Ukraina, Venäjä ja Suuri Isänmaallinen sota

Jaa kaverilleTilaa Seura
Vladimir Putin juhlii Voitonpäivää veteraanien seurassa Moskovan punaisella torilla toukokuussa 2011. Toisesta maailmansodasta kumpuava retoriikka on yhä kiinteä osa Venäjän ulkopolitiikkaa. Kuva: Lehtikuva.

Jos samanlainen kysely tehtäisiin nyt, lukema tuskin olisi ainakaan pienempi. Merkittävä osansa asiassa on ollut presidentti Vladimir Putinilla ja pääministeri Dmitri Medvedevillä, jotka ovat kiitettävällä uutteruudella vedonneet sotaan nykysukupolvia velvoittavana esimerkkinä ja pitäneet esillä sen muistamisen tärkeyttä .  

Kuukausi sitten Venäjällä vietettiin Voiton päivää ja tätä kirjoitettaessa Suomessa muistellaan 70 vuotta sitten alkanutta Neuvostoliiton suurhyökkäystä. Vaikka kesän 1944 torjuntavoitolla on tärkeä paikka suomalaisessa kollektiivisessa muistissa, sotamuistelun sävy on meillä huomattavasti itänaapuria maltillisempi.

70 vuodessa tunteet ovat ehtineet jo rauhoittua ja keskustelua käydään etupäässä historiallisesta näkökulmasta. Itse tapahtuman merkitys kyllä tunnustetaan, mutta samalla sen ymmärretään olevan jo melko kaukaista menneisyyttä.

Venäjällä Suuren Isänmaallisen sodan ote sen sijaan ei näytä hellittävän. Venäläissosiologi Lev Gudkov on todennut, että kun Neuvostoliitto hajosi, natsi-Saksasta otettu voitto jäi ainoaksi venäläisiä laajasti yhdistäväksi ylpeydenaiheeksi. Postkommunistisen identiteetin rakennustyössä sodan muistosta tuli kansallisen itseymmärryksen tärkein historiallinen osatekijä.

Kun jokin menneisyyden tapahtuma saavuttaa tällaisen aseman, sen kriittisestä tarkastelusta tulee mahdotonta. Siitä tulee tabu ja sen muistamisesta uskonnollissävytteinen rituaali.

Historiaväittelyissä puhutaan usein natsikortin käytöstä, jonkin asian rinnastamisesta Hitlerin Saksaan ja kansallissosialismiin. Venäläisissä keskusteluissa puhutaan fasismista natsismin synonyyminä ja sen positiivisena vastapoolina esiintyy nimenomaan Suuri Isänmaallinen sota.

Sodan mainitseminen on Venäjällä aina vahva ja tunteisiin vetoava argumentti, ja tämä tekee siitä myös erittäin houkuttelevan poliittisen retoriikan työkalun. Ukrainan kriisin yhteydessä puhjenneessa propagandasodassa paikalliset venäläismieliset voimat ja Venäjä ovat käyttäneet historiallisten analogioiden arsenaalia koko laajuudeltaan.

Ukrainan länsimielisiä voimia on syytetty fasisteiksi, natseiksi, antisemiiteiksi ja ”banderovetseiksi” sodan aikana Saksalta tukea itsenäisyystaistelulle havitelleen nationalistijohtaja Stepan Banderan mukaan.

Kun Putin ajoitti ensimmäisen vierailunsa Venäjään liitetyllä Krimillä juuri Voiton päivään 9.5. ele oli ladattu täyteen poliittis-historiallista viestiä. Suuren Isänmaallisen sodan voiton 69-vuotispäivän ohella, Putin muistutti, juhlittiin myös Krimin natsimiehityksestä vapauttamisen 70-vuotismuistoa.

Huhtikuussa Putin korosti Odessan vapauttamisen muistojuhlallisuuksien yhteydessä, että venäläisillä ja ukrainalaisilla oli ”yhteinen velvollisuus vaalia sodan muistoa, torjua kaikki yritykset kirjoittaa sen historiaa uusiksi, ja kasvattaa nuoremmat sukupolvet patriotismin ja Suuresta Voitosta tuntemamme ylpeyden korkeiden ideaalien mukaisesti”.

Paljon enemmän kuin historiasta, Putinin sanat kertoivat Venäjän nykypolitiikasta.

X