Kansakunnan viralliset alfaurokset

Yksi yltyy kovaäänisesti kehumaan sotasaavutuksiaan ja alleviivaamaan, kuinka kovissa paikoissa sitä olikaan oltu. Uhoamisen jatkuttua aikansa eräs miehistä ilmoittaa, että pöydässä istuu yksi aitokin sotasankari, oikea Mannerheim-ristin ritari. Hän osoittaa sormellaan vierustoveriaan, joka ei toistaiseksi juuri ollut omista sotimisistaan pukahtanut.

Remellys loppuu kuin veitsellä leikaten ja pöytään laskeutuu syvä hiljaisuus. Muut vilkuilevat Marskin ritariksi nimettyä miestä epäuskon ja kunnioituksen sekaisin ilmein. Tyrmistyksen helpotettua häntä pyydetään varovasti kertomaan tapahtumista, joiden ansiosta risti oli myönnetty.

Pitkän kärttämisen jälkeen mies kertoo lakonisesti sooloiskusta koko rintamalohkoa hallinneeseen vihollisen konekivääripesäkkeeseen, jota vastaan oli turhaan yritetty hyökätä tuntikausien ajan. Hän oli raivannut itselleen ryömien reitin läpi miinakentän, tuhonnut viisi vihollista ampumalla ja loput räjäyttämällä korsun käsikranaatilla. Tämän jälkeen hän oli palannut takaisin omalle puolelle konekivääri mukanaan. Muiden osalta oli sotajutut sillä erää kerrottu.

* * *

Sodissamme taistelleet miehet joutuivat kestämään niin kovaa painetta ja stressiä, että rauhan aikana eläneiden on sitä lähes mahdotonta edes kuvitella. Tavanomaiselle itsesuojeluvaistolle ei ollut tilaa; oli opittava elämään ja toimimaan jatkuvan kuolemanpelon alla ja epäinhimillisissä oloissa.

Joskus oli tehtävä muutamassa sekunnissa ratkaisuja, joiden onnistumisesta saattoi olla kiinni sekä oma että toverien henki.

Sota oli poikkeustilanne, jossa vaadittiin poikkeuksellisia ominaisuuksia ja joka nosti esille poikkeuksellisia yksilöitä. Kovimmista kovimpia olivat ne, jotka säilyttivät taistelukykynsä pahimmissakin tulimyrskyissä sekä kykenivät kylmäpäiseen, harkittuun ja päämäärätietoiseen toimintaan silloinkin, kun normaalireaktio olisi ollut lamaantua tai joutua paniikkiin.

He olivat miehiä, joiden hermo ei pettänyt eikä käsi tärissyt. He pystyivät inhimillisen suorituskyvyn ylittäviin urotöihin ja saivat nauttia sekä asetoverien kunnioituksesta että kotirintaman ihailusta. Tietysti sillä edellytyksellä, että pääsivät hengissä takaisin.

Suomessa sotasankaruuden suurin tunnustus oli tulla nimitetyksi Mannerheim-ristin ritariksi. Tämän ”erinomaisen urheuden, taistellen saavutettujen erittäin tärkeiden tulosten tai erikoisen ansiokkaasti johdettujen sotatoimien” ansiosta sotilasarvosta riippumatta myönnetyn kunnian arvoisiksi katsottiin 191 miestä armeijasta, jonka riveissä talvi-, jatko- ja Lapin sodissa taisteli yhteensä noin 700 000 miestä.

Kysymyksessä oli erittäin harvinainen kunnianosoitus, jonka saamiseksi vaadittiin hyvin poikkeuksellisia tekoja.

Sodan jälkeisessä poliittisesti vasemmalle siirtyneessä ja tasa-arvoisemmaksi muuttuneessa Suomessa erityisesti rivimiehistöstä kohonneet Marskin ritarit muodostivat oman erikoisen pienryhmänsä. Vaikka heillä ei ollut hienoa sukutaustaa tai huomattavaa yhteiskunnallista asemaa, he olivat torjuntavoiton ottaneen armeijan taistelijoiden ehdotonta aatelia. Kun he kulkivat kaupungilla tai kylän raitilla, päät kääntyivät ja äänet madaltuivat, sillä heidän ymmärrettiin osoittaneen täysin harvinaislaatuista rohkeutta ja sotilaskuntoa taistelussa, jossa oli ratkaistu koko maan kohtalo.

Mannerheim-risti oli siten myös statussymboli, jonka rinnalla omaisuus ja tittelit kalpenivat. Risti oli ikään kuin kansakunnan virallinen tunnustus siitä, että sen kantajan miehuus oli testattu kovimmissa mahdollisissa oloissa ja havaittu ainutlaatuisen lujaksi.

Sodan jälkeen mahdollisuutta vastaavanlaiseen kovaan ja kristallinkirkkaaseen sankaruuteen ei enää ollut tarjolla. Ja hyvä niin.