Koikkalainen kehuu juhannusörveltämisen vähentyneen ja tapojen siistiytyneen - silti jussina sataa lunta ja räntää

Euroborit pyörivät vahvasti miinuksella, Donald Trump tulee ja menee, ja maailman tuulet ja tyrskyt heiluttelevat, mutta on yksi, mikä pysyy. Suomalainen juhannus on esi-isien perintö, jonka syvimpään ytimeen eivät pintaraapaisut pysty. Sen perinnön hoidon rinnalla on herttaisen yhdentekevää, kuka on maan ulkoministeri tai kenen käsissä on valta perussuomalaisten riveissä.

Juhannuksena sataa aina, lunta, räntää tai vettä, ja juhannuksena haetaan lopullista ratkaisua sukupolvesta toiseen velloneisiin riitoihin, joiden synnystä saati syystä ei ole kenelläkään enää minkäänlaista haisua. Mutta riidellään silti, varmuuden vuoksi. Vanhasta muistista. Miesmuistoinen traditio jatkuu taas ensi juhannuksenakin.

Juhannuksena lepattaa lipputangossa Suomen lippu. Juhannuksena tupruttavat pihojen grillit paksua mustaa savua. Ympärillä hääräilee mustanaamainen, mutta muuten punakka mies. Se on vuoden ainoa päivä, jolloin hän haluaa olla keittiön kuningas. Muut eivät saa sekaantua hänen toimiinsa. Muut myös ymmärtävät olla sekaantumatta. He tietävät jo tottumuksesta, että asialla on alan mestari.

Mökille väkisin pakotettua nuorisoa ei näy. Se nukkuu vielä jaksaakseen sitten yöllä taas valvoa ja pelata tietokonepelejä. Kaikki tapahtuu keinovalossa, joten huomaamatta jää, että on menossa on Suomen lyhyen kesän pisin päivä ja yötön yö. Se on sukupolvelta toiselle välittyvää tähdellistä tietoa, mutta sen saa vaikka googlettamalla helpommalla kuin menemällä ulos se omin silmin näkemään, omin korvin kuulemaan ja omin nenin haistamaan. Eräänlainen luontosuhde on joka tapauksessa sekin.

Moni asia on muuttunutkin. Uudet perunat ja sillit eivät ole enää juhannuksen ydinruokaa. Ne on syöty jo toukokuun lopussa ja hätätilassa kelpaa skånelainenkin peruna, jos suomalaista ei ole ehtinyt juhlapöytään. Sillin suhteen ei ole aivan niin tarkkaa. Sadot vaihtuvat, mutta säilytystavat ovat parantuneet. Silliä saadaan niin Islannista kuin varastoistakin tasaiseen tahtiin muutoinkin.

Pöytätavat ovat huomattavasti siistiytyneet. Alkoholia käytetään vähemmän, joten tilastotkin ovat kaunistuneet. Suomalaista ei kuole enää niin paljon kuin ennen liikenneonnettomuuksissa eikä hukkumalla, eivätkä miehet kaatuile kiuskiville eivätkä telo toisiaan tikanheitossa ja kyykässä.

Ei, se ei ole miespolven huononemista. Se on sitä, että suomalaisista on tullut eurooppalaisia. Salakavalasti ja vaivihkaa. Vain vanhat valokuvat juhannuksen vietosta osoittavat, että asialla ovat nyt peräti eri naiset ja miehet kuin silloin ennen. Kummajaiselta se silti edelleenkin tuntuu. Nämä eivät vieläkään oikein luontevasti istu toisiinsa: koivu, kesä, yötön yö – ja eurooppalainen jussi.

Juhannusyö on kaunis, kauhistuttavan kaunis. Kauneuteen kätkeytyy julma tieto, että se oli taas tässä. Päivät alkavat lyhentyä, yöt pidentyä. Luonto hiljenee, äänessä on korkeintaan joku tahtinsa menettänyt käkiparka ja juhannuskoivujen kaadossa myöhässä oleva yksinäinen moottorisahamies. Parahdus häviää ajoittain pikaveneiden möykkään. Siihen ei koskaan oikein totu niin kuin ei hyttysten ininäänkään.

Oletko valmis. Jussi tulee taas.