Muurmannin murhenäytelmä Stalinin vainojen aikaan – Vain joka neljäs suomalainen selvisi nääntymättä nälkään evakkomatkalla Arkangeliin

Jaa kaverilleTilaa Seura
Venäjän puoleisille Jäämeren rannoille alkoi 1800-luvun puolen välin jälkeen kohota suomalaisasumuksia yksi toisensa jälkeen. Kylät kohtasivat karun lopun Stalinin vainoissa.
Venäjän puoleisille Jäämeren rannoille alkoi 1800-luvun puolen välin jälkeen kohota suomalaisasumuksia yksi toisensa jälkeen. Kylät kohtasivat karun lopun Stalinin vainoissa. © Toivo Immanuel Itkonen/Museovirasto
Tyyne Mantere-Zinovjevan kirjeet kertovat Muurmannin suomalaisyhteisöstä ja sen tuhosta Josif Stalinin vainoissa, jotka alkoivat vuosista 1936–1937.

”Säälimättä, raa’asti oli teloitettu parhaat suomalaiset kanta-asukkaat, Muurmannin luojat, sen säilyttäjät, rakentajat. He kastelivat Muurmannin kylmän, jäisen kivikon hiellään ja verellään.”

Näin kirjoitti Tyyne Mantere-Zinovjeva elämänsä ehtoopuolella 1980-luvun lopulla. Hänen jälkeensä jättämät kirjeet valottavat koskettavalla tavalla Kuolan niemimaalla, laajan Murmanskin alueen sisällä uudisasukkaina eläneiden Muurmannin rantojen suomalaisten elämää, sekä kuolemaa. Yhdyskunnan tuhoksi koitui Josif Stalinin vainot, jotka alkoivat 1930-luvulla.

Nälkä ajoi rajan yli

Ensimmäinen muuttoaalto Suomesta Muurmannin alueelle käynnistyi 1860-luvulla, kun suomalaisia lähti pakoon nälkävuosia Venäjän puoleisille, kalaisille Jäämeren rannoille.

Muurmannin ratatyöt houkuttelivat alueelle lisää suomalaisia, ja vuoden 1918 jälkeen sinne saapui Suomesta myös punakaartilaisia ja poliittisia pakolaisia. Lopulta suomalaisia asui kymmenissä pohjoisen kylissä noin 4 400.

Korpimetsien asukkaat opettelivat uuden elämän alussa myös uuden ammatin – merikalastuksen, jossa kehittyivät varsin taitaviksi. Yksi kalastajista oli Juho Heikkinen. Jäämeri antoi auliisti elantoa, mutta se oli petollinen, oikukas ja vaarallinen ystävä. Sen ankarat myrskyt olivat raivopäisiä ja saattoivat äkkiarvaamatta nousta ja niellä kitaansa tuohon aikaan vielä pienet ja kiikkerät kalastaja-alukset.

Näin kävi myös eräänä päivänä Juho Heikkisen veneelle. Ankara meri otti huomaansa siirtolaisen, joka oli päässyt jo hyvään vauhtiin uudessa elämässä itärajan takana.

Perheen äiti joutui jatkamaan elämää yksin suuren lapsikatraan kanssa. Juho Heikkisen esikoispojan Henrikin oli otettava isännän paikka perheessä.

Tyyne Mantere-Zinovjeva (o.s. Heikkinen) kuvattuna 1930-luvulla Muurmannin suurimmassa Uuran kylässä – aikana, jolloin kaikki oli vielä hyvin.

Tyyne Mantere-Zinovjeva (o.s. Heikkinen) kuvattuna 1930-luvulla Muurmannin suurimmassa Uuran kylässä – aikana, jolloin kaikki oli vielä hyvin.

Kun Henrikki varttui aikuiseksi, mieli hän puolisokseen rikkaan kauppiaan, Jussi Kaikkosen, tytärtä Matildaa. Kosija ei ollut kuitenkaan mieluinen Kaikkoselle, joka kielsi ankarasti tytärtään naimasta Henrikkiä.

”Kulkuripoika ei varmasti astu tähän taloon!” hän pauhasi niin kovaan ääneen, että se kuului naapuritaloihin saakka.

Huudot eivät auttaneet, ja nuoret menivät vihille vuonna 1913. Kyläläisten avustamana Henrikki Heikkinen rakensi nuorikolleen Matildalle ihan kelpo asumuksenkin.

