Markus Kajo on Seuran uusi kolumnisti – Kirahvinmitalla voimaa luonnosta!

Jaa artikkeli
Markus Kajo
Markus Kajo on Seuran kolumnisti.
"Jos joku ­suostuisi lainaamaan kirahviaan, rikastuttaisi se ­itsen elämää monin tavoin ja variaatioin", Markus Kajo kirjoittaa.

Olette varmaan joskus miettinyt, että jos ottaisi ylipitkät airot, ja hevos­valjaista luokin eli vempeleen (se puinen osa, joka näyttää ylösalaiselta U-kirjaimelta), ja kiinnittäisi airojen kädensijat luokin päihin superliimalla, syntyisi pontevat, yli neljäkin metriä pitkät puiset pinsetit.

Niillä voisi nostella mummoja ­lumesta johonkin mökintönöön ­sulamaan ja lämpenemään. Siellä kotoisessa gornitšassa saisivat punaposkiset mummot pajattaa iloisina, kamiinan äärellä, pullakahvetta juoden.

(Ja voisi niillä jättipihdeillä pinsettää muutakin: Vaikka etsiä jättiläiskalma­reita Helsingin kolera-altaasta. Jokin ikkuna­lasiliike kernaasti pitäisi useammankin jättiläiskalmarin sapuskoissa, kun kalmarit vapaa-aikoinaan tulisivat ikkunavarastolle nostelemaan lasilevyjä imukupeillaan varastohyllyiltä lasiyrittäjän lava-­auton kyytiin.)

Ei haittaa, jos jättiläispihti­ajatuksenne on teistä omituinen – kyllä minullekin ­tulee monesti täysin älyttömiä ajatuksia päähän!

Mutta tuleepa sentään hienojakin mietteitä:

Pälkähti päähäni hiljattain mm. oivallus, että jos joku ­suostuisi lainaamaan kirahviaan, rikastuttaisi se ­itsen elämää monin tavoin ja variaatioin.

Viiden metrin loikilla silkkaa iloa suomalaisille

Kun kirahvilla on kiire, se juosta lynkyttää ­ottaen viiden metrin loikkia. Viiden!

Peräti 60 kilometriä tunnissa ­etenee se pystyelukka jopa! Ja pää on 5–6 metrin korkeudessa hänellä.

Kirahville kannattaisikin pukea päähän pehmustettu hattu, jossa on leuan alta kulkeva hihna, ja hatun ”katolla” varoitusvilkkuvalo.

Silloin tuo 1 200 kiloa painava elukka ei ­jalkakäytävällä juostessaan vahingossa ­iskisi päällään tajuttomaksi väkeä, joka uteliaana, kaula pitkällä kuikuillen seuraa parvekkeeltaan kirahvin kaupunkispurttia.

Tietysti pitäisi olla itsellä satula ja ­turvavyö, että pysyisi kirahvin seljässä.

Minä varsinkaan kun en ole ikinä ratsastanut, enkä ole ollenkaan niin ketterä miltä näytän, tarvitsisin kelpo satulan.

Kirahvisatulassa saisi olla heijastimet, hanskalokero, johon mahtuu kirahvin lempinameja, taskulamppu, kirahvin ja ­itsen koronapassi, paristoja kirahvin hatun kattovilkulle – mutta ei DVD-soitinta!

Täytyy sentään olla joku paikka, jossa musiikki ei koko ajan pauhaa. Jos ei muu, niin ainakin citykirahvin satula.

Elektroniikkavempeleistä tosin kun olen kiinnostunut, ja kolareitakin ­haluan välttää, laittaisin kirahvin ­hattuun sekä eteen- että taaksepäin katsovan ­kameran, ja satulaan näyttö­ruudut. Niiden avulla kirahvi olisi ­helppo taskupysäköidä.

Kirahvinäkökulmasta pystyisi näkemään autojen ja jalankulkijoiden yli, kun karauttelisi vaikka Helsingin Aleksanterinkatua viiden metrin loikin, että kikkidi-kikkidi-kikkidi!

Tästä näkee, ­kuinka suurta iloa tuokaan luonto suomalaiselle!

Lue myös: Seuran kolumnisti Markus Kajo aikoo viihdyttää eläkkeelläkin: ”Parasta on, jos ihmisille jää huumoristani jälkihehku”

Markus Kajo toimi radio- ja tv-ohjelmien toimittajana ja käsikirjoittajana Yleisradiossa 1980-luvulta lähtien <span class="typography__copyright">© Harri Mäenpää</span>

Markus Kajo toimi radio- ja tv-ohjelmien toimittajana ja käsikirjoittajana Yleisradiossa 1980-luvulta lähtien. © Harri Mäenpää

X