”Kun kuolema tulee, se ei ujostele ovensuussa eikä kysele sopivaa hetkeä”

Koikkalaisen setä kuoli. Sedän viimeinen matka alkoi marraskuiseen hämärään verhoutuneen perjantain illansuussa 87-vuotiaana; syöpä vei muutaman vuoden kestettyään sitkeän sukupolvensa edustajan.

Vaivojansa valittamaton, vaatimaton ja vaatimattomasti elänyt mies, veljessarjansa nuorimmainen on poissa. ­Kotimökki on tyhjillään mutta ei kylmänä.

Inhimillisesti katsoen sedän loppu oli hyvä, omalla tavallaan jopa kaunis.

Eikö muka ole jo ylellistä, kun ihminen saa nykyaikana asua kotonansa käytännössä loppuun saakka? Setä joutui olemaan sairaalassa vain kolme päivää.

On sanottava, että huoli­ heikkonäköisen ja voimansa selvästi menettävän sedän selviytymisestä yksin kotioloissa oli viimeisinä viikkoina suuri.

Itsepintaisesti hän kuitenkin väitti, että kotona asuminen on hänen mielestään paras ratkaisu. Epäilyksen hetkiäkin oli.

Yksin matkaan

Sedän viime hetket olivat vain kivun lievitystä. Nykyaikaisen lääketieteen ­keinot eivät enää riittäneet. Elintoiminnot hiipuivat. Niin isoa rahaa ei olisi koko ­maailmasta löytynyt, että sedän henki olisi voitu pelastaa tai edes hänen elämäänsä pidentää.

Ja jos olisi voinut, elämisen laadusta ei olisi enää voinut paljon puhua.

Ei kukaan sellaista enää ajatellutkaan. Jokainen ymmärsi, että sedän aika oli tullut.

Aivan samalla tavalla joutuu jokainen kohtaamaan ­matkansa pään, oli sitten ­hovin passaama siniverinen kuningas, kultaisten muurien­ ympäröimä diktaattori tai kaikkivoipa maailman rikkain mies.

Viimeinen matka käydään yksin. Aina yksin.

Kun kuolema tulee, se ei ujostele ovensuussa eikä kysele, onko hetki kenties sopiva. Kuolema kulkee omia reittejään oman aikataulunsa mukaan.

Me vieressä olevat yritämme hangoitella vastaan, mutta turhia ovat toiveemme ja pyrintömme. Muuta vaihtoehtoa ei ole kuin nöyristyä ja myöntää, että on asioita, joissa ihmisen kyvyt, neuvokkuus ja voimat eivät enää riitä.

Armelias aika

Jälkeen jääneiden suru väljenee, tavallinen arki painaa päälle. Kuolema on majesteetti, jota jokainen jo luonnostansa kunnioittaa, mutta hänenkin vierailunsa jälkeen elämän on vain jatkuttava.

Suurin murhe painuu väkisinkin taka-alalle, kun on selviydyttävä tilalle vyöryvistä pienemmistä murheista. Niitähän riittää.

Se on elämää. Yhtä paljon elämää on se, että voi säilyttää läheisistään arvokkaat ja rakkaat muistot.

Aika on armelias.

Aika haalistaa muistot. ­Ki­peät se siirtää sivummalle, parhaat se nostaa päällimmäisiksi. Se on hyvin lohdullista.

Lue kaikki Koikkalaisen kolumnit tästä!