Professori Markku Kuisma: Ajan henkeä on mahdoton määrittää

Jaa kaverilleTilaa Seura

Ajan henki on outo ilmiö. Säntillinen tieteilijä kai kieltää sen olemassaolon, eihän henkeä voi mitata, punnita eikä laboratoriossa leikellä. Silti se sinnikkäästi olla möllöttää ja vaikuttaa tekemisiimme ja mielialoihimme väkevämmin kuin tunnistamme.

Zeitgeist, ajan henki, on helppo leimata tyypilliseksi saksalaiseksi hölynpölyksi: romanttiseksi metafysiikaksi, jolla selitellään kaikkea mahdollista maan ja taivaan välillä. Kulttuurihistorialtaan se onkin saksalaista juurta. Ja totta, kyllä sitä on käytetty löysästi, kun ei viitsitä kaivautua asioiden kokemusperäiseen ja realistiseen tarkasteluun.

Muoti on myös kova juttu. Muodin mukaan tömistellään vauhdilla vaikka kohti pohjatonta rotkoa, kunhan niin saadaan tehdä samassa laumassa muiden valaistuneiden kanssa. Mikään ei voi olla riittävän rumaa tai typerää, ettei sen perässä ulvoen juostaisi, jos se vain on oikeiden piirien ihailemaa muotia. Jos ette usko, katsokaa vaikka firmojen ja nykyään – surullista kyllä – koulujen, yliopistojen ja julkisten laitosten tekemisiin.

Perustehtävät jäävät hoitamatta eikä mikään toimi, kun on kiire vääntää organisaatiot, työtilat ja tekemisen tavat muutaman vuoden välein vaihtuvien muotien mukaisille mutkille. Silloin ei olla köyhiä eikä kipeitä. Aina löytyy jostain hierarkian alaportailta muutama hoitaja, siivooja tai keittäjä irtisanottavaksi niin sanotun kilpailukyvyn vahvistamisen nimissä. Hohhoijaa.

Ajan henki on muoteja pysyvämpi, syvempi ja vaikuttavampi. Se on myös paljon muoteja vaikeampi kuvata, meitä pakeneva ja käsiin murentuva.

Ja silti se on. Vai mitä sanotte vaikkapa valoisasta 1960-luvusta, jota Tommi Uschanov pohtii mainiossa Hätä on tarpeen -kirjassaan. Kirja on nykymuodin mukaan ikivanha, julkaistu 2015. Uskallan kuitenkin väittää sitä ajankohtaiseksi, ei vähiten päällämme nyt leijuvan pessimismin ymmärtämiseksi.

Onko koskaan ollut lujempaa uskoa tulevaisuuteen kuin silloin 1960-luvun alussa? Tiede ja tekniikka leipoivat ihmeitä, maailma harppoi kohti alati parempia aikoja. Kehitysoptimismilla ei kerta kaikkiaan ollut rajoja – kunnes niihin törmättin jo saman vuosikymmen lopulla.

Sini- ja yksisilmäisen kehitysuskon aika lienee ansaitusti ohi, mutta ansaitsemmeko nyt todellakin tämän kaiken mielenraskauden ja maailmanlopun tuhonäyt. Mitä oikein on tapahtunut – milloinkaanhan ei ole aineellisesti ollut paremmin kuin tänään?

X