Kirjeet Pihtiputaalta veivät Seuran reportaasien pariin vuonna 1960 ja uudestaan 2021

Seuran toimitukseen saapui tuohtunut kirje Pihitputaalta vuonna 1960. Sen oli lähettänyt leski ja kolmen pienen lapsen äiti Katri Koljonen.

Se on sitten ikävää, kun aina vedätte Pihtiputaan esiin kuin kaiken takapajuisuuden malliesimerkkinä, Koljonen kirjoitti. Jospa nyt kerran tulisitte tänne ’takapajulaan’ ja tekisitte tästä rehellisen selostuksen oikein kuvien kanssa, jotta koko kansa saisi tietää, millainen paikkakunta tämä paljon mainittu Pihtipudas loppujen lopuksi on.

Koljonen suomi kirjeessään koko julkista sanaa ylipäänsä, ei vain tätä käsillä olevaa aviisia. Lukijoitaan palveleva Seura lähetti kuitenkin oitis Pihtiputaalle toimittajan. Tuloksena syntyi kolmisivuinen juttu otsikolla ”Pihtipudas ei ole takapajula”.

Kuutisenkymmentä vuotta myöhemmin vanha juttu osui sattumalta pihtiputaalaisen Heikki Suvannon käsiin. Jos Koljonen oli aikanaan ollut Pihtiputaan puolesta tuohtunut, Suvantoa juttu huvitti – niin paljon, että hänkin otti Seuraan yhteyttä. Ei tosin tietenkään kirjeitse, kuten Koljonen, vaan nykyaikaisesti Messengerin välityksellä.

Suvannon viestin innoittamana Seura päätti lähteä katsomaan, mitä Pihtiputaalle nyt kuuluu. Vieläköhän siellä pelätään, että paikkakuntaa pidetään takapajulana?

Pihtipudas Seurassa 1960 © Otavamedia / arkisto

Terveisiä Pihtiputaalta: Mummo kyllä ymmärtää

Vuonna 1960 Seuraan jutun kirjoittanut S. K. Syhlman körötteli Pihtiputaalle junalla, koska rataosuus Jyväskylästä Haapajärvelle oli juuri saatu kokonaan valmiiksi. Tavaraa radalla kulkee yhä, mutta henkilöliikenne Pihtiputaalta loppui jo 1968. Sitä lystiä kesti alle kymmenen vuotta.

Joudumme siis lähestymään paikka­kuntaa ”kumipyöräkieseillä”, joita Syhlmankin piti jutussaan sinänsä hyvänä vaihtoehtona, koska ”kaunista Suomenniemeä halkovaa hiekkatietä” pitkin kulkies­sa saisi ”aistia Suomi-neidon koko ihanuuden, nähdä sen silmien sinen, tuntea sen poven pehmey­den, kuulla sen sydämen sykkeen”.

Leskirouva Koljonen sai totisesti balsamia haavoilleen.

Suomi-neidon poven pehmeyttä ei enää nykyisillä nelostien ajovauhdeilla ehdi juuri tunnustella. Sen sijaan huomiota herättää Pihtiputaata lähestyessä kaksi asiaa: Niemenharjun korskea, vuonna 2017 maailman kauneimmaksi valittu huoltoasema sekä Pihtiputaan Mummon tienvarsimainokset.

Matkailukeskus Niemenharju oli pihtiputaalaisten ylpeys jo 1960, mutta Pihtiputaan Mummoa ei ollut vielä keksitty. Mummo syntyi joskus 1960-luvun alussa Tampereen tiedotusopin laitoksella, jossa lehtimiestyön opettaja lausahti toimittajaoppilaille ensimmäisen kerran, että ”on kirjoitettava niin, että Pihtiputaan mummokin sen ymmärtää”.

Sanonta väittää epäsuorasti, että ymmärtämättömimpiä ovat mummot ja että se kaikkein ymmärtämättömin löytyisi juuri Pihtiputaalta. Käsitys mummoudesta on kuitenkin muuttunut 60 vuodessa – ehkä myös käsitys Pihtiputaasta.

”Mummo kyllä ymmärtää, ymmärrätkö sinä?” kysyy tienvarsimainos nyt. Alun perin kielteisestä ilmauksesta on leivottu positiivinen brändi, jolla on omat nettisivutkin.

Katri Koljonen sai Seuran tekemään positiivisen jutun takapajuisena pidetystä Pihtiputaasta. Hänet kuvattiin lapsineen kirkon edessä. © Otavamedia / arkisto

Kunnansihteerin kengät

Tavallisena alkukesän tiistaina Pihtiputaalla leikataan ruohoa. Siellä täällä nuoret kesätyöntekijät käynnistelevät trimmereitään, omakotitalojen nurmikoilla miehet istuvat leikkureidensa päällä.