Musta rokko vieraana

Ensimmäisen maailmansodan ja Venäjän vallankumouksen mainingit ylsivät myös kaukaisille Muurmannin rannoille. Muiden mukana Henrikki Heikkinen päätti lähteä ajamaan englantilaisia pois Murmanskin kaupungista.

Matilda-puoliso oli huolesta suunnillaan, ja pieni Tyyne-tytär kaipasi myös isäänsä. Tyyne muistelee kirjeissään, miten hän kuusivuotiaana istui lämpimänä huhtikuun aamuna, vuonna 1921 yksin pirtissä ja katseli ikkunasta ulos:

”Pitkät vesipuikot putoilivat räsähdellen räystäiltä. Joella rantareunat olivat sulaneet, keskijoella paksu jää halkeili muodostaen vaaralliset tummat aukeamat. Pirttiin ilmestyi hymyilevä, voimakas tummaviiksinen isä. Hänellä oli yllään pitkä sinelli ja sotilaslakki. Kyljellä, yli olkapään, hänellä oli patruunalaukku, ja se oli täynnä erilaisia makeisia.”

Pieni sydän oli iloa ja naurua täynnä. Isä oli vihdoin palannut kotiin – mutta ei yksin. Mukana oli hänen sotilastoverinsa sekä uusi murhe ja huolenaihe. Vieras oli sairas. Hänellä oli mustaksi rokoksi kutsuttu tautimuoto isorokosta. Se oli usein tappava.

Äiti Matilda purskahti tiedon kuultuaan katkeraan itkuun: ”Nyt me kaikki menemme hautaan”.

Tyyne muistaa, miten äiti tarttui häntä ja Sulo-veljeä kädestä ja kiikutti heidät nopeasti mummolaan turvaan. Perheen pienimmän, Hellän, hän vei lähinaapuriin.

Henrikin sotilastoveri parani, mutta pahin ja pelätty kuitenkin tapahtui – isorokko levisi. Näin Tyyne kirjoittaa perhettä kohdanneesta tragediasta:

”Isäni kuoli kesällä 1921 ainoastaan 32 vuoden ikäisenä. Samoin myös kolmen vanha siskoni Hellä sai taudin ja kuoli. Muistan hyvin sen kesäpäivän, sillä silloin niitettiin jo heinää, kun meidän kotipihalta kannettiin isoa mustaa arkkua ja pientä valkoista arkkua hautuumaalle. Ihmiset lauloivat hiljaa: ´Te uhreina kaaduitte taistelussa´.”

Kalaisat Jäämeren rannat ja joet ruokkivat nälkäisiä suomalaisia ja niiden rannoille, varsille ja töyräille uudisasukkaat rakensivat myös talojaan, ensin usein turpeesta ja sitten hirsistä. Heitä asui myös sisemmässä osassa aluetta.

Kalaisat Jäämeren rannat ja joet ruokkivat nälkäisiä suomalaisia ja niiden rannoille, varsille ja töyräille uudisasukkaat rakensivat myös talojaan, ensin usein turpeesta ja sitten hirsistä. Heitä asui myös sisemmässä osassa aluetta. Toivo Immanuel Itkonen/Museovirasto

Onni palaa Murmanniin

Leskeksi jäänyt Matilda Heikkinen sai onneksi apua naapureilta. Muurmannin yhteisö piti huolta toisistaan. Näin perhe pääsi uuden alkuun. Matilda sai rinnalleen myöhemmin uuden miehenkin, Antti Kemppaisen, josta tuli hyvä ja rakastava isäpuoli Tyynelle.

Elämä näytti taas valoisia puoliaan. Tyyne sai viettää onnellisia päiviä Uuran kylän tanhuvilla. Hän sai myös sisar- ja velipuolia. Vartuttuaan aikuiseksi Tyyne löysi rinnalleen Suomesta 1933 paenneen Oiva Mantereen. Onnea täydensi Elvi-tyttären syntymä

”Jumalani, kuinka olin onnellinen, rakastin, rakastin ja olin rakastettu itse. Hän oli niin komea. Halusimme rakentaa Uuraan oman kotitalon, ja paikankin valitsimme Uurajoen rannalle, sen kosken alapuolelle. Oiva joka hetki oli huumorintajuinen, hän aina keksi jotain hauskaa, kutsui minua Typy. Hän soitteli viulua ja lauloi hänen ´hupsutuksiaan´, esimerkiksi näin:

Itse minä Typyni, pussaan ja passaan, Typy mulle synnyttää, seitsemän lasta.
Onnen tuli sykkii minun rinnassani, ja kirputki ne tanssii, minun onnestani.”

