Ratkaisiko pankkiirien finanssikomitea sisällissodan lopputuloksen?
Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Vuoden 1917 kumouksista ja valtataisteluista syntynyttä kevään 1918 sotaa ei kai rakasteta, mutta nimiä riittää. Vapaussota, kansalaissota, sisällissota, veljessota, punakapina, kansannousu, luokkasota, vallankumous ja vastavallankumous ja mitä vielä.
Itse olen käyttänyt usein punakapinaa. Vallankumousta, joka ei onnistu, kutsutaan kapinaksi. Ja vallasta hallita valtiota oli eniten kyse.
Vapaussodallakin on puolensa. Yllättävää kyllä, sitä käyttivät sekä punaiset että valkoiset. Valkoiset enimmäkseen jälkeenpäin, punaiset sotaa käydessään. Vilkaiskaa vaikka kevään 1918 Työmies-lehteä. Vapaussankareita sen hautajaisilmoituksissa kunnioitetaan. Vapaus tarkoitti tässä vapautta kapitalismin herruudesta, ja ilman muuta myös Suomen itsenäisyyttä.
Kapinat aina kukistetaan ja rikokset rangaistaan. Niin tapahtuu kaikkialla, tänäänkin. Mukana menee liian usein kaikin tavoin syyttömiä ja viattomia, mutta sekin kuuluu kai pelin henkeen ja mittatappioihin.
Sotia ei voiteta eikä kapinoita kukisteta ilman sotilaita, aseita, muonaa ja kaikenmoista muuta materiaa, jota rahalla saa.
Mannerheimin valkoinen armeija sai tarvittavat rahansa liikepankeilta, suurfirmoilta ja ylipäätään rahamiestahoilta. Valtion kassa oli tyhjä. Liike-elämän rahahanat avattiin ensin syksyllä 1917 eräänlaisille yksityisarmeijoille, aseistetuille järjestyskaarteille eli suojeluskunnille, joista vasta kuukausia myöhemmin tehtiin senaatin joukkoja.
Helsingin Pörssiklubilla muodostettiin lokakuussa 1917 erityinen finanssikomitea, joka myönsi heti suuren lainan suojeluskuntien asehankintoihin. Tärkeimpiä rahoittajia olivat maan neljä suurinta liikepankkia Yhdyspankki, Kansallispankki, Pohjoispankki ja Privatbanken, jonka johtaja Axel Ehrnrooth johti tehtävään perustettua finanssikomiteaa.
Tukholmassa aloitti toinen finanssikomitea (Finska finanskommittén), joka hoiti valkoisen armeijan raha-, ase- ja elintarvikehankintoja pohjoismaista. Sen kärjessä olivat laivanvarustaja Lars Krogius yhdessä Hyvinkään villatehtaan omistajan Ossian Donnerin kanssa. Finanssikomitean jäsenet olivat samaa seurakuntaa. Voisiko siis uhkarohkeasti kuvitella, että kevään 1918 moniaineksisessa yhteenotossa oli vähintään vivahteena myös luokkasodan aineksia?
Taistelevien asejoukkojen koostumus ja korkein johto viittaisivat tähän. Punakaarteja johti aluksi sahatyömies Eero Haapalainen ja valkoista armeijaa aristokraatti ja keisarin kenraali Mannerheim – vapaussodan finanssikomitean Axel Ehrnroothin luokkatoveri, sanan molemmissa merkityksissä.