Riitta Ryynänen palasi Pohjois-Karjalaan – Juurilleen suojaan korven siimekseen

Jaa artikkeliTilaa Seura
Riitan paluu pohjois-karjalaan
Kaupungissa asuessaan Riitta Ryynänen kaipasi lähemmäksi luontoa. ”Maalla kirjaimellisesti maadoittuu, on yhtä ympäristön kanssa.” © Eija Irene Hiltunen
Helsingissä asunut Riitta Ryynänen oli miettinyt muuttoa takaisin Ilomantsiin pitkään ennen kuin haave toteutui: "En ollut jaksanut ja rohjennut aiettani toteuttaa. Lopulta tuli tunne, että jos en nyt lähde, lähtee kohta henki."

Paluumuutto pääkaupunkiseudulta kotikonnuille Pohjois-Karjalaan oli kytenyt Riitta Ryynäsen mielessä jo kymmenen vuotta. Viimein uusi arki alkoi susirajalla.

Ei harhakuvia auvoisesta paratiisista

”Vedän keittiössä kertakäyttöiset muovihanskat käteen ja nappaan muovipussin mukaan. Olen menossa talon vinttiin tsekkaamaan ruumistilanteen.

Pakko oli aloittaa tappohommat, kun makuuhuoneen yläpuolelta alkoi kuulua lähes jokailtaista rapinaa.

Hiirien listiminen on ollut maallemuuton vastenmielisimpiä tehtäviä, ja sen verran on kaupungistumiskehitystä meikäläisessä vuosikymmenten mittaan tapahtunut, että ilman hanskoja uhrin irrottaminen litskusta ei enää luonnu.

Harhakuvitelmia auvoisesta paratiisista ei minulla ole muutenkaan ollut. Moni homma on pysynyt muistissa noin 40 vuoden takaa, kun vartuin elämäni 15 ensimmäistä vuotta maatilalla.

Synnyinpitäjän maisemiin Pohjois-Karjalaan palatessa en niinkään ajatellut, että halusin juurilleni, mutta veto oli jo vuosia ollut voimakas, kunnes se kasvoi selkeäksi pakoksi. Aina kesälomilla ja työmatkoilla tuli tunne, että mitä idemmäksi Suomessa pääsee, sitä paremmat energiat ja sitä helpompi hengittää.

Ja täällä sitä nyt ollaan, Ilomantsissa, suomineidon kankussa.”

Riitta Ryynänen palasi Ilomantsiin Pohjois-Karjalaan

Keväällä 2020 oli mahtavat hankiaiset, kuten hankikantoa Itä-Suomessa kutsutaan. © Eija Irene Hiltunen

Loppuelämän sijoitus

”Vuosi sitten seisoin keskellä olohuonetta ja kuuntelin. Talo vastasi: Kyllä, voit tulla tänne.

Entiset asukkaatkaan eivät tuntuneet vastustavan, viimeinen oli menehtynyt muutama kuukausi aiemmin. Kiitin mielessäni ja kannoin vanhasta Rellusta astialaatikot sisälle odottamaan varsinaista muuttopäivää syyskuun alkupuolella.

Vuonna 1982 rakennettu tiilitalo on ollut uuden elämäni alkuvaiheen kompromissi, vuodeksi lukioaikaiselta kaverilta vuokrattu.

Olen päättänyt ensin katsoa ja tuumia, minne asettaudun, vaikka se merkitsee pian uutta muuttoa. Mistä löytyy työtä, tai pikemminkin, miten minä yli viisikymppinen nainen saan itse itseni työllistettyä? Joensuuhun on Ilomantsista matkaa 70 kilometriä, täytyykö esimerkiksi mennä lähemmäksi maakunnan pääkaupunkia.

Pirttejähän täällä maalla olisi kaupan vaikka kuinka, mutta ostamisessa ei kannata hötkyillä. Näillä main ostopäätös merkitsee luultavimmin loppuelämän ”sijoitusta”, josta tuskin pääsee enää eroon.

Ellei sitten meininki maailmassa oleellisesti muutu ja muuttoliike kurvaa ainakin osin takaisin syrjäseuduille päin. Mahdollisuus siihen on olemassa, kuten tämä koronavuosi 2020 on osoittanut.”

Pogostan tauti

”Puuhella on talossa parasta. Kun turaan läppärillä asioitani keittiönpöydän ääressä, hella luovuttaa lempeää lämpöään, pöräyttää mutteripannussa espressot, kuumentaa kahvimaidon ja samoilla tulilla pari kattilallista vettä.

Hellaa ja uunia lämmittäessäni tiedostan toki hiukkaspäästöt, mutta suoraan sanottuna en välitä. Kuten en siitäkään, että yksityisautoilen vajaan kymmenen kilometrin matkan kirkonkylään ruokakauppaan ja yli ysikymppistä isääni tervehtimään ja hänelle välillä sapuskaa viemään.

Kevään mittaan olo alkaa selvästi kohentua.

Kevään mittaan olo alkaa selvästi kohentua. © Eija Irene Hiltunen

Hiilirikostani kompensoi se, että minulla ei ole enää mitään halua ja tarvetta lentää ulkomaille. Mitä syvemmälle metsään nyt pääsen, sitä parempi. Korkeintaan voisin mennä ystäväpariskuntaa tapaamaan vielä kerran Espanjaan Extremaduran kirsikkalaaksoon, jossa syvän punaisia herkkuja voi napsia suoraan pihapuista.

Täällä Ilomantsissa sitkeimmät poimijat suuntaavat heinä-elokuun viikkoina lakkasuolle jo kolmen neljän maissa aamuyöstä. Kauden lopuksi he luettelevat kilvan myös mustikka-, puolukka- ja karpalolitrojaan marketin käytävällä tavatessaan. Olen nimennyt tämän ilmiön Pogostan taudiksi, Ilomantsin kirkonkylän lempinimen ja hyttysten levittämän sairauden mukaan.

Pahoja oireita on molemmissa, ja lisäksi marjatauti leimaa myös niitä, jotka eivät ole innostuneita loikkimaan mättäillä. Jos täällä ei sankkotolkulla marjaa kerää, ei ole kunnon kansalainen ollenkaan.”

Pohjois-Karjalaan palasi tuottamaton kansalainen

”Kunnon kansalainen, ollako vai eikö olla, siinäpä pulma! Helsinkiläisestä viestintätoimistosta irtisanoutumisen jälkeen poden pitkään syyllisyyttä aiheuttamastani kestävyysvajeesta. Mielessä kiertävät Juha Sipilän ja Antti Rinteen puheet tuottamattomista kansalaisista, työttömistä.

Pohjois-Karjalaan muuton jälkeisinä alkukuukausina herään aamuisin kellonsoittoon, petaan pedin ja puen vaatteet – hämäyk­seksi – sillä usein käyn uudestaan pötköttämään päiväpeiton päälle, lämpimän villaviltin alle. Näin olen valmistautunut ponkaisemaan muina naisina ylös, jos joku tulee käymään ja koputtelee ovelle.

Etelään jääneet ystävät nauravat menettelylleni – siis ne hyvät ystävät, joille tohdin asiasta kertoa.

Sitä paitsi huoli vieraista on täysin turha. Kukaan ei nykyään maallakaan näytä tulevan käymään, varsinkaan kutsumatta. Reviiritietoista porukkaa. Muutamat eivät edes vastaa, kun pihalle samaan aikaan sattuessani huikkaan tervehdyksen tiellä käveleville ihmisille.

Kyläkokouksessa selviää, että eiväthän täällä pitkäänkään asuneet tunne enää kaikkia naapureitaan. Kuka siinä talossa nyt onkaan, minkä nimisiä, kuulee vähän väliä. Tämä yllättää.”

Pohjois-Karjalaan palannut Riitta Ryynänen

”Pidin 50-vuotisjuhlat metsässä, ja tämän pöydän ääreen olen ystävien kanssa kokoontunut neljänä kesäviikonloppuna senkin jälkeen.” © Eija Irene Hiltunen

”Jos en nyt lähde, lähtee kohta henki”

”Ystävät rauhoittelevat ja vakuuttelevat, että olen hengähdystaukoni tarvinnut ja ansainnut. Yritän itsekin ajatella niin, mutta aina kun TE-palvelut haluaa minun päivittävän ja toteuttavan työllistymissuunnitelmaani, alkaa kuristaa ja ahdistaa.

Olin odottanut tätä muutosta jo pitkään, mutta en ollut jaksanut ja rohjennut aiemmin toteuttaa muuttoa Pohjois-Karjalaan. Lähdin Ilomantsista 80-luvulla opiskelemaan toimittajaksi, ja työelämään siirryttyäni olen tehnyt 30 vuotta lehti- ja viestintähommia putkeen – usein iltamyöhään.

Kuormitus on alkanut tuntua etenkin kuuden-seitsemän viime vuoden aikana. Monta monituista kertaa paikallisjunaa Vantaalta töihin Helsinkiin odotellessani mietin, miten jaksan työpäivän vetää läpi. Ainahan vedin ja lähes aina loistavasti.

”Työpäivien jälkeen lysähdin sohvalle uupuneena miettimään, mitä ihmettä elämälläni teen.”

Työpäivien jälkeen lysähdin sohvalle uupuneena miettimään, mitä ihmettä elämälläni teen. Turhauduin ja tylsistyin. Menetin kiinnostuksen.

Muistan kirkkaasti sen hetken, kun päätin että nyt riittää. Työpaikan syksyisenä virkistyspäivänä raahauduin Nuuksion kansallispuistossa Espoossa muun joukon jäljessä. Väsytti, sattui polveen ja otti ankarasti päähän.

Seuraavana päivänä ilmoitin esimiehelleni, että viimeistään puolen vuoden kuluttua lähden vetämään.

Tuokin aikajatko lopulta kostautui. Rytmihäiriöitä alkoi olla miltei päivittäin. Lopulta tuli oikeasti tunne, että jos en nyt lähde, lähtee kohta henki.”

”Jos mitä talolta toivon, on se puuhella – leivinuunin lisäksi.”

”Jos mitä talolta toivon, on se puuhella – leivinuunin lisäksi.” © Eija Irene Hiltunen

Luottamus tulevaan

”Vedän enkelikorttipakasta kortin, kuten teen useimpina aamuina ja joskus iltaisinkin pohtiessani syntyjä syviä ja tulevia ratkaisuja.

Sain kortit vuosia sitten hyvältä ystävältä muutamien yt-syksyjen ja lopulta potkujen jälkeen.

Jotkut pitävät moista touhua huuhaana, mutta minua ja ystäviäni kortit ovat auttaneet uskomaan ja luottamaan tulevaan. Monta kertaa olemme myös nauraneet korttien osuville viesteille – siis ennen kaikkea itsellemme ja ajoittaiselle näköalattomuudellemme.

Sokkona pakasta poimimani kortin otsikko on ollut todella usein joko samanaikaisuus tai kärsivällisyys. Ne selittävät, että sattumaa ei ole olemassa ja asiat tapahtuvat juuri oikeaan aikaan. Kun aika on kypsä ja ihminen on valmis ja virkistynyt, seuraava ovi avautuu.

Opiskelu sujuu etänä keittiönpöydän äärestä.

Opiskelu sujuu etänä keittiönpöydän äärestä. © Eija Irene Hiltunen

Koronakevät osoittaa, että kymmenen vuoden pähkäilyn jälkeen en olisi voinut valita maalle paluuseen parempaa ajankohtaa kuin nyt. Vuoden vaihduttua 2020:n puolelle monet palaset alkavat asettua kohdilleen. Vaikka väsymys iskee ajoittain, olo on ihan toista kuin vielä puolta vuotta aiemmin.

Haen paria työpaikkaa, ja toisessa pääsen sentään haastatteluun asti.

Helmikuussa saan TE-palveluista päätöksen omaehtoisen opiskelun tues­ta, ja opiskelut pystyn hoitamaan kevään ajan etänä.

Välillä menen talon takaterassille maitokahvin kera ja käännän kasvot aurinkoon. Keväällä alkaa lintujen konsertti, ja Ilomantsissa talitintti sanoo yhä kokonaan ti-ti-tyy, toisin kuin kaupungeissa.”

Ilomantsin luterilaista kirkkoa kutsutaan maalausten takia Sadan enkelin kirkoksi. Riitasta paras kombo on ensin kirkko ja sitten metsä – se luo rauhaa.

Ilomantsin luterilaista kirkkoa kutsutaan maalausten takia Sadan enkelin kirkoksi. Riitasta paras kombo on ensin kirkko ja sitten metsä – se luo rauhaa. © Eija Irene Hiltunen

Paluu kotikonnuille Pohjois-Karjalaan

”Pohjois-Karjalaan paluuseen ennen eläkepäiviä on ollut yhtenä syynä se, että haluan vuosikymmenten aikana karttuneella media-ammattitaidollani hyödyttää tätä minulle rakasta maankolkkaa.

Maaseudulla on yhä tulevaisuutta, joten haen nyt lisää näkemystä ja osaamista maaseudun kehittämisen erikoisammattitutkinnosta eli hankkeiden ihmeellisestä maailmasta.

