Arkistosta löytyi 265 vuotta vanhoja kirjeitä, joita kukaan ei ollut lukenut – Näin rakkautta ja mustasukkaisuutta ilmaistiin 1700-luvulla
Jos halusi lähettää rakastetulleen sulosanoja 1700-luvulla, oli siedettävä se, että koko perhe sai tietää lemmenviestin sisällön.
Tässä kirjeessä mustasukkainen äiti moitti poikaansa siitä, että tämä kyllä kirjoitti morsiamelleen mutta ei äidille.
Toisinaan tieteellinen löytö on kuin elokuvasta. Mitä muuta voi sanoa lähes kolmestasadasta 1700-luvulla kirjoitetusta kirjeestä, joita ei ollut koskaan avattu? Sellaisen aarteen löysi ranskalainen kirjallisuustutkija Renaud Morieux Kewʼn kansallisarkistosta Lontoosta.
Kun Morieux avasi kirjeet, kävi ilmi, että ne oli tarkoitettu miehille, jotka palvelivat Ranskan laivastossa niin sanotun seitsemän vuoden sodan aikana (1756–1763). Löytö oli mahdollinen, koska kaikki kirjeet oli osoitettu miehille, jotka palvelivat samalla Galatea-sotalaivalla.
Kirjeistä avautui inhimillinen ja moniulotteinenen kuva perheiden elämästä 1700-luvulla. Ne kertoivat rakkaudesta ja kaipauksesta, mutta välittivät myös arkisia kuulumisia perheiden pojille, jotka olivat kaukana kotoa.
Vuosisatojen unohdus
Kirjeet eivät koskaan tavoittaneet Galatean sotamiehiä, sillä he olivat jääneet brittien vangeiksi ja viruivat tyrmässä.
Ranskan postiviranomaiset olivat kyllä kääntäneet miehistölle tarkoitetut kirjeet Englantiin siinä toivossa, että ne löytäisivät perille, mutta brittiviranomaiset takavarikoivat ne, ja kirjeet unohtuivat vuosisadoiksi.
Morieux on kuvannut kirjeiden lukemista hyvin tunteelliseksi kokemukseksi. Kaikki kirjeet oli sinetöity, joten Morieux oli ensimmäinen ihminen, joka näki ne 265 vuoteen.
”Pyysin kirjeet nähtäväkseni vain uteliaisuudesta”, Morieux kertoo. ”Kun huomasin, että ne ovat sinetöityjä, kysyin arkistonhoitajalta, saanko avata ne, ja hän antoi luvan.”
Kirjeiden lukeminen osoitti, miten erilaista kirjoittaminen oli 1700-luvulla. Morieux’n lukemat kirjeet oli taiteltu moneen kertaan ja kirjoitettu tuhkatiheään. Teksti oli katkeamattomana pötkönä vailla isoja alkukirjaimia tai pisteitä, ja rivejä oli vaikea seurata.
Eniten tuon ajan kirjeet poikkesivat nykyisistä siinä, että ne eivät yleensä olleet kahden ihmisen välisiä, vaan ne oli kirjoitettu perheen yhteistyönä. Toisin sanoen useat läheiset lukivat kirjeen ennen sen lähettämistä ja saattoivat lisätä siihen omat terveisensä. Tämän takia kirjeissä oli usein muodollinen sävy eikä niissä välttämättä ilmaistu henkilökohtaisimpia tuntoja tai kahdenvälisiä salaisuuksia.
Suuri osa kirjeistä tuli perheistä, joissa ei ollut luku- tai kirjoitustaitoa eli ne oli kirjoittanut kirjuri, jolle viesti oli saneltu. Tämä tekee löydöstä tieteellisesti mielenkiintoisen. 1700-luvulta säilyneet kirjeet kertovat lähes aina ainoastaan aristokraattien tai muun yläluokan elämästä. Galatean miehistölle osoitetut kirjeet ovat pääasiassa tavalliselta rahvaalta.
Hyvää yötä, rakas
Vaikka kirjeet olivat pääosin muodollisia, myös kaipausta ilmaistiin toisinaan hyvin suorin sanoin. Esimerkiksi rouva Marie Dubosc lopetti kirjeensä miehelleen Louis Chambrelanille vuonna 1758 näin:
”Voisin kirjoittaa sinulle koko yön… Olen ikuisesti uskollinen vaimosi. Hyvää yötä rakas ystäväni. On keskiyö. Minun on aika levätä.”
Chambrelan ei koskaan saanut kirjettä, ja hänen vaimonsa kuoli seuraavana vuonna, kun puoliso virui yhä vankeudessa.
Toisessa kirjeessä taas tulevat ilmi hankalat perhesuhteet. Kirjoittaja on 61-vuotias äiti, joka moittii poikaansa Nicolas Quesnelliä siitä, että tämä kirjoittaa useammin morsiamelleen kuin äidilleen.
”Ajattelen näköjään sinua enemmän kuin sinä minua. Mutta joka tapauksessa siunausta ja onnea uudelle vuodelle. Luulen, että olen valmis hautaan, olen ollut kipeänä jo kolme viikkoa. Terveisiä Varinille (laivatoveri), kuulenhan sinusta vain hänen vaimoltaan.”
Pian tämän jälkeen Quesnellin morsian on kirjoittanut miehelleen ja pyytänyt tätä pian kirjoittamaan äidilleen, jotta tämä ei olisi niin mustasukkainen.
Morieux’n mukaan kirjeet kertovat universaalista tarpeesta pitää yhteyttä läheisiin – olivat läheiset sitten sodan tai pandemian erottamia ja oli elämä miten vaikeaa tahansa.
Kirjeitä, jotka eivät löytäneet perille, täytyy olla enemmänkin. Seitsemän vuoden sodan aikana britit pitivät vankina yli 60 000 ranskalaista merisotilasta, joita läheiset varmasti kaipasivat.