Markettien pihoilla käy autonovi harvakseltaan. Mutta kunnantalolla on ruuhkaa: on ennakkoäänestyksen viimeinen päivä, ja pihtiputaalainen kansa jonottaa säntillisin välimatkoin kasvomaskit päässä.

Talon uumenista löytyy nuori kunnansihteeri Perttu Sonninen. Hänen ammoinen vastineensa Yrjö Junikka kuvattiin vuoden 1960 Seuraan osoittamassa tekojokea, joka oli vastikään kaivettu Kortteisen järven kuivattamiseksi.

Valokuvassa Junikka seisoo tekojoesta noin metrin etäisyydellä mutta varmistaa kepillä, että kuvan katsoja takuulla huomaa hänen osoittamansa asian.

Sonninen ymmärtää heti vitsin, kun hänelle ehdottaa, että lähdettäisiinkö osoittelemaan jokea kepillä. Tosin Sonnisen pitää ensin kysyä kunnantalolla paikallisilta, missä se tekojoki oikein on. Hän on muuttanut muualta ja aloittanut kunnansihteerinä Pihtiputaalla vasta neljä kuukautta sitten.

Kunnansihteerit ovat monessa kunnassa nykyään hallintojohtajia. Se on komeampi titteli, mutta Sonnisen mielestä kunnansihteeri-sanassa on hieno vanhahtava vivahde.

Kartan perusteella hän paikantaa tekojoesta mutkan, joka saattaa olla se paikka, jossa Junikkakin kuvattiin vuonna 1960. Maasta löytyy sopiva osoittelukeppi, ja Sonninen painelee rantapusikkoon aivan liian hienoissa kengissä.

Junikan juhlallisen osoittelun ymmärtää paremmin, kun tietää, että kolmasosa Pihtiputaan maa-alasta käytettiin sodan jälkeiseen pika-asuttamiseen. Tekojoen avulla saatiin uutta viljelysmaata muun muassa Sortavalan siirtokarjalaisille.

Sonninen on kotoisin Siilinjärveltä eikä malta olla kehaisematta, että hänen synnyinkuntansa on muuttovoittaja ja kasvanut väkimäärältään jo Tornion kokoiseksi. Pihtiputaan asukasluku on sen sijaan pudonnut alle puoleen vuodesta 1960. Silloin asukkaita oli lähes 9000, nyt noin 3900.

Sonnisen mielestä pelkän asukasluvun tuijottaminen ei kuitenkaan kerro paikkakunnan elinvoimasta.

”Täällä on tekemisen meininki ja tosi yhteisöllistä. Ei Pihtipudas ole stereotyyppinen näivettyvä pieni paikkakunta, mitä ensi alkuun voisi olettaa, jos ei ole täällä käynyt”, Sonninen sanoo.

Sijainti nelostien varressa on yksi paikkakuntaa elävoittävä tekijä. Tavallaan onkin outoa, että Pihtiputaata on käytetty esimerkkinä takapajuisuudesta – löytyisihän Suomesta paljon syrjäisempiäkin paikkoja.

Eikä mikään ole enää samalla tavalla syrjässä kuin ennen, kun tiedon valtatie kulkee kaikkialle. Pihtiputaallakin on nykyään etätyökeskus.

Sieltä löytyy syyllinen tähän juttuun.

Helsinki ja Peking – Samanlaisia?

Etätyökeskus Hubteekissa on hiljaista. Keskuksen projektipäällikkö tarjoaa kahvia ja antaa sitä lahjaksi mukaankin – Pihtiputaan Mummon kahvia.

Heikki Suvanto halusi tavata täällä, missä hän työskenteli aiemmin, ennen kuin joutui siirtämään liikeneuvottelunsa yksityisempiin tiloihin valtion virastotalolle.

Tai eihän se enää ole mikään valtion virastotalo, kun poissa ovat niin Kela, verotoimisto kuin käräjäoikeuskin. Metsälannoitealalla työskentelevä Suvanto on tyhjyyttään kumisevan talon harvoja vuokralaisia.

Suvanto on lähtöisin Nivalasta ja osaa vertailla pohjalaista ja keskisuomalaista mentaliteettia. Pihtiputaalla ollaan yhä puolivälistä pohjalaisia ja savolaisia, niin kuin Seuran vanhassa jutussakin mainitaan.

