Tuhoisa tulipalo Virtain vanhainkodissa – Tupakasta alkanut palo surmasi 27 liikuntakyvytöntä vanhusta

Jaa kaverilleTilaa Seura
Vanhainkodin palo
Vanhainkodin palo jätti jälkeensä lohduttoman näyn huoneisiin, jotka eivät romahtaneet maan tasalle.
Taivaanranta punersi voimakkaasti tammikuussa 1979. Paloautojen sireenien ulvonta kuului kauas. Virtain kaupungin vanhainkoti oli ilmiliekeissä. Tulipalo vaati 27 ihmisen hengen ja muutti paloturvallisuusvaatimuksia Suomessa.

Huone oli samanlainen kuin muutkin Virtain vanhainkodin sairasosaston huoneet. Lähes 90-vuotiaan Jalo Korosen sängyn erotti huonekaverin sängystä pieni yhteinen yöpöytä. Toinen sängyistä oli lähempänä ikkunaa. Huoneessa oli lisäksi kaksi muuta potilasta. Sängyissä oli vaahtokumipatja niin kuin vanhainkodeissa yleensäkin.

Patjojen päällä oli valkoinen lakana ja sen päällä poikkilakana, jonka alapinta oli muovia ja yläpinta paperia. Ikkunan peitti keinokuitumuovinen akryyliverho. Kolmilasinen ikkunaelementti oli upotettu suoraan kehyksiin.

Vanhainkoti sijaitsi Jäähdyspohjan kylässä, mistä oli Virtain keskustaan seitsemisen kilometriä.

Jalo Korosen huone oli E-muotoisen hirsirakennuksen keskivaiheilla lähellä ruokasalia.

Vanhainkodin palo

Vanhainkodin tulipalosta tehty pohjapiirros on hyytävää katsottavaa: sänkyihin piirretyt ristit kertovat, mistä kuolleet löytyivät. Punainen rasti kertoo, mistä palo alkoi. Ristien perusteella palohuoneesta pelastui vain Jalo Koronen. © Sisäasianministeriön Virtain palon tutkijaryhmän selvitys

Yö alkoi kuin aina ennenkin

Tammikuun 22. päivä 1979 oli kallistunut yöksi normaaliin yksitoikkoiseen tapaansa. Vanhukset olivat yksi toisensa jälkeen nukahtaneet. Heitä oli Virtain eri alueilta: Killinkoskelta, Kotalasta, Äijännevalta, Liedenpohjasta ja Visuvedeltä. Kaikilla oli takanaan pitkät ja raskaat työvuodet, sillä moni toimi nuoruudessaan renkinä tai piikana. Olikin jo heidän vuoronsa levätä ja antaa nuorempien tehdä töitä.

Huoneista kuului kuorsausta – oli syvempää ja oli pinnallisempaa unta. Joistain huoneista kuului vain unista, pientä vikinää.

Joku asukeista oli vielä valveilla. Joku poltteli vielä iltasauhuja. Tupakka hehkui pimeässä sängyn yllä kuin yksinäinen tulikärpänen.

Puolenyön jälkeen ulkoa näki valon enää muutamissa ikkunoissa. Muuten sankka pimeys peitti lumiset pellot.

Tulipalo lisäsi ohjeistusta

Virtain tulipalosta tehdyn selvityksen perusteella silloinen sisäasiainministeriö antoi ohjeistuksen, joka lisäsi merkittävästi hoitolaitosten paloturvallisuutta.

Esimerkiksi jokaisessa laitoksessa oli laadittava pelastussuunnitelma, ja kaikkien henkilökuntaan kuuluvien piti osata tehdä palohälytys, tiedettävä alkusammutusvälineiden sijainti ja hallittava niiden käyttö.

Avotulta sai käsitellä vain henkilökunnan valvonnassa ja tupakoida siihen erikseen varatussa tilassa. Myös materiaalit joutuivat tarkasteluun, sillä Virtain palo ei olisi ollut niin tuhoisa, jos vuodevaatteet ja verhot eivät olisi syttyneet niin herkästi.

Ketään ei todettu syylliseksi Virtain vanhainkodin tulipaloon, vaan se oli monen surullisen yhteensattuman summa.

