Narvan taistelu
Samaan aikaan kevättalvella 1944 kun Suomen hallitus tuskaili kinkkisen sotatilanteen takia, käytiin Suomenlahden eteläpuolella lähes tuntemattomaksi jäänyttä taistelua. Sen ulottuvuudet professori Henrik Meinander on ansiokkaasti tuonut esille teoksessaan Vuosi 1944.
Narvan ylväs linna kärsi pahoja vaurioita vuoden 1944 taisteluissa. Kuva: SA-kuva.
Taistelun alkupisteenä on syytä pitää tammikuun 14. päivää, jolloin puna-armeija alkoi toden teolla murtaa Leningradin lähes 900 päivää kestänyttä saksalaispiiritystä.
Vajaan kahden tunnin aikana puna-armeijan tykistö ja Katjusa-raketinheitinpatterit ampuivat yli 200 000 kranaattia. Saksan pohjoisen armeijaryhmän oli pakko peräytyä länteen päin.
Aluksi puna-armeija eteni nopeasti. Parissa viikossa sen joukot työnsivät saksalaisia kohti Viroa aina Narva-joelle asti, missä nämä asettuivat puolustukseen. Juurikaan enempää ei Suomessa vuoden 1944 maaliskuun alkupuolella tiedetty, ei liioin taistelujen mittasuhteita:
Narvan kaupungin ja Peipsijärven välistä Pantteri-linjaa puolusti lähes 100 000 saksalaista vastassaan kolminkertainen määrä puna-armeijan joukkoja. Saksalaisia kaatui tai katosi noin 39 000, puna-armeijalaisia noin 77 000. Haavoittuneiden yhteismäärä oli yli 300 000.
Vain 130 kilometrin päässä eteläkaakkoon Kotkasta ja Haminasta sijainneen Narvan kaupungin ympäristö muuttui aavemaiseksi silpoutuneiden ruumiiden, kranaattikuoppien ja pirstoutuneiden puiden hakkuuaukeaksi.
Saksalaisten riveissä taisteli useiden eri maiden vapaaehtoisia nuoria SS-sotilaita. Eniten oli Narvan rintamalla kuitenkin vapaaehtoisia virolaisia – lähes 50 000. Heistä jokainen tiesi, mitä tulisi tapahtumaan, jos puna-armeijan joukot pääsisivät Viron maaperälle. Maan pääministeri totesi radiopuheessaan, että siinä tapauksessa ”koko Viron alueella maatalot ja kylät, kauppalat ja kaupungit poltetaan ja kansa tuhotaan ja karkoitetaan vieraille maille.”
Yhä huolestuneempi alkoi maaliskuun lopulla 70 vuotta sitten olla myös Suomen hallitus. Henrik Meinanderin mukaan ”Baltian sotanäyttämön kehitys (Narvan taistelu) ohjasi Suomen hallituksen rauhanpyrkimyksiä vähintään yhä paljon kuin Helsingin helmikuiset pommitukset ja Neuvostoliiton suurhyökkäys Karjalan kannakselle neljä kuukautta myöhemmin.”
Ja tottahan tuo. Jos puna-armeija olisi edennyt Suomenlahden eteläpuolella täyttä vauhtia kohti länttä, se olisi ollut tuota pikaa Tallinnassa, aivan Helsinkiä vastapäätä. Ilmahyökkäykset olisivat lisääntyneet eikä maihinnousun uhkakaan ollut poissuljettu mahdollisuus.
Saksalaisten kova vastarinta pakotti kuitenkin puna-armeijan vetämään henkeä. Vasta heinäkuun 24. päivänä se iski jälleen mutta nyt valtavalla voimalla. Narva siirrtyi neuvostojoukkojen haltuun, mutta saksalaiset loivat kaupungin länsipuolisille harjanteille vahvan puolustuslinjan. Puna-armeijan johto ei piitannut mitään suurista miestappioista – hyökkääjistä kaatui tai haavoittui yli 160 000 miestä.
Viron ex-pääministeri Mart Laar on todennut kirjassaan Sinimäid, että se oli monin verroin enemmän kuin olivat puna-armeijan tappiot Karjalan kannaksella samana kesänä.
Vasta syyskuun 22. päivänä Neuvostoliiton panssarit vyöryivät Tallinnaan, kun Hitler oli määrännyt kaikki Viron saksalaisjoukot vetäytymään Riianlahdelle. Suomen ja Neuvostoliiton välinen aselepo oli astunut voimaan syyskuun 5. päivänä.