Pohjois-Karjalan tilaisuuksissa ehtii jo talven aikana tulla selväksi, että todella moni asia maaseudulla toteutuu EU-rahoitusohjelmien tukimiljoonilla – ja huomioitteni perusteella tasoltaan toisinaan kirjavastikin. Hankkeissa on paljon jujua, draivia ja kehitystä, mutta satun kuunteluoppilaana sellaiseenkin tilaisuuteen, jossa seuraan tunnin talvista yksinpuhelua.

Kevään jännittävin hetki on auton katsastus. Petja Korhonen katsastaa, ja tällä kertaa läpi menee.

Kevään jännittävin hetki on auton katsastus. Petja Korhonen katsastaa, ja tällä kertaa läpi menee. © Eija Irene Hiltunen

Ensimmäisinä kuukausina panen verkostoitumisvaihteen vitoselle. Nappaan Pogostan Sanomista menovinkit lähetyspiiristä lähtien.

Tarjontaa maalla on vähemmän kuin pääkaupunkiseudulla, mutta kaikki on helposti saavutettavissa. Muutamien viikkojen aikana riennän enemmän kuin vuosikausiin, pääsen itkuvirsikurssillekin. Moni tapaamistani vanhoista ja uusista tuttavuuksista ilmineeraa ilonsa siitä, että ihmisiä muuttaa myös maalle päin.

Suomen itäisin leffateatteri, Kino Mantsi, tarjoaa yhden elokuvan viikossa, eikä siihen mahdu montakaan pätkää valtavirran ulkopuolelta, mutta onneksi on myös elokuvakerhon näytöksiä. Elokuvissa käynti onkin niitä harvoja asioita mitä entisestä elämästäni kaipaan.”

Siskonmieheltä saatu pieni katiska on oiva pyytäjä.

Siskonmieheltä saatu pieni katiska on oiva pyytäjä. © Eija Irene Hiltunen

Vähempikin hötkyily ja suorittaminen riittää

”Niin vaikeaa kuin korona-aika on huolena taloudesta ja terveydestä, tämä vaihe antaa itselleni luvan laskeutua rauhaan. Vähempikin hötkyily ja suorittaminen riittää. Ylipäätään moni asia voisi jatkossakin olla vähemmän.

Mielestäni viisaimmin tilanteesta kirjoittaa suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professori Janne Saarikivi kolumnissaan Ylen verkkosivuilla: ”Jos nyt hallitus nimittää jonkin työryhmän, sen tulee pohtia, miten pärjäämme tässä uudessa todellisuudessa. Siis miten muutamme maamme alhaisemman tuotanto- ja kulutustason, vähäisemmän matkustamisen ja rennomman elämäntyylin yhteiskunnaksi, joka ei enää koskaan ’kasva’.”

”Käyn metsäpalstallani telttasaunomassa ja usein vain istuskelemassa.”

”Käyn metsäpalstallani telttasaunomassa ja usein vain istuskelemassa.” © Eija Irene Hiltunen

Toki unelmia jostakin enemmästä on minullakin. Ensinnäkin tarpeellinen toive on löytää jälleen vuokratalo maalta, kohtuuhintainen mutta asuttava ja jonka lähitienoilla olisi saatavilla myös aurauspalvelut. Ja jossa mieluusti olisi leivinuunin lisäksi puuhella.

”Olisi mahtavaa, jos puskista putkahtaisi jokin päivä joku kätevä isäntä.”

Olisi mahtavaa sekin, jos puskista putkahtaisi jokin päivä myös joku kätevä isäntä, joka opettaisi minulle moottorisahan käytön. Vaikka täällä yksi kylän väylistä on nimetty Lerssintieksi, en toistaiseksi ole nähnyt vapaana kulkevia miehiä edes pidemmillä suorilla, paitsi kerran ystävän kanssa kävelyllä ollessani näin yhden.

Vedän enkelikorteista vielä kortin tulevaisuudelleni. Odotan jälleen viestiä kärsivällisyydestä, mutta otsikoksi tuleekin antautuminen.

Antaudu elämän virran kuljetettavaksi. Rentoudu ja herkisty kuuntelemaan sisäistä ääntäsi. Saat henkiseksi palkkioksesi elinvoimaa, sisäistä rauhaa, sopusointua ja ennen kaikkea rakkautta.”

Artikkeli on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 8/20.

Lue myös: Suuntaa retkeilemään rajaseudun rauhaan – Ilomantsissa luontoelämyksiä tarjoaa Tapion taival

Lue myös: Jopa 10 karhua kerralla samalla pellolla – Karhujen määrä kasvaa Pohjois-Karjalassa Venäjältä tulevilla kontioilla

Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti

X