Savun haju herätti huomion

Yöpäivystäjä Marja-Leena Raivio palasi valvontakierrokseltaan keittiöön noin kello 4.10. Kaikki oli hyvin. Hän jätti oven osittain auki ja näki, että sairasosaston käytävällä laahusti eräs naispotilas hitaasti kohti vessaa.

Jonkin ajan päästä pääkäytävältä alkoi kuulua ääntä. Raivio nousi ja lähti katsomaan, mitä oli tekeillä. Käytävällä, huoneensa oven edessä seisoi Jalo Koronen. Ääni kuului huoneesta.

Raivio kurkisti huoneeseen ja tunsi savun hajua. Huoneen puolivälissä näkyi liekkejä. Julma totuus tunkeutui hitaasti hänen tajuntaansa. Vanhainkodissa oli tuli irti ja kaikki sairasosaston vanhukset olivat käytännöllisesti katsoen lähes liikuntakyvyttömiä tai muuten vajaatoimisia.

Kello oli noin 4.41.

Liekit löivät ikkunoista

Marja-Leena Raivio yritti useasti tehdä palopuhelimella hälytyksen paloasemalle, mutta ei onnistunut. Hän avasi myös sairasosaston ulko-ovet, jotta asukkaat pääsisivät pois palavasta rakennuksesta. Näin liekeistä pelastui myös palohuoneen asukas Jalo Koronen. Ovet oli pakko avata, mutta sillä oli myös varjopuoli: ulkoa tullut veto lietsoi paloa entisestään.

Marja-Leena Raivio joutui yrittämään useamman kerran lankapuhelimellakin hätänumeroon 005, ennen kuin soitto meni läpi. Se ei kuitenkaan ohjautunut Virtain paloasemalle, vaan Ruoveden aluehälytyskeskukseen.

Kello oli noin 4.44.

Sairasosaston käytävät alkoivat täyttyä savusta. Jalo Korosen huoneen palavasta ikkunaverhosta roiskuva akryylimuovi kiihdytti paloa. Kun ikkunan lämpölasi räjähti kuumuudesta rikki, tuli pääsi räystään kautta ullakolle, missä huippuimuri levitti palon välikaton täytteisiin ja siitä silmäräpäyksessä koko rakennukseen.

Raivio valitsi puhelimesta toistuvasti sisäisen soiton 0-numeroa, joka sai puhelimen soimaan piharakennuksessa. Lopulta soitto herätti siellä olevan hoitajan Helmi Äijön. Hän herätti samantien talonmies Matti Niemelän.

Niemelä yritti aluksi päästä vanhainkodin lämpökeskukseen sulkeakseen öljypolttimen venttiilit, mutta ikkunoista lyövät liekit estivät yrityksen. Paksun savun vuoksi hän ei myöskään päässyt sisälle sairasosaston päätyovesta eikä yleisen osaston pääovesta.

Kello oli noin 4.52.

Raivio sai huudoillaan herätettyä myös apuhoitaja Anne Uiton toisesta kerroksesta. Hän ei päässyt enää alakerrasta ulos savurintaman takia, vaan joutui käyttämään palotikkaita.

Talonmiehellä ja kolmella hoitajalla oli toivoton tehtävä yrittää pelastaa vanhainkodin asukkaat.

Vanhainkodin palo

Kun pelastuslaitos ehti paikalle viideltä aamulla, suuri osa tulipalon uhreista oli jo menehtynyt. © Hans Paul / Lehtikuva

Palokunta teki parhaansa

Paloautojen äänet alkoivat voimistua vähän ennen viittä. Ensimmäiset autot tulivat noin 11–12 minuuttia hälytyksestä. Vanhainkodin sairasosasto oli jo lähes kokonaan liekeissä. Palokaasut ja sankka savu täyttivät rakennuksen.

Virtain palopäällikkö Otto Moisio oli hälyttänyt myös kaikki naapuripalokunnat. Ruoveden aluehälytyskeskus hälytti Ruoveden palokunnan 4.48, Visuveden VPK:n ja Killinkosken TPK:n 4.49 sekä Vilppulan VPK:n 4.55. Palopaikalle saapui kaikkiaan yksitoista sammutusyksikköä, viimeisin niistä kello 5.42.