Stalin vaino alkoi

Käärme oli kuitenkin luikertelemassa Josif Stalinin muodossa Mantereen perheen ja uuralaisten elämään. Vainoharhainen Stalin käynnisti ennen näkemättömän hirvittävät vainojen ajat Kuolan niemimaalla asuvia ulkomaalaistaustaisia vastaan vuosista 1936–1937.

Suomalaiset olivat Stalinin erityisen vihansa kohteena. Hänen mielestään suomalaisilla oli aikomuksena vallata koko Kuolan niemimaa.

”Kansan vihollinen, yhteisön vihollinen, yhteisen asian vihollinen, kehityksen vihollinen”, hokivat suomalaiskyliin saapuneet Stalinin kätyrit. Heidät nähdessä kyläläiset olivat kauhun vallassa. Kylistä saattoi kadota yhden päivän aikana pahimmillaan jopa 25 miestä, jotka pidättäjät veivät mennessään tekaistuilla syytöksillä.

”Typy rakas, minä palaan”

Vuosi 1938 alkoi Mantereen pienessä perheessä pelon täyteisenä. Edellisenä vuonna vainoojat olivat vieneet Oivan veljen Veikon mennessään ja teloittaneet tämän. Veikon kuoleman jälkeen veljesten äiti Maria Kannel oli muuttanut Tyynen ja Oivan luo asumaan. Myös Tyynen isäpuoli Antti Kemppainen jakoi karun kohtalon.

Pelätty tapahtui 16. helmikuuta 1938. Tyynen kirjeet kuvaavat tapahtuman sydäntäsärkevästi.

”Tulivat ne hirveät murhaajat ja veivät Oivani. Lähtiessään Oiva nosti tyttönsä keskilattialle ja sanoi: ”Juokse Elvi isän luo!” Ja niin tyttö taaperteli isän syliin viimeisen kerran.”

Tyyne juoksi pidättäjien ja Oivan perässä ulos. Ulkona oli sakea helmikuun pyry. Oiva kulki pois päin talosta, kädet ylös nostettuina ja huusi ulkona itkevälle Tyynelleen: ”Typy rakas, minä palaan!”

”Ja niin hänen kaunis olemuksensa häipyi lumipyryyn kadoten minulta iäksi”, Tyyne kirjoittaa.

”En nähnyt Oivaani enää koskaan.”

Pian tämän jälkeen Oiva julistettiin vakoilijaksi ja ammuttiin.

Pakkosiirrot alkavat

Murheet Muurmannin suomalaisten elämässä eivät loppuneet miesten teloituksiin.

Talvisodan jälkeen, kesällä 1940, hengissä säilyneet – lähinnä naiset, lapset ja vanhukset – pakkosiirrettiin Muurmannin alueelta Karjalaan ja pieni osa Siperiaan. Heiltä vietiin myös kaikki omaisuus.

Heikkokuntoisimmat eivät jaksaneet raskasta evakkomatkaa, vaan kuolivat matkan aikana. Tämä oli kuitenkin vasta alkusoittoa, sillä Karjalaan siirretyt evakot siirrettiin Arkangelin alueelle, kun jatkosota alkoi syksyllä 1941. Tästä siirrosta tuli todellinen murhenäytelmä, sillä 75 prosenttia suomalaisista nääntyi nälkään ja sairauksiin.

Suomalaiset herättivät ihastusta venäläisissä tutkijoissa vielä 1800-luvulla. Yksi heistä oli Arkangelin läänin maaherra N. A. Katšalov, joka totesi: ”Meidän finlandialaiset ovat omilla varoillaan rakentaneet kunnon taloja ja hyviä maamajoja (turvemajoja), hankkineet lehmiä ja lampaita, raivanneet heinämaita ja muokanneet peltoja. He ovat oikeita hyödyllisiä kolonisteja.”

Suomalaiset herättivät ihastusta venäläisissä tutkijoissa vielä 1800-luvulla. Yksi heistä oli Arkangelin läänin maaherra N. A. Katšalov, joka totesi: ”Meidän finlandialaiset ovat omilla varoillaan rakentaneet kunnon taloja ja hyviä maamajoja (turvemajoja), hankkineet lehmiä ja lampaita, raivanneet heinämaita ja muokanneet peltoja. He ovat oikeita hyödyllisiä kolonisteja.” Toivo Immanuel Itkonen/Museovirasto

Maria Kannelin kohtalo

Myös Tyyne Mantereen luona asunut anoppi Maria Kannel tuomittiin evakkomatkalle Arkangeliin. Anopin kohtalona oli menehtyä jo Arkangelin Plesetskin rautatieasemalle.

