Kadonneen naparetkeilijän salaisuus: Koko elämäntarina oli pelkkää huijausta

Jaa kaverilleTilaa Seura
Dominick Arduin
Suomen Lappiin asettunut Dominick Arduin oli oman kertomansa mukaan lähtöisin Ranskan Alpeilta. © Kari Santala/OM-arkisto
Seuran arkistosta: Jäljettömiin vuonna 2004 kadonnut naparetkeilijä Dominick Arduin valehteli. Hän ei jäänyt lapsena orvoksi. Hänellä ei ollut luusyöpää eikä hän tehnyt kovin monta uskomatonta urheilusuoritusta.

Tapasin Dominick Arduinin ensimmäisen kerran 1980-luvun lopulla. Hän oli ajanut minut ja valokuvaaja Kari Santalan moottorikelkalla Niilanpään poroerotuspaikalle. Olimme tekemässä hänestä juttua Seuraan.

Muut lehdet eivät olleet vielä löytäneet häntä. ’Löytää’ on oikea sana, sillä 28-vuotias, moottorikelkkaa poromiehen ottein ajanut vaalea ranskatar oli kiintoisa jutunaihe.

Dominick kertoi eläneensä lähes vuoden Kanadan erämaassa luonnon armoilla. Lisäksi hän oli ajanut läpi Saharan polkupyöräkilvassa, joka päättyi Senegalin pääkaupunkiin Dakariin. Hän oli naisista ensimmäisenä perillä, eikä hänen edellään maaliin polkenut kovin moni mieskään.

Ennen Suomeen tuloaan hän oli ollut pitkään sairaalassa. Toisessa polvessa oli sarkooma, luusyöpä, ja hänen sisintään kalvoi pelko.

Lähtöisin ja kotoisin Dominick oli Ranskan Alpeilta, pienestä Barcelonnetten vuoristokylästä, niin hän kertoi, ja kertoi myös, kuinka hän oli pikkutyttönä paimentanut karjaa vuorilaitumilla.

Mutta sitten hän oli jäänyt orvoksi – ensin kuoli syöpään isä ja sitten äiti. Hän oli silloin vielä koulutyttö.

Vaisto varoittaa

Eletään elokuuta 2004. Rovaniemeläinen toimittaja Sven Pahajoki herää kesken uniaan. Hänellä on viittä vaille valmiina Dominickista kertova kirja, mutta hän tuntee epämääräistä levottomuutta.

Jokin klikkaa. Vaisto varoittaa kokenutta lehtimiestä.

Tai ei pelkkä vaisto vaan virinnyt epäilys.

Hän on saanut tietää, ettei Dominickin sisko olekaan kuollut auto-onnettomuudessa niin kuin Dominick on kertonut. Sisko asuu Etelä-Ranskassa.

Hän on myös saanut tietää, ettei Dominick olekaan kolmasti voittanut Kilpisjärvi–Tornio-melontaa, vaikka on niin kertonut. Hän on ollut mukana vain retkisarjassa.

Pahajoki päättää lähteä käymään Barcelonnettessa. Jokin hänen sisässään käskee, eikä hän taistele käskyä vastaan.

Elokuun 15. päivänä Pahajoki tulee tulkkinsa Henri Hirvenojan kanssa Barcelonnetteen. Varhain seuraavana aamuna hän lähtee etsimään kylän hautausmaalta Dominickin vanhempien viimeistä leposijaa.

Hän tekee kaksi tuntia turhaa työtä.

Mitään hautaa ei ole.

Hieman ennen kello yhdeksää Pahajoki ja tulkki kolkuttelevat kaupungintalon ovelle. Ohi kävelee korukauppaa pitävä Sabine Blattmann. Hän pysähtyy ja kysyy, mitä miehet etsivät, ja neuvoo heidät rekisteritoimistoon.

Sieltä saatu tieto yllättää:

Barcelonnettessa ei ole koskaan asunut Arduin-nimisiä henkilöitä, jotka olisivat siellä syntyneet, kuolleet tai omistaneet kiinteistöä.