Palopaikkaa läheni täyttä vauhtia myös taksiauto, jonka kyydissä oli vanhainkodin johtajatar Inkeri Hautasuo. Palopaikalla johtajatar yritti väkisin rynnätä palavaan rakennukseen pelastamaan vanhuksia, mutta palomiehet pitivät hänet otteessaan.

Palopäällikkö Moisio keskitti käytettävissä olevat voimat niihin sairasosaston huoneisiin, joista talonmies Niemelän mukaan oli viimeksi kuullut vanhusten avunhuutoja.

Savusukeltajat saivat pelastetuksi koko rakennuksesta 15 vanhusta. Tulipalossa menehtyi vuoteisiinsa 27 liikuntakyvytöntä potilasta. Palomiesten mukaan heistä jäi jäljelle ”sellaisia kääröjä kaiken romun keskelle”.

Pelastustyöt jatkuivat iltakymmeneen asti, ja niitä seurasi palotarkastaja Kaarle Veija. Hän oli paikalla myös päivää myöhemmin, kun viimeinen vainaja löydettiin metrin verran vanhainkodin lattiaa alempaa: ”Uhrin vuoteen kohdalta lattian alta oli joskus kaivettu maata. Kun lattia paloi puhki, hän putosi syvään monttuun”.

Vanhainkodin palo

Palokunta joutui etsimään tulipalossa kuolleita raunioista, koska osa vanhainkodista tuhoutui täysin. © Jorma Pouta / Lehtikuva

Nimismiehen mukaan kaikki vainajat pääsivät lopulta omiin arkkuihinsa.

Hautajaisissa vanhainkodin johtaja Hautasuo päätti vainajille suunnatun muistopuheensa runoilija Lauri Pohjanpään sanoihin: ”Isä tietää, isä yksin/ mikään ei oo sattumaa./Onnen hetkin, kärsimyksin/ kotiin päin hän kuljettaa.”

Tutkijoiden raportti

Silloinen sisäasianministeriö asetti työryhmän tutkimaan Suomen toiseksi eniten ihmishenkiä vaatinutta paloa. Palon tapahtumien kulku käytiin läpi niin, että Valtion teknillisen tutkimuslaitoksen palolaboratorion tutkijat rakensivat kopion sairashuoneesta, jonne sytytettiin tulipalo kuin se olisi syttynyt tupakasta sängyssä. Tämä oli oletettu syttymissyy.

Poikkilakana syttyi nopeasti. Vaahtomuovipatja syttyi pari minuuttia myöhemmin, ja tuolloin alkoi muodostua mustaa, rikkipitoista savua.

Akryylinen verho syttyi tuleen kaksi ja puoli minuuttia myöhemmin, ja palo alkoi levitä räjähdysmäisesti. Kuumuus rikkoi ilmatiiviin ikkunalasin 45 sekuntia verhon syttymisestä.

Rikkoutuneen ikkunan kautta sisään puhalsi ilmaa, mikä kiihdytti paloa. Kuumuus nousi niin kovaksi, että testaajien oli pakko poistua koehuoneesta. Savua ja palokaasuja oli tuolloin jo lattiasta kattoon.

Koehuoneen kattoon asennettu lämpöilmaisin reagoi tulipaloon vasta tällöin eli noin kuuden ja puolen minuutin kuluttua palon syttymisestä. Aika oli aivan liian pitkä. Palokaasut olivat tainnuttaneet tässä ajassa jo monet vanhukset, ja tulipalo oli ehtinyt levitä huoneen materiaalien takia sellaiseksi, ettei sitä luultavasti olisi saanut sammumaan ensisammutusvälineillä.

Niitä ei tosin käytetty. Yövuorossa ei ollut ihmistä, joka olisi saanut laitteisiin koulutuksen. Henkilökunnalle ei ollut myöskään pidetty paloharjoituksia. Kukaan ei lisäksi ollut muistanut kertoa hoitohenkilökunnalle, ettei palopuhelinta oltu kytketty vielä käyttöön. Soittoyritykset olivat turhia.

Lähteet: Palontorjunta-lehti, Sisäasiainministeriön Virtain palon tutkijaryhmän selvitys, Yle Elävä arkisto, MTV3

X