat vahvempia aikuisuuteen.

”Tämän ajan nuorilla on monessa asiassa paljon vaikeampaa kuin meillä oli”

Eva-Riitta: Helposti puhutaan siitä, kuinka vaikeaa ikäluokallani oli ja kuinka helppoa nuorilla on nyt. Inhoan sukupolvien vastakkain asettelua. Teimme työtä ja rakensimme maata nimenomaan toivoen, että seuraavilla sukupolvilla olisi paremmin.

Sitä paitsi tämän ajan nuorilla on monessa asiassa paljon vaikeampaa kuin meillä oli. Heidän on hallittava tietoteknologia ja loppumaton tiedon tulva. On ilmastonmuutos ja luonnon monimuotoisuuden katoaminen. Myös koronan kaltaiset epidemiat ovat tulleet jäädäkseen.

Eva-Riitta: Nuoruudessani elintaso oli matala, mutta seuraava päivä oli aina hiukan parempi kuin edellinen. Vaikka Suomessa palkat tänäkin keväänä nousivat, hinnat nousivat vielä enemmän. Elintaso siis laskee.

Eva-Riitta: Sodan jälkeinen aika oli pakosta materialistista. Tässä maailmanmyllerryksessä toivon nuorten keräävän immateriaalista, aineetonta omaisuutta. Sillä on käyttöä, kun maailma on monin tavoin uuden järjestyksen kynnyksellä.

Eva-Riitta: Kielitaito on pääomaa. Juurien lisäksi kannattaa kasvattaa siivet. Ihmisen pitää lähteä, jotta voi tulla. Olija tottuu, aivan kuten venäläiset ovat tottuneet väärään informaatioon. Olija hyväksyy kuplan, jossa elää. Tulija näkee. Se ei tarkoita välttämättä ulkomaille lähtemistä. Uusien näkökulmienkin hankkiminen kannattaa. Korona-aikana ajoimme Matin kanssa esimerkiksi Porvooseen. Söimme eväät ja kävelimme.

Eva-Riitta: On ehkä mahdoton valmistautua juuri siihen kriisiin, joka tulee. Valmentautuneena osaa silti toimia uudessakin tilanteessa. Niin olen ajatellut esimerkiksi käydessäni maanpuolustuskursseja. Seteleillä ei tee tosipaikassa mitään ja jos olet ilman vettä autiomaassa, eivät kultakorut auta. On viisautta oppia toimimaan vaikeissa tilanteissa, jopa katastrofeissa.

Mummo pitää ajan tasalla nykyisyydestä

Eva-Riitan tytär ja Vienon äiti Hanna-Riikka kuoli kilpirauhassyöpään heinäkuussa 2018. Kolme vuotta myöhemmin Eva-Riitta menetti puolisonsa ja Vieno Isoksi kutsumansa isoisän.

Vieno: Mummo on kertonut tarinoita menneisyydestä, mutta pitää minut ajan tasalla myös nykyisyydestä. Saan suurimman osan tiedoistani nuorten tapaan puhelimen kautta, esimerkiksi Tiktok-sovelluksesta, ja mummolta. Hän hoitaa sen hienosti: lukee tai livauttelee informaatiota muun juttelun lomassa.

Eva-Riitta: Pidän Vienolle välillä sanomalehtikatsauksia. Yritän löytää asioita, jotka saattaisivat kiinnostaa häntä. Puhumme myös politiikasta, mutta emme puoluepolitiikasta. Olen ainoastaan varoittanut sellaisista liikkeistä, jotka hakevat vihaa ja sen kohteita jopa omasta maasta. Tästä esimerkkinä on natsi-Saksa. Elämässä pitäisi edetä plusmerkeillä. Viha syö aina enemmän vihaajaa kuin vihattavaa.

Vieno: Olen kiitollinen mummolle, että hän todella jakaa minulle asioita. Rehellisesti sanoen en itse selvittäisi, mitä maailmassa tapahtuu.

Vieno sanoo kertovansa yllättävänkin avoimesti asioitaan Eva-Riitalle. ”Uskon, että mummokin kertoo minulle asioitaan”, hän sanoo. © Tommi Tuomi

”Olemme eri mieltä, mutta emme riitele”

Eva-Riitta: Varmasti meillä vanhemmilla olisi nuorille annettavaa, mutta heidän maailmaansa ei ole helppo päästä. Aika harvoin on tilanteita, jolloin Vienon kanssa puhumme yhtä pitkään kuin nyt tässä haastattelussa.

Vieno: Onko välillämme sukupolvien kuilu? Totta kai, mutta se ei ole mielestäni kielteinen asia. On asioita, joista olemme eri mieltä, mutta emme riitele.

Eva-Riitta: Olen opettanut Vienolle, että eri mieltä voi olla sovussa. Vienon mielestä esimerkiksi kannabiksen käyttö voitaisiin vapauttaa, mistä olen eri mieltä. Olemme perustelleet näkökantamme, mutta ei siitä riitaa tule, ja eihän meistä kumpikaan asiasta päätä.

Vieno: Äidin kuoleman jälkeen oli asioita, joista en olisi selvinnyt ilman mummoa. Hän on sanonut, ettei voi olla äiti, mutta voi olla enemmän isoäiti. Minulla on tosi hyvät välit iskän kanssa, mutta joskus tarvitaan naisen kosketusta. Kerron mummolle lähes kaiken, mitä elämässäni tapahtuu. Tykkään juoruilla hänen kanssaan ja kertoa tyttödraamojani.

Vieno: Olin ehkä seitsemän, kun Iso kertoi iltasadun pienestä, köyhänä kasvaneesta tytöstä, joka teki huikean elämäntyön. Sen lopuksi hän sanoi tarinan kertoneen mummosta. Se oli aikamoinen vau-hetki.

Mummo on elänyt niin paljon suuremman ja tärkeämmän elämän kuin minä tähän mennessä. Hän on saanut aikaiseksi valtavasti sillä vähällä, mitä hänelle alunperin on annettu, toisin kuin minä, jolla periaatteessa on kaikki mitä ikinä tarvitsen. Siitä tulee olo, että minunkin on pakko saada jotain aikaiseksi. En usko olevani riittävän vahva politiikkaan.

Olen pienestä pitäen ajatellut seurata Ison, äidin ja iskän polkua. Rakastan varsinkin musiikkiteat­teria.

Juttu julkaistu ensi kerran Vivan numerossa 5/2023.

Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti