Sotalapsia kuljettanut juna joutui tuhoisaan onnettomuuteen Iittalassa keväällä 1940 – Nyt puhuu veturinkuljettajan lapsenlapsi
Anita Näslindh-Ylispangar kirjoitti Auttavat kädet -kirjan, joka kertoo traagisesta junaonnettomuudesta vuonna 1940. Tapahtumat nivoutuvat hänen omaan sukuunsa.
Sotalapsia Haaparannan kautta Ruotsiin kuljettava juna numero 69 lähti Helsingin rautatieasemalta 3. päivänä maaliskuuta 1940. Iittalassa junan kulku kohtasi kohtalokkaan käänteen.
Nuori, stadin slangia puhunut ja rennosti vitsaillut veturinkuljettaja Jalo Leppänen auttoi Taimi Tähtisen ja Meeri Jopilan lapsineen Juna 69:n kyytiin Helsingin rautatieasemalla pimenevässä talvi-iltapäivässä 3. maaliskuuta 1940. Hän oli yksi niistä, jonka matka ja elämä päättyivät Iittalassa junaonnettomuudessa. Hän oli Auttavat kädet –kirjan kirjoittajan Anita Näslindh-Ylispangarin isoisä.
Taimi Tähtinen oli sankari
Alun perin viikkoja putkeen veturia ajaneen Jalon piti olla vapaalla, mutta hänet hälytettiin paikkaamaan sairaustapausta. Suuri osa miehistä oli rintamalla, ja naisilla oli kädet täynnä työtä yhteiskunnan pyörittämisessä kodeista ja lapsista huolehtimisen ohella.
”Sotalapsijunan onnettomuus on niitä traagisia tapahtumia, jossa kaikki meni pieleen. Sota-aikana kaikilla oli paineita, pelkoa ja olot vaikeat. Puutetta oli ruoasta lähtien vähän kaikesta, eikä tieto kulkenut. Kun junat törmäsivät toisiinsa pilkkopimeässä ja veturi sekä vaunut syttyivät tuleen, siinä kaaoksessa kaikki oli kiinni minuuteista, jopa sekunneista”, Näslindh-Ylispangar muistuttaa.
Junan ensimmäisestä vaunusta pelastui kolme lasta. Toisesta vaunusta pelastuivat lähes kaikki matkustajat, ja se oli pitkälti ikkunan rikkoneen ja lapsia palavasta vaunusta ulos nostelleen Taimi Tähtisen ansiota.
Auttavat kädet -kirja on jatko-osa
Anita Näslindh-Ylispangar on tietokirjailija ja filosofian tohtori, joka työskentelee yliopettajana Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulussa. Hän on jo aiemmmin kirjoittanut tuhoisasta junaturmasta. Auttavat kädet – juna 69 turmasta pelastuneet on jatko-osa maaliskuussa 2021 ilmestyneelle Juna 69 – kun elämät suistuivat raiteiltaan -kirjalle.
”Junan kyydissä ollut Risto Tähtinen luki Helsingin Sanomien artikkelin aiemmasta kirjasta ja pyysi toimittajalta yhteystietoni. Risto oli 2-vuotias ja hänen veljensä Yrjö 6-vuotias, kun he matkustivat isoisäni Jalon kuljettamassa junassa. Jos sotalapset olivat sisaruksia tai toinen heistä alle 3-vuotias, sallittiin äitien lähteä heitä saattamaan. Taimi Tähtinen ja Meeri Jopila olivat mukana saattamassa lapsiaan”, kirjailija kertaa.
Aiemman kirjan lähteiden ohella hän on ammentanut Auttaviin käsiin aineistoa pelastuneiden yksilö- ja ryhmähaastatteluista, Kansallisarkistosta, Sodan ja Rauhan keskus Muisti Oy:n arkistosta sekä Työväen arkistosta. Käytössä ovat olleet myös vanhempien Meeri ja Unto Jopilan alkuperäiset, kenttäpostissa kulkeneet kirjeet.
Oman isoisä kuljetti sotalapsia, kertoo Auttavat kädet -kirjan kirjoittanut kirjailija
Taimi Tähtinen, jolle auttavat kädet kuuluivat, on niitä sankareita, joita virallinen historiankirjoitus ei tunnista.
”Tämä nuori nainen havainnoi vaunuun astuessaan seinällä olleen kirveen, repi sen irti, hakkasi reiän ikkunaan ja pelasti itsekin jo palovammoilla palavan vaunun kaaoksesta 12 lasta. Se voima, joka hänestä löytyi ja joka näkyi myös Taimin myöhemmässä elämässä, oli valtava ja poikkeuksellinen. Halusin kunnioittaa Taimin sankaruutta, elämää ja muistoa”, Näslindh-Ylispangar sanoo.
Muitakin syitä tutkimukseen ja kirjojen tekoon oli. Oman isoisän kohtalo nivoutui asiaan, joka vaikutti ja saattaa välillisesti vaikuttaa yhä kymmenien tuhansien suomalaisten elämään: sotalapsien kokemuksiin.
”Äidit ajattelivat lastensa parasta, kun lähettivät heidät Ruotsiin, vaikka sen täytyi olla hirvittävän raskas päätös. Helsinkiä pommitettiin rajusti, ja kuolemanvaara oli kaiken aikaa läsnä. Niin heille kuin varsinkin lapsille kokemus oli traumaattinen, ristiriitainen ja monella tapaa käsittämätön, ja käsittelemättä jäivät myös sen seuraukset. Sotasukupolvelle tyypillinen vaikeneminen jatkui seuraavissa polvissa, samoin taakkasiirtymä”, Näslindh-Ylispangar viittaa psykologiseen käsitteeseen. Sillä tarkoitetaan traumatisoivien kokemusten vaikutuksia yksilöihin ja yli sukupolvien.
80 000 lasta vietiin sotalapsiksi
Toisen maailmansodan aikana Suomesta vietiin sotalapsiksi noin 80 000 lasta pääasiassa Ruotsiin mutta myös Norjaan ja Tanskaan. Vaikka vaikuttimena oli heidän saamisensa turvaan ja siirtoja pidettiin väliaikaisena hätäratkaisuna, lapset riuhtaistiin tutusta ympäristöstä kahdesti: ensin kotoaan ja sitten Ruotsista, missä monet olivat ehtineet kiintyä sijaisvanhempiinsa, unohtaa suomen kielen ja sopeutua sikäläisiin oloihin.
Kuten muistakin sota-ajan vaikeista kokemuksista, aiheesta vaiettiin Suomessa vuosikymmenet. Myöhemmissä tutkimuksissa on todettu, että sotalapsilla oli paluunsa jälkeen huonommat suhteet vanhempiinsa ja erityisesti äiteihinsä kuin verrokkiryhmällä.
Sotalapsilla esiintyi lisäksi enemmän oppimisvaikeuksia, masennusoireita ja alttiutta fyysisiin sairauksiin, myös aikuisiällä. Jo varhaislapsuudessa koettu trauma ja vakava stressi näyttäisi vaikuttavan erityisesti miesten myöhempään fyysiseen terveyteen. Sydän- ja verisuonitauteja ja masennusta esiintyi aikuisiällä myös naisilla.
”Taimi Tähtinen ei halunnut sankarin roolia”
Taimi Lilja-Tähtinenkään (1911-1987) ei koskaan puhunut onnettomuusyön tragediasta, saati omasta roolistaan siinä. Hänen vanhempi poikansa Yrjö näki tapahtuneesta painajaisia koko ikänsä. Nuorempi Risto, joka ei muistanut onnettomuudesta juuri mitään, sai tietää tapahtumien kulusta vasta viisikymppisenä veljeltään Taimi-äidin kuoltua: tämä oli ankarasti kieltänyt puhumasta onnettomuusyöstä mitään pikkuveljelle.
Myös vauvana vaunun alle ilmeisesti törmäyksessä murtuneiden rakenteiden läpi pudonnut ja itkun perusteella pelastettu Tuula Jopila (nyk. Leskinen), jonka äiti Meeri ja veli Olli menehtyivät turmassa, on ollut lähteenä Auttavat kädet- kirjan tutkimuksissa ja haastatteluissa.
Anita Näslindh-Ylispangar korostaa, että Taimin ratkaisu oli ajalle tyypillinen:
”Taimi ei halunnut sankarin roolia, mutta hänen voimansa näkyi myös sodan jälkeen siinä, miten hän piti kiinni taiteensa tekemisestä. Vaikka taidemaalaria ei tuolloin pidetty ”oikeana” ammattina etenkään naiselle, Taimi maalasi koko elämänsä. Hän oli perustamassa Suomen Taiteilijat ry:tä, oli siinä aktiivinen, opetti ja osallistui näyttelyihin elämänsä rauhalliseen loppuun asti.”
Ymmärrystä myös nykypäivän pakolaisille
Taimin aviomiehellä oli alkoholiongelmia, ja pari erosi vuonna 1957. Risto Tähtinen kertoo kirjassa, että eron jälkeen Taimi rahoitti taidetarvikkeiden hankintaa myymällä Töölön torilla kukkia. Se kannatti niin hyvin, että hän kävi autokoulun ja osti itselleen auton, mikä ei liioin ollut aikakauden naisille tavallista.
Sekä Yrjö että Risto Tähtinen ovat todenneet, että karuista oloista ja traumaattisista kokemuksista huolimatta heille oli parasta saada jäädä Taimin luo. Tämä on myös yleisempi aikuiseen ja nyt jo varttuneeseen ikään ehtineiden suomalaisten sotalasten viesti.
Anita Näslindh-Ylispangar toivoo, että sotalasten kokemuksista ja niiden seurauksista puhuminen toisi perspektiiviä ja ymmärrystä myös tämän päivän pakolaisille.
”Ehkä se auttaisi ymmärtämään ukrainalaisten ja muualta sota- ja kriisialueilta tulevien lasten, naisten ja miestenkin tilannetta. Taimi lapsineen joutui sodan pyörteisiin ja junaonnettomuuteen tahtomattaan. Ei kukaan tänäkään päivänä huvikseen lähde hyvinkin vaaralliselle matkalle kotimaastaan ja jätä kaikkea, saati eroa lapsistaan.”
