Reportaasi: Näin Koittilan kylä heräsi henkiin Kangasniemellä – ”Kaipasimme luonnonläheisempää elämää, yhteisöllisyyttä ja erilaisten ihmisten kohtaamisia”
Maaseutuko autioitumassa? Koittilan seudulla Kangasniemellä ei tunnu siltä. Kyläkoulun oppilasmäärä kasvaa, ja seudulle on muuttanut paljon uusia ihmisiä. Jopa autiotalot kiinnostavat.
117-vuotiasta Koittilan kyläkoulua käy yli 30 oppilasta. Sen yhteydessä toimii ryhmäperhepäivähoito ja iltaisin koululla järjestetään harrastustoimintaa.
Koittilan kyläkoulun kello pirisee lujaa kuin isoäidin vanha vekkari. Kello on puoli kymmenen torstaiaamuna. Oppilaat alkavat purkautua ulos ovesta välitunnille.
Pihan laidalta kuuluu ystävällinen komennus käydä laittamassa takkeja päälle ja pipoa päähän. Aidan takana hoidetaan ryhmäperhepäivähoidossa olevia lapsia, mutta hoitajat huolehtivat myös koululaisten pukeutumisesta koleana päivänä.
Ryhmä oppilaita alkaa pelata jalkapalloa nurmikentällä. Osa painuu viereiseen metsään rakentamaan majoja. Pienimmät keinuvat.
Kukaan ei seisoskele yksin tai edes kännykkä kädessä.
”On kiva, että kaikki oppilaat tuntevat toisensa ja eri-ikäiset tekevät asioita yhdessä. Se tuntuu turvalliselta ja yksilölliseltä”, toteaa alaluokkien opettaja ja vastuuopettaja Tanja Kilpelä katsellessaan pihalla touhuavia oppilaita.
Koittilan kyläkoulussa oppilaat opiskelevat yhdysluokissa: esikoululaiset ja 1–2-luokkalaiset yhdessä ja 3–6-luokkalaiset yhdessä. © Anna-Katri Hänninen
Kyläkoulu on kohtaamispaikka
Tanja kävelee koulun pihalla ja esittelee koulun toimintaa. Luonnon keskellä, Koittilan kylässä Kangasniemellä Etelä-Savossa, kohoava kyläkoulu on ollut toiminnassa yhtäjaksoisesti vuodesta 1903.
Tänä vuonna koulussa aloitti yhteensä 32 oppilasta.
”Viime vuosina oppilasmäärä on lisääntynyt. Tällä lukuvuodella oppilaita tuli peräti seitsemän lisää edelliseen vuoteen verrattuna”, Tanja kertoo.
On kiva, että kaikki oppilaat tuntevat toisensa ja eri-ikäiset tekevät asioita yhdessä.” – Tanja Kilpelä
Oppilasennusteet on laskettu vuoteen 2027, ja lasten määrä näyttää pysyvän suunnilleen samana. Se on hyvä ennuste. Samaan aikaan suurin osa Suomen ja tämänkin maakunnan kyläkouluista on lakkautettu, kun oppilaita ei niihin riitä.
Tähän kouluun ja kylään on tulijoita. Viime vuosina Koittilaan on muuttanut uusia lapsiperheitä, joista yksi on opettajan sijaisena työskentelevän Annukka Rainion yhdeksänhenkinen perhe.
He asuvat maalaistalossa ihan koulun vieressä.
”Muutimme tänne Petäjävedeltä asuintaajamasta ihan tämän paikan takia. Haaveilimme vanhasta talosta maalla ja siitä, että saisimme lapset kyläkouluun”, Annukka sanoo.
Koulu on paljon muutakin kuin opinahjo. Se on kyläläisten kohtaamispaikka, jossa järjestetään seutuopiston harrastusryhmiä ja 4H-yhdistyksen kerhoja monena iltana. Lisäksi kyläläiset kokoontuvat koululle säännöllisesti muun muassa yhteisiin joulu- ja kesäjuhliin ja kaikille avoimeen kyläkahvilaan.
Kun Tanja tuli Koittilaan opettajaksi Savukoskelta Pohjois-Suomesta neljä vuotta sitten, hän huomasi heti, että seudun kylätoiminta on aktiivista.
”Täällä sattuu olemaan aktiivista porukkaa, jotka vetävät vähemmänkin aktiivisia kylän jäseniä mukaan.”
