Saako kateuteen lohtua vahingonilosta? Vai onko sitä itse vain alamittainen? – Markus Kajo katseli taitureita ja jäi ymmälleen

Ihmisen onnistunut maallinen alkutaival on aggressio-nimisellä polttoaineella huristeltu matka kateudesta kiitollisuuteen. Ja kun kiitollisuus on ­saavutettu, pääsee ihminen kunnolla toteuttamaan itseään ja ihmistehtäväänsä, mikä se ­onkaan.

Tätä ajattelemaan minut on saanut joukko ihme taitovideoita Youtubessa ja Tiktokissa.

Kesä on ulkoilmakätyreiden kulta-­aikaa. Korjataan kuistia, raaputetaan maalia pois, sivellään uutta, rassataan Corollaa tai Vespaa, täryytetään kesäkeittiölle pohjaa vaateriin, sikaflexataan, kaivetaan, CRC-tään, eristetään, paalutetaan, naulataan, rälläköidään, jiirisahataan, kivetään, kirotaan, kytketään, katkaistaan ja ruuvataan.

Minulla on sukulainen, joka osaa tehdä metallista mitä vaan. On tehnyt kaikkea mahdollista höyrykoneesta aina toimivaan rakettimoottoriin asti, esmes. Siis niin, että kaikki alkaa metallilevystä tai -klöntistä. Joskus niin harvinaisista erikoiskovista teräslajeista, ettei 99,99 prosenttia väestöstä ikinä edes kuule niistä.

On toinenkin sukulainen! Hän osaa tehdä puusta mitä vain; on vuosikymmeniä tehnytkin puujuttuja rokokoo-peilin ruusukuvioisista koristekehyksistä atomivoimalan rakenteisiin saakka.

Myös on useampi muu sukulainen, kekkä osaavat piirtää, maalata mitä vain. Naamakuvia, tai mitä visioita mielessään vain kuvitella voivat, niin paperille, kankaalle saavat sen upeana.

Mutta mie en osaa edes tehdä kuperkeikkaa. Jos yrittäisin, niin luultavasti ­katkeaisin.

Mikä auttaa kateuteen?

Sitten ne Youtuben ja Tiktokin vi­deot! Ennen kuin mitä kummallisimpien käden­taitoammattien ammattilaiset ja mitä apokryfisimpien työstökoneiden käyttäjät ­alkoivat tuupata videoita nettiin, minulla ei ollut mitään käsitystä, kuinka fiksuja osaajia Suomi on täynnä.

Satoja pikkupajoja ja työmaita, ­joissa joka päivä tehdään jotain ällistyttävän ­nerokasta. Tuhansia tekijöitä, joiden työskentely on maallikolle taikuutta kiehtovampaa nähtävää, arjen neroutta.

Ja minä ihan susitumpelo! Mittään en ossaa. Jonninjoutava kynänpyörittelijä, hupa-ukko. – Ja, nyt päästään ­asian ­ytimeen:

Tehdäkö tosiaan ylöspäin suuntautuva sosiaalinen vertailu, ja näin todeta itsensä alamittaiseksi. Ja kenties koettaa saada kateuteensa lohtua vahingonilosta, aina kun joku menestyjä epäonnistuu. Sekä kokea syyllisyyttä siitä kateudesta. Taiko verrata alaspäin, niihin, joilla asiat on itseä huonommin, ja kokea väkinäistä ”ylemmyyttä” – plus, tietenkin, syyllisyyttä?

Vaiko katsoa nykyitseänsä – ja ­verrata siihen mihin voi itse yltää, kun ei ­suotta vilkuile liikaa ylös eikä alas, vaan katselee kiitollisena eteenpäin. Minkä sinä ­valitset?

Lue kaikki Markus Kajon kolumnit tästä!