Jazz rantautui Suomeen toisen maailmansodan varjossa – Natseille jazz oli rappiotaidetta

Risteilyalus s/s Andania saapui Helsinkiin kesäkuussa 1926 mukanaan orkesteri, joka soitti yleisölle ennenkuulumatonta musiikkia, jazz oli saapunut Suomeen.

Osa Andanian ulkomaalaisista muusikoista jäi Suomeen ja antoi merkittäviä jazzvaikutteita täkäläisille muusikoille. Yhdessä Ramblers-orkesterin kanssa he olivat levyttämässä Suomen ensimmäistä jazzlevyä, Muistan sua Elaine, joka ilmestyi vuonna 1931.

Ensimmäiset suomalaiset kokoonpanot eivät olleet jazzyhtyeitä sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta 1930-luvulla tapahtui merkittävää kehitystä ”humppafoksista” ja ”hanurijazzista” kohti puhtaampaa jazzia.

Tämä kehitys katkesi talvisotaan.

Basisti Erik Lindström oli ensimmäisiä suomalaisia jazzvaikuttajia. © Relavuo/Helsingin kaupunginmuseo

Suruviestit vaiensivat tanssimusiikin

Sota vaikeutti ulkomaisten kulttuurivaikutteiden pääsyä Suomeen, ja kansakunnan resurssit valjastettiin sotaponnistuksiin. Suruviestit kaatuneista eivät antaneet sijaa tanssimusiikille, ja Suomi oli ainoa sotaa käyvä maa, jossa oli voimassa tanssikielto.

Kun jatkosota ajautui asemasotavaiheeseen, jatkuvan varautumisen olo keveni kotirintamalla. Vähitellen oli tilaa viihteelle ja huvituksille.

Jatkosodan aikana Helsingissä varttui suuri joukko teini-ikäisiä, jotka eivät olleet vielä asepalveluksessa. Heidän keskuudessaan syntyi valtava innostus amerikkalaiseen jazzmusiikkiin.

Jazzkuumeen nostatti Yhdysvaltojen liittyminen maailmansotaan, minkä seurauksena amerikkalaiset aloittivat omille joukoilleen suunnatut lyhytaaltolähetykset ja Hollywood ryhtyi tuottamaan elokuvia joukkojen viihdyttämiseksi.

Sekä radiolähetyksissä että elokuvissa oli runsaasti jazztarjontaa. Yhdysvaltojen asevoimien lyhytaaltoaseman AFN (Armed Forces Network) ohjelmisto oli hyvin jazzpitoista, ja sillä oli lukuisia kuulijoita myös helsinkiläisnuorison keskuudessa.

Myös BBC:n ja Voice of American tarjonta olivat korvaamattomia suomalaisille jazzharrastajille. Äänilevyjen tuonti Ruotsista ja jazzpitoiset ruotsalaiset radiolähetykset antoivat tärkeitä lisäherätteitä.

Jatkosodan aikana jazzelokuvatarjonta oli hämmästyttävän vilkasta ja elokuvateattereista tuli nuorison kohtaamispaikkoja.

Helsinkiläisessä Kit-Cat-elokuvateatterissa saattoi seurata vuosina 1943–1944 elokuvia, joissa esiintyivät Glenn Millerin orkesteri, Artie Shaw, Louis Armstrong ja Benny Goodman. Myös elokuvateatteri Savoy esitti jazzelokuvia sodan aikana.

Sota-ajan rajoituksista huolimatta Helsingin lukionuorison keskuudessa, erityisesti ruotsinkielisissä lukioissa, syntyi varsinainen swingkuume. Lukiolaiset järjestivät suosittuja konventtitansseja ja tanssivat swingiä.

Svenska Samskolanin oppilas, kornetisti Jan Lindén oli kantava jäsen suositussa Fenno Jazz Bandissa, jonka muita soittajia olivat pianisti Lasse Mårtenson, kitaristi Herbert Katz, rumpali Harry Orvomaa ja basisti Erik Lindström.

