Sota ja alkoholi
”Päätellen siitä, kuinka usein keskusteltiin viinasta ja naisista tai miten usein ne olivat miesten toisilleen kertomien tarinoiden kohteena, suuri osa heidän päiväunistaan on täytynyt pyöriä pullon ja pillun ympärillä.”
Sodan ankeutta lievitettiin usein väkijuomilla. Mannerheiminkin mukaan väkijuomien kohtuullinen ja harkittu käyttö oli paikallaan myös sodassa. Kuva: SA-kuva.
Näin kirjoitti sosiologi Knut Pipping väitöskirjatutkimuksessaan Komppania pienoisyhteiskuntana vuonna 1947. Jatkosodan aikana asemasodan tapahtumaköyhyys sai monet sotilaat tilaisuuden tullen hakemaan lohtua viinanjuonnista, jonka pääasiallisena tavoitteena oli päätyminen mahdollisimman kovaan humalatilaan. Alkoholin hankinta oli sotaoloissa haastavaa, mutta ei suinkaan mahdotonta. Viinan trokaus oli hyvin organisoitua ja tuottoisaa puuhaa.
Suomessa olleiden saksalaisjoukkojen varustelutaso oli ensiluokkainen myös alkoholijuomien suhteen, ja tämän vuoksi monet pyrkivät heidän kanssaan aktiivisesti kontakteihin. Saksalaisia aseveljien viinanhimo kovasti ihmetytti. ”Tämän tästä on joku kysymässä ’Konjak?, Snaps?’ ja ostavat tätä haluamaansa tavaraa uhraten siihen jopa elintarvike- ja vaatetuskorttinsa”, todettiin yhteysesikunta Rovaniemen raportissa vuodelta 1942. Kuudennen vuoristodivisioonan komentajan kenraaliluutnantti Christian Philippin asunnolla oli jopa vartiomies viinakaupoille pyrkivien suomalaisten loitolla pitämiseksi.
Ongelma tunnettiin myös päämajassa ja itse Mannerheim reagoi siihen. 3.10.1942 ylipäällikkö lähetti kenraalikunnalle käskykirjeen, jossa hän paheksui vallitsevaa tilannetta kovin sanoin:
”Kerta toisensa jälkeen saan kuulla, että rintamajoukoissa ja taaemmissa esikunnissa väkijuomien käyttö on ylittänyt kohtuuden rajat ja että juopottelu iltaisin on kehittymässä törkeäksi ja säännölliseksi ilmiöksi.”
Asia ei kuitenkaan juurikaan muuttunut, sillä perussuhtautuminen humalajuomiseen oli suomalaisen sallivaa. Mannerheimkin oli sitä mieltä, että ”harkittu ja kohtuullinen väkijuomien käyttö voi olla paikallaan myös sodassa”. Tällaisista asenteista johtuen oli tavanmukaista, että viinanjuontia katsottiin läpi sormien ja eikä siihen pyritty kovinkaan ankarasti puuttumaan.
Aina ei kunnollisten juomien saaminen onnistunut. Joskus päihtymisen halu yltyi niin kovaksi, että juotavaksi kelpasi lähes mikä tahansa. Yhtä traagisimmista episodeista jouduttiin todistamaan toukokuussa 1944 saksalaisten kenttäsairaalassa Vuonnisessa, jonne tuotiin 13 auton jäähdytysnestettä juonutta suomalaissotilasta. Näistä seitsemän kuoli ja muidenkin elimistö kärsi peruuttamattomia vaurioita.
Rivisotilaiden lisäksi viinaa joivat myös upseerit, joille aineen hankkiminen oli helpompaa. Esimerkiksi 20. prikaatin toisen pataljoonan komentajan Kurt Erik Bäckmanin väitettiin juoneen kolmekin pulloa viinaa vuorokaudessa. Tunnettuja ovat myös kuvaukset Lapin sodan aikaisesta Torniosta, jossa saksalaisilta jääneitä viinavarastoja olivat rivimiesten rinnalla tyhjentämässä myös pataljoonankomentajat.
Sota-ajan humalahakuiset juomatavat kulkeutuivat rauhan tultua tehokkaasti myös siviilielämään, mikä osaltaan teki alkoholijohdannaisista ongelmista vuosikymmeniksi yhden suomalaisen yhteiskunnan suurimmista haasteista.