Joonas Nordman huumorin kielletyistä aiheista: ”Kaikkea saa edelleen sanoa – eri asia on, kannattaako kaikkea sanoa”

Minulle esitetään työhöni liittyvissä haastatteluissa lähes poikkeuksetta toinen seuraavista kysymyksistä: saako mistä tahansa tehdä huumoria, tai mistä aiheesta jätät vitsit kertomatta?

Kiellettyjen aiheiden etsiminen ruokkii osaltaan ”mitään ei saa enää sanoa” ­-valitusvirttä, joka ajaa ­argumenteissaan usein pahasti seinään. Kaikkea saa edelleen ­sanoa, eri asia on, kannattaako kaikkea sanoa. Sitä paitsi 50 vuotta sitten ­ihmiset pahoittivat mielensä varmasti ­helpommin kuin nykyään, silloin ei vain ollut ­internetiä, jossa hienot oivalluksensa saattoi jakaa ja saada saman tien muilta käyttäjiltä palautteen.

Pyrkimys määritellä sallitun huumorin rajat heijastelee yhteiskunnan muuta kuplintaa. Ei ihmisiä pelota se, jos joku ­täysin muita arvoja edustava henkilö pahoittaa mielensä heidän kannanotoistaan tai vitseistä, vaan jos tuomio tulee omien joukosta. Tämänkaltaisen sisäisen paineen olen tunnistanut myös omassa liberaalissa kuplassani.

Huumorin tasot

Vastaukseni alussa esitettyihin kysymyksiin on, että mistä tahansa saa tehdä huumoria, kyse on siitä, kuka sen tekee.

Vitsit eivät ole mielipiteitä, mutta ne arvioidaan sanojansa mukaan. Jos rasisti kertoo rasistisen vitsin, se ei ole enää vitsi vaan epämiellyttävä ilmentymä kertojansa maailmankuvasta.

Katsoin ystäväpariskunnan luona televisiosta Linnan juhlia, ja kiinnitimme heti huomiota, että presidentin takana seisoo historian ensimmäinen naispuolinen adjutantti. Reilun puolen tunnin jälkeen naisadjutantti poistui paikalta. Seurueessani pohdittiin, minne hän lähti. Totesin, että ”keittiössä tarvittiin apua”. Kaikki nauroivat.

Syitä, miksi sovinistinen vitsi ­toimi ­punavihreissä kuulijoissa, on monia. ­Ensinnäkin jokainen kuulija tiesi, ­etten ole sovinisti, enkä ajattele, että naisen kuuluisi ensisijaisesti häärätä keittiössä. Toisekseen vitsi itsessään oli vitsi, koska joskus on lähtökohtaisesti hauskaa jo pelkästään se, että sanoo jotain epäsopivaa. Kolmanneksi vitsi on latautunut kahdella tasolla.

Vitsimaailmassa ajatus siitä, että yksi ­lasikatto on murrettu ja nainen nähdään adjutanttina, mutta kutsutaan heti ­avuksi keittiöön vain sukupuolensa vuoksi, on hauskaa.

Oikeassa maailmassa vitsi ottaa kantaa juuri siihen epätasa-arvoiseen ja sukupuolittuneeseen todellisuuteen, josta vitsin heittäjänkin mielestä yhteiskunnan ­pitää kasvaa ulos. Vitsi ei vahvista stereotypiaa vaan osoittaa sen.

Dialogi

Toivottavati tästä vitsin ruumiinavauksesta oli apua kaikille, joiden mielestä mitään ei saa enää sanoa, ja toisaalta myös kaikille niille ilopoliiseille, joiden itsetunnon perusta on pyrkimys näyttäytyä moraalisesti ylempänä kuin muut.

Sananvapauden ­ytimessä on ­dialogi. ­Sananvapaus ei vahvistu muiden sanomisten kyttäämisellä vaan omien ­sanavalintojen tutkiskelulla ja kyvyllä perustella ne.

Parasta, mitä ­sanoilla voi tehdä, on tuottaa iloa muille.

Tämä oli viimeinen kolumnini Seuraan. Kiitos kaikille lukijoille ja hyvää joulua!

Lue kaikki Joonas Nordmanin kolumnit tästä!