Helsingin Suomalaisessa Normaalilyseossa vaikutti kouluorkesteri, jossa soittivat pianisti Erkki Melakoski, trumpetisti Eino Virtanen sekä kitaristit Sami Ahokas ja Åke L. Granholm. Kaikki nämä henkilöt olivat myöhemmin keskeisiä vaikuttajia suomalaisessa jazzissa ja kevyessä musiikissa.

Jaakko Vuormaan orkesteri soittaa Rauhantansseissa Rautatientorilla toukokuussa vuonna 1945. © Relavuo/Helsingin kaupunginmuseo

Natseille jazz oli rappiotaidetta

Vaikuttavin osoitus jazznuorison innostuksesta oli ruotsinkielisen jazzaikakauslehti Swingin perustaminen helmikuussa 1942.

Vuotta myöhemmin monistetun lehden perustaja Jakob Furman (taitelijanimeltään Jaakko Vuormaa) ja yhteistyökumppani Gunnar Westerlund päättivät painattaa lehden. Sen nimeksi tuli Yam, tidskrift för dansmusik och film, joka ilmestyi noin 2 000 kappaleen painoksena. Lehden yleisönosaston sisällöstä päätellen sillä oli myös lukuisia suomenkielisiä lukijoita.

Asiantuntevissa artikkeleissa käsiteltiin laaja-alaisesti sekä jazzin historiaa että nykytilannetta. Uutiset Saksan miehittämistä maista, esimerkiksi Tanskasta ja Norjasta, osoittivat jazzmusiikin eloonjäämiskyvyn miehitysviranomaisten valvovien silmien alla.

Saksan kansallissosialistisessa ideologiassa jazz edusti rappeutunutta amerikkalaista ”juutalaiskulttuuria”, johon liittyi ”primitiivisiä n******vaikutteita”.

Jazzin katsottiin kuuluvan epäarjalaisiin rappiokulttuurimuotoihin, joista käytettiin nimitystä ”Entartete kunst”. Sen täydellinen kitkeminen oli omaksuttu kansallissosialistisen kulttuuripolitiikan erääksi tärkeimmäksi tehtäväksi.

Suomen ja Saksan aseveljeys merkitsi, että eräät suomalaiset kansallissosialistiset piirit tuomitsivat jazzmusiikin ”vihollisen musiikiksi”.

Helsingissä sodan aikana ilmestynyt kansallissosialistinen För frihet och rätt -aikakauslehti vastusti kiivaasti jazzmusiikin levittämistä Suomessa ja otti Yam-lehden maalitaulukseen.

Yam-lehden nuorekkaan toimituksen vakaa uskomus kuitenkin oli, että jazzmusiikki saavuttaisi tulevaisuudessa tasavertaisen aseman muiden taidelajien kanssa.

Toimituksen ohjelmajulistus johti väistämättä konfliktiin perinteisen musiikkimaun kanssa, mikä kiteytyi Vuormaan toimituksen toteamukseen: ”Vaikka tädit ja sedät vihaavat jazzia, jatkamme soittamista.”.

Yam-lehden suuresta suosiosta huolimatta viimeinen numero ilmestyi juhannuksena 1944. Toimittajakunnalla oli innostusta ja idealismia, mutta 12 numeron toimittaminen ilman rahallista korvausta oli merkittävä ponnistus, ja osoittautui lopulta ylivoimaiseksi haasteeksi.

Vaikka lehti ilmestyi vain vajaan kahden vuoden ajan, sen merkitys suomalaisen jazzin kehitykselle oli keskeinen. Swingin ja Yamin ansiosta jazz levisi aikana, jolloin Suomi oli lähes suljettu ulkomaailmasta ja tiedon saaminen uusista musiikkivirtauksista vaivalloista.

Sodan päättyminen ei heti poistanut kaikkia esteitä, joiden takia jazz levisi nihkeästi.

Tanssikieltoa lievennettiin sallimalla tanssi vain paikoissa, joilla ei ollut anniskeluoikeutta. Vasta K.A. Fagerholmin hallitus poisti viimeiset tanssia koskevat kiellot syyskuussa 1948.

Kovat valuuttasäännökset estivät kauan äänilevyjen tuonnin Suomeen, ja ulkomaiset konserttivierailut olivat erittäin harvassa.

