Venäläiset luksusautot katosivat – Juha Vuorinen ajan kuperkeikasta Espanjassa: ”Venäläisyys on vain karulla tavalla tyhjäksi raaputettu arpa”

”Siinä missä venäläisyys vielä reilu ­vuosi sitten saattoi olla jonkinlainen turvallisuuden valttikortti, on se nykyään vain karulla tavalla tyhjäksi raaputettu arpa”, kolumnisti Juha Vuorio kirjoittaa.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Juha Vuorinen on kirjailija, radioääni, kolumnisti ja suurperheen isukki.

"Siinä missä venäläisyys vielä reilu ­vuosi sitten saattoi olla jonkinlainen turvallisuuden valttikortti, on se nykyään vain karulla tavalla tyhjäksi raaputettu arpa", kolumnisti Juha Vuorio kirjoittaa.
Teksti: Juha Vuorinen

Asuessani ennen koronaa pitkän tovin Etelä-Espanjassa kuulin takuuvarman vinkin, miten välttyä autovarkaudelta tai autoon murtautumiselta: vaihda kärryysi yöksi venäläiset rekisterikilvet.

En oikein tiennyt, pitikö ohje ottaa ­vitsinä vai uskoa väitettä, että ­rosvotkin pelkäävät joutua venäläisten kanssa ­hankaluuksiin.

Palattuamme viime syksynä takaisin Andalusiaan saatoin omin silmin todentaa kaikkien aikojen katoamistempun. ­Aikaisemmin yhtenä virtana vastaan tulleet venäläiset luksusautot olivat lähes tyystin kadonneet.

Puolen vuoden aikana olen nähnyt vain kolme venäläiskilpiin rekisteröityä autoa, ja niistäkin oli piilotettu kilven oikean alakulman Venäjän lippu ja sen alla olevat RUS-kirjaimet.

Korvaushoitona tilalle oli tullut häkellyttävän monta Ukrainan kilvissä ­olevaa arvoautoa. Ensin ajattelin, että niiden täytyi olla sotaa paenneiden ukrainalaisperheiden kärryjä, mutta ­samaan hölmistyneeseen hengenvetoon ihmettelin, miksi niiden parhaassa iässä olevat mieskuskit eivät olleet puolustamassa maataan.

Paikalliset välttivät puheenaihetta

Yrittäessäni kysellä ­tästä kummajaisesta paikallisilta törmäsin ympäripyöreään kiertelyyn ja äkkinäiseen yritykseen vaihtaa puheenaihe vaikkapa Andalusiaa paahtavaan historialliseen kuumuuteen, mikä hälytti päässäni kuin pallogrillin kuvun alle asetettu palovaroitin.

Ymmärrän hyvin, että venäläiset yrittävät ­käydä ukrainalaisista, enkä ­todellakaan halua syyllistää ketään.

Jos auto olisi ­naamioitu esimerkiksi Saksan kilpiin, venäläinen ­aksentti paljastaisi kusetuksen sillä sekunnilla, kun kuski avaisi autosta noustessaan oven lisäksi suunsa.

Muutaman kerran satuinkin näkemään surullisen tilanteen, jossa venäläinen äiti alkoi muiden lähestyessä puhua lapselleen kömpelöä englantia tai jossa ravintolassa vieressämme istunut venäläiseltä vaikuttanut pöytäseurue kailotti kovaan ääneen amerikanenglantia.

Lähtiessäni vaimoni kanssa ­ravintolasta aavistukseni saikin vahvistuksen. Ulos ­tupakalle poistunut seurue pajattikin ­keskenään ehtaa venäjää, kunnes me ­astuimme kuuloetäisyyden päähän.

Venäläisyys saattoi ennen olla turvallisuuden valttikortti

Kaikki näkemäni ja ennen kaikkea kuulemani on ollut kouriintuntuva muistutus siitä, kuinka asiat ja olosuhteet voivat heittää elämässä lyhyessäkin ajassa täydellisen kuperkeikan.

Siinä missä venäläisyys vielä reilu ­vuosi sitten saattoi olla jonkinlainen turvallisuuden valttikortti, on se nykyään vain karulla tavalla tyhjäksi raaputettu arpa.

On kuitenkin käynyt täysin ­selväksi, että vaikka kaikki venäläiset ­eivät todellakaan hyväksy maansa tekemiä raakuuksia, kovin monet joutuvat epätoivoisesti piileskelemään niiden vuoksi.

Lue kaikki Juha Vuorisen kolumnit täältä!

X