Koulun kello soi taas. Alkaa liikuntatunti, yhteisessä hengessä tietysti.
Kuudesluokkalaiset toimivat lukkareina, kun esikoululaiset ja eka- ja tokaluokkaiset harjoittelevat pesäpalloa. Isommat oppilaat alkavat rakentaa frisbeegolfrataa yläluokkien opettajan Elias Mannisen kanssa.
Koittilassa kylätoiminnalla on pitkät perinteet. Leila Saari (vas.), Seppo Laitinen, Tuomo Janhunen ja Markku Laitinen ovat ahkeroineet kylän puolesta jo vuosikymmeniä. Maisa ja Tilda Juntunen (keskellä) ovat uudempia aktiiveja. © Anna-Katri Hänninen
Tanssitaitelijat ilmastopakolaisina
Yksi paikka Koittilan kylässä vetää paikalle kävijöitä ympäri maailman.
Se on taiteilijaresidenssi Kokko1721 ja tanssitaiteilijoiden Maija Tuomen ja Jukka Ristolaisen koti, joka sijaitsee kymmenen kilometriä kyläkoululta Kangasniemen keskustan suuntaan.
Maija Tuomi on juuri astelemassa rauhallisen pihapiirin poikki huussiin.
”Entisessä kotikaupungissani Tampereella lähi-Siwaan oli sama matka kuin nykyisin vessaan”, Maija naurahtaa.
Sisällä talossa voi tehdä aikamatkan 1900-luvun alkuun. Lattiassa narisevat leveät ruskeat lankut. Kahvit juodaan metrejä pitkän pirtinpöydän ääressä.
Toinen puoli taloa on isoa salia. Keväästä syksyyn täällä treenaavat niin kotimaiset kuin kansainvälisetkin residenssivieraat.
Pariskunta itse työstää parhaillaan tilan 300-vuotisjuhlaesitystä, joka saa ensi-iltansa viereisellä pellolla ensi vuonna.
Maija Tuomi ja Jukka Ristolainen tuovat nykytanssikulttuuria maaseudulle. Kaukaisimmat tanssitaiteilijat ovat tulleet residenssiin Japanista ja Uudesta-Seelannista. © Anna-Katri Hänninen
”Täällä saa työskentelyrauhan. Moni asia maalla on kävijöille aika eksoottinen, esimerkiksi pesuveden lämmitys ja ettei ole sisävessaa. Se vaikuttaa myös siihen, miten teet taidetta”, Jukka pohtii.
Jukka on kolmannen polven stadilainen, joka muutti Etelä-Savoon Helsingin kantakaupungista ja Koittilan kylälle viitisentoista vuotta sitten.
”Olin eräänlainen ilmastopakolainen, aivan kypsä Helsingin loskatalveen. Halusin kokea selkeämmän vuodenkierron ja lumiset talvet”, Jukka kertoo.
Lontoossa opiskellut ja Tampereella asunut Maija Tuomi muutti tänne kolmisen vuotta sitten Jukka Ristolaisen perässä.
”En koskaan haaveillut maalla asumisesta. Kaupungissa asuessani tosin toivoin elämänmuutosta, ja muutos tapahtui sitten näin”, Maija sanoo.
”Haluamme elää täällä, missä on yhteys luontoon ja mahdollisuus osittaiseen omavaraisuuteen”
Pariskunnan kuopus, 1-vuotias Valo, heräilee päiväunilta. Maija istuttaa pörrötukkaisen taaperon pöytään lounaalle.
Perheen esikoinen, 3-vuotias Raul, on parhaillaan perhepäivähoidossa koululla. Myös Jukan vanhin poika, 14-vuotias Roope, kävi samassa hoidossa.
”Ilman kyläkoulua ja sen yhteydessä olevaa hoitopaikkaa emme voisi asua täällä perheen kanssa”, Maija Tuomi sanoo.
Pientä huolta välillä aiheuttaa, että kunnassa kyläkouluja on lakkautettu yksi toisensa jälkeen. Koittilan koulu on saanut toistaiseksi jatkaa.
”Haluamme elää täällä, missä on yhteys luontoon ja mahdollisuus osittaiseen omavaraisuuteen”, Jukka Ristolainen huomauttaa.
