Millä suosituksilla Suomeen valittiin kuningasta?

Suomessa hevosilla on vain kaksi nimeä, ”Saatana” tai ”Perkele”. Saksalaiset sotilaat panivat tämän merkille vuoden 1918 Suomessa. Eläinten julma kohtelu säälitti karskeja sotureita.

Miehistöltään sosiaalidemokraattinen saksalaisdivisioona oli laivattu keväällä 1918 yli Itämeren kukistamaan suomalaisten puoluetovereiden vallankumousyritystä. Kaikkea veikeää tapahtuu, kun on kyse suurvallan isoista intresseistä. Taistelujen tauottua 10 000 saksalaista sotilasta jäi Suomeen yli puoleksi vuodeksi. Ja olisivat viipyneet vielä pitkään ellei loputtomiin, jos Saksa ei yllättäen olisi hävinnyt maailmansotaa.

Marja-Liisa ja Seppo Hentilä ovat kirjoittaneet tästä vaiheesta palkitun teoksen Saksalainen Suomi 1918 (Siltala 2016). Sitä lukee kuin jännityskertomusta, toki huolellisen dokumentoitua ja tasapainoista. Kyseessä ei ole farssi eikä satiiri. Kuvatut tapahtumat ovat ennen muuta veristä murhenäytelmää.

Pahantapaisille tyypeille kirja tarjoaa silti loputtomasti vinon hymyn ja huvituksen aiheita. Suomalaisen vallasväen uskomaton meno itsenäisyyden alkuhämärissä ei voi olla naurattamatta. Lattapäiset lainehilla olisi elokuvan nimi, jos sellainen aiheesta tehtäisiin.

On ylimielistä puhua näin, kiiruhdan torumaan itseäni. Ilkeily ei ota huomioon tuon ajan ihmisten ahtaita valintatilanteita. Naureskelu menneisyyden ihmisille osuu sitä paitsi aina omaan nilkkaan. Mikähän meidän ryppyotsaisissa tekemisissämme huvittaa sadan vuoden päästä, kun tajutaan se, mistä meillä ei nyt ole kuin kalpea aavistus? Mutta minkä karjalaisuudelle mahtaa. Lauletaan hilpeitä vaikka sydän märkänis. Vai mitä tästä tuumaatte?

Herrasväki halusi tunnetusti Suomeen saksalaisen kuninkaan lujittamaan nousevan ”Pohjolan teräsnyrkin” verisitein luotua liittoa suuren suojelijaan. Kuningasideassa ei ole sinänsä mitään hymyilyttävää. Monarkiat olivat ajan sääntö, tasavallat ja demokratia poikkeuksia. Vanhan Venäjän sorruttua Suomen johto haki sisäistä ja ulkoista turvaa jäljelle jääneestä Itämeren mahtivaltiosta. Mutta entäs keisari Wilhelmin perustelut Berliinissä sopivana pidetyn ehdokkaan puolesta? Keisari arveli herttua Adolf Friedrichin istuvan hyvin Suomen valtaistuimelle, olihan hän osoittanut kykynsä kuvernöörinä Saksan afrikkalaisessa siirtomaassa Togossa!

Mainio meriitti Suomen kuninkaalle. Pulleahkon itsetuntonsa kannalta onneksi kuninkaantekijät Helsingissä olivat armollisen tietämättömiä siitä, mitä Berliinissä puhuttiin.

Saksalaissuunta rysähti karille, mutta Suomi pulpahti pintaan kuin korkki meressä. Autuaita sieluja, siunattu kansakunta.