Sodan jälkeen lukuisat amerikkalaiset jazztähdet vierailivat Ruotsissa, ja Ruotsin ensimmäisessä be bop -konsertissa 1948 esiintyi trumpetisti Dizzy Gillespie.

Kiertueet eivät kuitenkaan ulottuneet Suomeen, sillä ei löytynyt järjestäjää, joka olisi ottanut taloudellisen riskin konsertin järjestämisestä.

Louis Armstrong konsertoi Suomessa vuonna 1949. © Interfoto / Lehtikuva

Louis Armstrong villitsi suomalaisia

Louis Armstrongin Euroopan-kiertue vuonna 1949 ulottui Ruotsiin, jossa Tukholman ja Göteborgin konserteista tuli varsinaisia kansanjuhlia.

Fazerin konserttitoimisto käytti tilaisuutta hyväkseen ja kutsui Armstrongin niin sanotun ”unelmasekstetin” Suomeen. Lehdistö uutisoi ennennäkemättömästä pääsylippujen jonotuksesta, ja 10. lokakuuta Töölön Messuhalli oli ääriään myöten täynnä 6 000:sta tahtia polkevasta nuoresta.

Louis Armstrongin konsertin saaman valtavan julkisuuden vuoksi päivälehdet olivat lähettäneet paikan päälle johtavat musiikkikriitikkonsa. Palaute oli tylyä, sillä elävään jazziin tutustuminen oli useimmille kriitikoille tyrmistystä ja paheksuntaa herättävä kokemus.

Nya Pressenin musiikkitieteen tohtori ja säveltäjä Nils-Eric Ringbomin tarkasteli Louis Armstrongin konsertista pelkästään musiikin ulkoisia ilmentymiä, joista soittajien rotu oli etusijalla. Niinpä loppuarvio kuului: ”Psykologisena ilmiönä tämänkaltaisella hekumaisella liitolla alkuperäisen primitivismin ja kulttuuridekadenssin kesken on tiettyä mielenkiintoa”.

Helsingin Sanomien kriitikon ja musiikkitieteilijän Tauno Karilaksen samankaltaiset arviot sekä Hufvudstadsbladetin otsikointi ”Väkivahva musta mies kokeili Messuhallin seinien kestävyyttä Jerikon tapaan”, katkeroittivat jazzharrastajat, joille konsertti oli unohtumaton elämys.

Konsertin epäasiallinen arvostelu osoitti harrastajille osaavien freelance-jazzkriitikkojen tarpeen. Piintyneistä ennakkoluuloista huolimatta muutamat kirjoittajat onnistuivat tavoitteessaan saada jazz osaksi vakiintunutta iltapäivälehtien seurantaa.

Vajaa vuosi Armstrong-konsertin jälkeen Lars-Olof Landén aloitti syksyllä 1950 Jazzhörnan -palstan Nya Pressenissä. Samanaikaisesti Johan Vikstedt ryhtyi kirjoittamaan jazzmusiikista Ilta-Sanomissa ja Erkki Melakoski pari vuotta myöhemmin Helsingin Sanomissa.

Landén toimitti myös Yleisradion ensimmäisen säännöllisen jazzohjelman ja perusti radion jazzlevystön. Armstrong-konsertin suurin merkitys oli selvästi jazzyleisön aktivoinnissa ja heräte jazzjournalismin synnylle.

Jazz jäi rockin varjoon

Jazzmusiikin leviäminen 1940-luvulla oli sota-ajan rajoituksista huolimatta poikkeuksellisen nopeaa. Varsinainen nousukausi jäi kuitenkin verrattain lyhyeksi, ja jazz jäi rockmusiikin jalkoihin 1950-luvun puolivälissä.

Vaikka rockia pidetään ensimmäisenä nuorisokulttuurin ilmiönä Suomessa, on syytä muistaa, että jazz oli varhaisempi nuorisokulttuurin muoto.

1940-luvun perinteisen jazzin harrastajat pysyivät pääosin uskollisina musiikilleen vielä vuosikymmenien ajan. Perinteisen jazzin suosion laajuus nuorison keskuudessa 1940-luvulla oli ainutlaatuista, eivätkä myöhemmät jazzin tyylilajit saaneet läheskään yhtä laajaa kuulijakuntaa.