”Tuntuu, että maallemuutto on osa kansainvälistä trendiä”, Maija Tuomi pohtii. Sylissä hänellä on 1-vuotias Valo-poika. © Anna-Katri Hänninen
Maijan mukaan elämä maalla ei loppujen lopuksi ole kovin erilaista kuin kaupungissa.
”Teen samoja asioita kuin kaupungissa, vain hieman toisin. Ennen kävin kotona kääntymässä, ja tein töitä ja tapasin ihmisiä muualla. Nyt teen töitä kotona ja ihmiset tulevat meille.”
Suunnitelmat siihen, miten maalla voi pysyä jatkossakin, ovat selvät.
”Pidämme aktiivisesti kylää elossa ja houkuttelemme tulijoita. Järjestämme nykytanssitapahtumia ja toimintaa. Meille on myös tärkeää, että täällä on samanhenkisiä ihmisiä”, pariskunta kertoo.
Kohtaamisten kaipuu
Tänäänkin kylälle on syntynyt uutta elämää.
Residenssiltä toiseen ilmansuuntaan, muutama kilometri kyläkoululta, sijaitsee Maisa Juntusen ja Tuomas Laitisen koti ja työpaikka, reilun 50 lypsylehmän maitotila.
Pihatiellä vastaan pyöräilee 10-vuotias Friida Juntunen.
”Meille syntyi aamulla uusi vasikka!” Friida ilmoittaa.
Mennään katsomaan Puntti-lehmän jälkeläistä. Muutaman tunnin ikäinen ruskeasilmäinen vasikka pötköttää omassa karsinassaan vanhassa navetassa.
Tuomas Laitinen, Friida Juntunen, Maisa Juntunen ja Tilda Juntunen elävät maaseudulla omannäköistä elämää. Nami-koira auttaa lehmien paimentamisessa. © Anna-Katri Hänninen
Maisa ja Tuomas ovat asuneet maalla kahdeksan vuotta. Sitä ennen koti oli Helsingissä. Maisa työskenteli elokuvayhtiön markkinoinnissa ja Tuomas it-yrityksessä.
Friidan syntymän myötä syntyi ajatus muuttaa maalle ja jatkaa Tuomaksen vanhempien kotitilaa. Toinen tytär Tilda, 6, on jo paljasjalkainen kangasniemeläinen.
”Kaipasimme luonnonläheisempää elämää, yhteisöllisyyttä ja erilaisten ihmisten kohtaamisia”, Maisa Juntunen sanoo.
Sitä on maalta löytynyt. Pian kylälle muutettuaan Maisa liittyi seudun kyläseuraan ja ideoi muutaman muun kanssa yhteisöllisen kyläkahvilan, jotta seudun eri-ikäiset voisivat tutustua toisiinsa.
Kahvilaa on nyt järjestetty kyläkoululla kuusi vuotta joka toinen viikko. Kävijöitä on ollut joka kerta 30–40, iältään vauvasta vaariin. Kahvit ja leivonnaiset valmistetaan talkoovoimin.
Koronarajoitusten vuoksi kahvila on nyt tauolla. Aktiiviset kyläläiset ovat järjestäneet tilalle muita kohtaamisia, esimerkiksi kylän yhteisiä pyöräretkiä.
”Omat mielikuvani maalla asumisesta olivat aiemmin ihan muuta. En ollut tajunnut, miten sosiaalista elämä täällä voi olla”, Maisa huomauttaa.
Tuomaksen ja Maisan perhe rakennutti neljä vuotta sitten maitotilalleen uuden modernimman navetan. Karjan määrä tuplattiin ja nyt robottilypsykone lypsää lehmät. © Anna-Katri Hänninen
Maalle tulijoita olisi
Viime vuosina Maisa ja Tuomas ovat huomanneet, että maalaiselämä kiinnostaa muitakin.
Heidän jälkeensä seudulle on muuttanut useampi perhe tai aiemmin ulkomailla uraa luonut ihminen – osalla on juuret täällä, osalla ei.
”Kyläseuraan tulee ympäri maakuntaa, alueen kaupungeista ja kauempaakin kyselyitä, että voisiko tänne muuttaa. Jopa autioina olevia taloja on kyselty ostettavaksi. Voi kun perikunnat raaskisivat myydä niitä”, Maisa sanoo.
Erityisesti tänä kesänä kiinnostus on konkretisoitunut eri puolilla Kangasniemeä.