”Tietyissä asioissa ollaan hirveän itäsuomalaisia, on tietty välittömyys asioissa. Asioitten hoitamisessa on totuttu semmoiseen käyttäytymiskulttuuriin, että siinä on vähän enemmän tasoja. Ei voi ihan niin suoraan mennä asiaan.”

Pihtiputaalta ei Suvannon mielestä löydy takapajuista syrjäseutua vaan ydinmaaseutua. Palvelut ovat pieneksi kunnaksi hyvät – jos eivät niin monipuoliset kuin kaupungissa, niin monesti paremmin saatavilla. Terveyskeskuksessa ei tarvitse juuri jonottaa.

Suvanto on reissannut paljon ja hänen mielestään kaikki isot kaupungit ovat jollain tavalla keskenään samanlaisia, niissä on nähtävissä samat ilmiöt.

”Maakuntiin kun lähtee, niin täältä löytää kiinnostavia asioita. Ei Helsinki ja Peking nyt loppujen lopuksi niin hirveästi eroa toisistaan.”

Jos Helsingin näkökulmasta muu Suomi on yhtä ja samaa maaseutua, niin tässäpä virkistävä näkökulma maaseudulta: oli Helsinki tai Peking, ihan sama!

Heikki Suvannon mukaan jotkut asiat ovat säilyneet Pihtiputaalla samanlaisina kuin vuonna 1960. ”Esimerkiksi keskustelu Niemenharjusta. Se on kaikkien silmäterä ja kaikkien mielestä maailman kaunein paikka, ja odotukset on aina hirveän kovia.” © Matias Honkamaa

Ei koskaan vain Puttaa

Seuran jutussa 1960 kerrotaan, että Pihtiputaalta löytyy paljon kahvibaareja. Niiden määrä ei enää ole varsin silmiinpistävä, ellei huoltoasemia lasketa, mutta löytyy niitä sentään vielä.

Yhden kahvibaarin terassille ovat istahtaneet Tuija Jämsén ja Päivi Nikkilä. Jämsén alkaa lukea Seuran vanhaa juttua ja löytää heti kuvasta entisen lukiokaverinsa isän. Mutta sitten hän kauhistuu.

”On Puttaa köyhä”, hän huudahtaa.

Niin vanhan jutun väliotsikossa tosiaan lukee. Mutta kauhistusta ei aiheuta paikkakunnan köyhäksi mainitseminen.

”Ei kukaan koskaan sano, että Puttaa. Puttaalla ollaan kyllä. Huomenta Suomi -biisissäkin sanotaan, että uinuu Putaa. Kaikkia pihtiputaalaisia inhottaa se!”

Tämä karmea erhe on syytä korjata koko Suomelle: putaa-muotoa ei koskaan käytetä yksinään ilman pihtiä. Taivutettuna voi käyttää yksin, siis esimerkiksi ”Puttaalla”.

Pian selviää, miksi naiset ovat kielenkäytöstä niin kiinnostuneita. He ovat opettajia. Jämsén on jäänyt jo eläkkeelle rehtorin ja erityisluokaopettajan työstä, Nikkilä opettaa äidinkieltä yläkoulussa.

Jämsén kertoo joskus pohtineensa muualle muuttamista, mutta mitään polttavaa tarvetta pois ei ole koskaan tullut – ja tuskin enää tuleekaan. Ainoastaan sote-uudistus mietityttää, eli ettei terveyspalveluita vietäisi kauemmas.

Muuten Jämsén kehuu kotipaikkakuntaansa estoitta. Ja annetaan hänen se nyt tehdä, leskirouva Koljosenkin tähden.

”Täällä huolehditaan ihmisistä ja kunnan ulkoasusta ja imagostakin. Täällä on tosi viihtyisää ja kaunista, ja kunnan hallinnossa panostetaan siihen, että ihmiset viihtyy täällä ja tulisi uusiakin. Ja tämä on lomaparatiisi suorastaan. Just miehen kanssa tehtiin vähän pihahommia, käytiin välillä joessa pulahtamassa ja juotiin iltapäiväkahvit terassilla”, Jämsén kertoo.

Kyllä kotipaikkaylpeys on hieno asia. Sitä ei Pihtiputaalta puutu.

Lue myös: Reportaasi: Näin Koittilan kylä heräsi henkiin Kangasniemellä – ”Kaipasimme luonnonläheisempää elämää, yhteisöllisyyttä ja erilaisten ihmisten kohtaamisia”

Tuija Jämsén ja Päivi Nikkilä nauttivat iltapäiväkahvit kesäkuisena tiistaina Pihtiputaan keskustan terassilla. © Matias Honkamaa