Markku Kuisma pohtii jo tulevaa finanssikriisiä: ”Olisiko pankkikriisi pitänyt sittenkin hoitaa kuten Islanti teki?”

Kokoomuslainen pankinjohtaja J. K. Paasikivi on lähihistorian suosikkihahmojani. Ukon ärähdykset venyttävät puoliväkisin vinon hymyn. Turhat murheet haihtuvat.

Toki JKP murehti myös. Hän murisi kaiken aikaa kansansa tyhmyyttä, firmojen surkeutta ja poliitikkojen tomppelimaisuutta. Itse on kaikesta vastattava, muita aina viisaampi rahamies huokaili.

Erehtymättömän osa on raskas. Lähintä apulaistaan ja seuraajaansa Kansallispankissa, Mauri Honkajuurta, Paasikiven oli pakko sivaltaa tavalla, joka nimet vaihtaen olisi kuranttia tavaraa tänäänkin:

”Honkajuuri ei ole koskaan ymmärtänyt politiikasta mitään. Hän on muutenkin kovin yksinkertainen ja ahdashenkinen mies. Hän luulee että tavallinen födgeni s.o. kyky rahan tekemiseen on jotakin suurenmoista. Siihen pystyvät yksinkertaiset, mutta se ei ole mikään korkealle asetettava kyky.”

Paasikivi tiesi mistä puhui. Hän oli itsekin rikastunut vanhoilla kunnon sisäpiirikaupoilla. Politiikan osaaminen oli vaikuttavampaa kuin Honkajuurella. Paasikivihän tunnetusti lämmitteli pankkiuran jälkeen tasavallan presidenttinä.

Pankista JKP laitettiin pois 64-vuotiaana. Tämä harmitti. Vasta kuusikymppisenä alkoivat taidot ja ymmärrys olla asiallisella tasolla.

”Pankkimies on valmis, riittävästi kypsynyt, valmistunut alkamaan silloin, kun hän jättää pankin”, Paasikivi huokasi. ”Vasta silloin alkaa ymmärtää, mistä on kyse.”

Niin totta! Miten pankkiiri tajusikin olennaisimman ihmisen oppimiskäyristä. Kaiken päälle JKP reippaasti ryhtyi maan presidentiksi yli 75-vuotiaana.

Mikä meitä kuusi- ja seitsemänkymppisiä odottaakaan. Voimat vähenevät, mutta ylivertainen ymmärrys korvaa pienet puutteet moninkertaisesti.

Kypsän Paasikiven tunnelmissa itsekin vastasin äsken toimittajan kysymykseen, olisiko 1990-luvun pankkikriisistä vielä luurankoja päivänvaloon vedettäviksi. Erehtymättömän vastaus oli selkeä: Kaiken tutkimani perusteella (sic!) piilossa ei ole mitään järisyttävää, yleiskuvaa muuttavaa.

Kysymys jäi kuitenkin kaivelemaan. Oliko toteutunut yhden vaihtoehdon kriisi- ja kuripolitiikka – mukaan lukien pankkien kallis pelastaminen – sittenkään ainut ja paras vaihtoehto? Islantihan on sittemmin näyttänyt, ettei tainnut olla. Kaiken voi tehdä fiksummin ja siedettävämmin.

Vai näyttikö Islanti oikean tavan? Se on iso kysymys tulevaisuudenkin kannalta. Tulossahan se taas on, siis finanssikriisi.