”Eri kyliin ja kunnan keskustaan on tullut paljon uusia nuoria asukkaita.”
Sata viestiketjussa
Koittilan kyläpubin Passarin terassilla istuskelee kourallinen kyläseuran jäseniä.
Pubia pidetään tavallisesti auki kesäviikonloppuisin, tietysti talkoovoimin. Pienellä parkkialueella järjestettävät kylämarkkinat tuovat paikalle joka kesä satoja kävijöitä.
Pohditaan yhdessä, miten meno kylässä on vuosien varrella muuttunut.
”Onhan väki vähentynyt vuosikymmenten takaiseen verrattuna, mutta onneksi täällä on monenlaista uuttakin toimintaa. Kyläseuraankin on tullut mukaan nuoria jäseniä”, 40 vuotta kylätoiminnassa mukana ollut Markku Laitinen sanoo.
Vielä 1990-luvulla kylällä oli kauppa, pankki ja posti, kertoo kyläseuran puheenjohtaja Ari Viljakainen. Nyt nämä palvelut ovat Kangasniemen keskustassa reilun parinkymmenen kilometrin päässä.
Venla Laitinen, Mari Hokkanen, Vesa Laitinen, Viivi Laitinen ja Vilma Laitinen asuvat nyt aiempaa lähempänä tarpeellisia palveluita ja sukulaisia. Mari käy töissä Kangasniemellä, Vesa Mikkelissä ja eri puolilla maakuntaa. © Anna-Katri Hänninen
”Kylän vahvuudeksi on koettu edelleen, että vaikka täällä asutaan keskellä ei-mitään, lähimpiin kaupunkeihin on sujuva matka. Ja tietysti se, että kylällä on vielä koulu”, Ari Viljakainen tuumii.
Uutta kylätoimintaa ovat esimerkiksi hankkeet, joilla on kunnostettu ympäristöjä ja edistetty kyläläisten terveyttä ja hyvinvointia.
Tieto sähkökatkoista, mahdollisten murtovarkaiden liikkeistä tai avuntarpeesta kulkee kyläläisten omassa yli sadan hengen Whatsapp-ryhmässä.
”Olemme myös tehneet aktiivista kyläviestintää, erityisesti Facebookissa. Ehkä siksi maine on kiirinyt”, Maisa Juntunen kertoo.
Vilma Laitinen (vas.) aloitti syksyllä kyläkoulussa, Viivi Laitinen on hoidossa koululla toimivassa ryhmäperhepäiväkodissa. © Anna-Katri Hänninen
Entinen autiotalo
Viimeinen visiitti tehdään tuoreimpien kylälle muuttajien luo.
Mari Hokkasen ja Vesa Laitisen muuttokuorma kurvasi lähelle Maisa Juntusen ja Tuomas Laitisen kotia lopullisesti nyt kesällä. Entinen koti oli 50 kilometrin päässä Mikkelissä.
Lapset Viivi, 3, Vilma, 7, ja Venla, 11, pomppivat trampoliinilla pellon laidalla.
Perhe aloitti Vesan isoisän kotitalon remontoinnin vapaa-ajan asunnokseen viitisen vuotta sitten. Sitä ennen talo oli ollut kylmänä ja tyhjillään yli 20 vuotta.
”Koulumatka on lyhyempi kuin ennen, ja lapset kasvavat maaseudun rauhassa.” – Mari Hokkanen
Nyt asunnon sisäpinnat kiiltelevät, ja sisustuksessa on yhdistetty trendikkäästi uutta ja vanhaa.
”Meidän elämäntilanteessa täällä on parempi asua kuin kaupungin laidalla. Lasten koulumatka on lyhyempi kuin aiemmin, ja he saavat kasvaa maaseudun rauhassa”, Mari sanoo.
”Ja kodin sijainti on tosi hyvä”, Vesa huomauttaa.
Lähimpään kaupunkiin Pieksämäelle on 30 kilometriä, ja Mikkeliin ja Jyväskylään ajelee autolla noin tunnin. Juna-asema on Hankasalmella reilun parinkymmenen kilometrin päässä.
Entisestä autiotalosta on tullut pysyvä koti.
Lue myös: Riitta Ryynänen palasi Pohjois-Karjalaan – Juurilleen suojaan korven siimekseen