Tyyne kuvailee kirjeissään anoppinsa viimeisiä hetkiä. Maria Kannel oli vaikeasti sairas. Hän houraili ja kutsui luokseen teloitettuja poikiaan Oivaa ja Veikkoa, kunnes armahtava pimeys otti naisen valtaansa, ja hän sulki silmänsä tältä maailmalta.

”Kunpa hän olisi edes tiennyt, missä olivat hänen poikiensa Oivan ja Veikon viimeiset leposijat. Sekin jäi ikuisen sumun peittoon.”

Vainot laantuivat, mutta suru ja tuska koetusta ei, vaikka onnellisiakin kohtaloita oli. Tyynen äiti Matilda selvisi vainoista ja sai elää Sortavalassa pitkän elämän. Henkiin jäivät myös muun muassa Tyynen veli Sulo Heikkinen ja velipuoli Unto Kemppainen.

Tyyne purki tuntojaan kirjeisiin näin:

”Me olemme murhattu, meidän sydämet on täynnä syviä haavoja, jotka ei milloinkaan painu umpeen. Vain syvä viha murhaajia, ryöstäjiä, varkaita, ja verityöstä palkittuja vastaan pystyy auttamaan elämään vielä täällä inhottavassa Karjalassa.”

Muurmannin rannoilla ilmestyi suomenkielisiä lehtiä, myös kaksikielisenä.

Muurmannin rannoilla ilmestyi suomenkielisiä lehtiä, myös kaksikielisenä.

Älkää unohtako meitä

Raskaat kokemukset painoivat Tyyne Mantere-Zinovjevaan ikuiset merkit. Vaikka hän meni uusiin naimisiin ja muutti Petroskoihin, onni ei ollut läsnä enää koskaan samalla tavalla kuin Muurmannissa. Hän oli myös hyvin väsynyt ja sairaalloinen iän myötä.

Elämästään Tyyne kirjoitti:

”Voin liikkua vaan tässä pienessä yksihuoneisessa asunnossa. Elän sillä, jos ihmiset auttavat, no he ei auta. Olen kaikkien hylkäämä, unohdettu, sillä tällainen tilanteeni jo on heti 10 vuotta. On minulla mies, vepsäläinen, raaka ja säälimätön, joka säälimättä jättää minut yksin ja matkustaa kotikyläänsä vepsälään pitkiksi ajoiksi. Olen oikein köyhä, tarjota ihmisille mitään en voi. Pensioni on erittäin pieni, riittämätön. Muuta apua ei ole, jos ukko tulee ja saa kaupasta jotain. Näin me vanhat elämme.”

Tyyne sai kuitenkin kirjoitettua kirjeet elämästään vuosina 1989–1992. Ne olivat hänen hiljainen toiveensa, että kuolansuomalaisten unohdettu historia tulisi jälkipolvien tietoon. Kirjeiden kirjoittamisen jälkeen ei mennyt enää monta vuotta, kun Tyyne pääsi edesmenneiden rakkaittensa joukkoon. Kotiseutuaan Muurmannia Tyyne kaipasi aina kuolemaansa saakka.

”Ja sen asukkaat, ihmiset on jokainen muistissani, muistan heitä suurella rakkaudella ja syvällä kunnioituksella. Jospa maapallo pyörisi niin, että se pyöräyttäisi kaikki kärsineet suomalaiset ihmiset omille kotiseuduilleen. Minut se pyörittäisi silloin Jäämeren myrskyiselle rannalle, jossa mehukkaan jäkälän peittämällä korkealla tunturilla seisoisi minun korkeasarvinen hyväsopuinen poroni ja kirkuen lentäisivät kajavat, ja minä jättäisin mielelläni taakseni vihreän, kehutun Karjalan.”

Lähde: Muurmannin suomalaisten joukkotuhosta kertova kirja: Stalinin tappamat – Muurmannin suomalaisten pitkä ja musta yö, Tarja Lappalainen, Martti Turtola. Lappalaisen osuudessa käsitellään Muurmannin suomalaisten kansanmurhaa.

Lue myös: Saadaanko nyt lisätietoa Stalinin vainojen suomalaisuhreista? Moskova päästää suomalaiset tutkimaan mystisiä arkistolaatikkojaan

X