Saharassa pelotti

Helsingin lähellä Evitskogissa on luotisuora kallioseinämä. Seisoin siellä valokuvaaja Ari Nulpposen kanssa eräänä toukokuisena päivänä vuosikymmen sitten. Marokon seikkailukilpailuun lähtevä suomalaisryhmä treenasi kalliokiipeilyä, ja me olimme jutunteossa.

Yksi neljästä oli Dominick Arduin, joukkueen ainoa nainen.

Kun hän laskeutui köyden varassa alas, kuulin hänen sanovan jotain, minkä kallioiden kaiku moninkertaisti:

”Tästä minä en tykkää.”

Se oli harvinaista. Dominick ei osannut pelätä.

Tai oli hän ehkä pelännyt yhden kerran: Saharan autiomaassa, tavoitteena Dakar, alla maastopyörä.

Taivaanrannassa kasvoi pölypilvi, kuorma-auto läheni ja pysähtyi. Hän oli täysin yksin, huoltoauto oli muualla.

Lavalla seisoi toistakymmentä miestä, tuaregeja, paimentolaisia. Musta huivi peitti heidän kasvonsa silmiä myöten.

Loputtomalta tuntuneen hetken jälkeen auto jatkoi matkaansa. Mitään ei tapahtunut.

Niin Dominick kertoi.

Ja että hän oli valmistautunut pahimpaan, mikä naista voi kohdata.

Marokon seikkailukilpailu oli vaativa: kamelin selässä keikkuen, avomerellä meloen, yli vuorten patikoiden, kallioita köysillä kiipeillen, hevosella ratsastaen, vuoristoteillä ja hiekka-aavikolla pyöräillen.

Kilpa kesti lähes seitsemän vuorokautta yhteen menoon. Joukkueen miesjäsenet kiittelivät Dominickin fyysistä kuntoa ja rautaisia hermoja.

Marokon jälkeen uudet, pitkät seikkailukilpailut seurasivat toisiaan. Vähitellen niiden hohto kuitenkin haalistui. Tuli uusia, kohtalokkaita tavoitteita.

”Vaikea pysyä totuudessa”

Barcelonnette, elokuu 2004.

Korukauppias Sabine Blattmann on avulias Sven Pahajoelle ja hänen tulkilleen. Hän touhuaa helmat heiluen, ottaa yhteyttä ystävättäreensä. Tämä tuntee hyvin Barcelonnetten ihmiset ja haluaa auttaa.

Yhden päivän aikana hän napsii esille useita Dominick Arduinin tunteneita ihmisiä. Olihan tämä asunut kylässä kolmisen vuotta – mutta vasta aikuisiällä, niin he kaikki sanovat.

Blattmann keskustelee puhelimitse myös Besanconin urheilulukiota Dominickin kanssa käyneiden Cecilin ja Bernardin kanssa ja välittää kuulemansa tulkille.

”Mitä ne kertovat?” Pahajoki kysyy.

”Että Dominick oli varsinainen satujen kertoja. Että hänen oli usein vaikea pysyä totuudessa.”

Ilmenee myös, että Dominick on kokenut kylässä onnettoman rakkauden. Asiasta tietävät antavat ymmärtää, että hän jätti sen jälkeen kylän taakseen ja katosi.

Sitä he eivät tiedä, että hän katosi Suomeen.

Edessä on vielä yksi yllätys: Dominickin eno asuu Barcelonnettessa. Sabine Blattmanin ystävätär soittaa ja kysyy, voivatko suomalaiset vierailla hänen luonaan.

Vastaus on myönteinen.

Ei jälkeäkään

Olin taas kerran Kiilopään tunturikeskuksessa, kevätlumilla. Dominick tuli juttelemaan, niin kuin hänen tapansa oli – yksin, äänettömin askelin ja yrttiteekuppi kädessä.

Hänellä oli uutisarvoista kerrottavaa: hiihtäen magneettiselle pohjoisnavalle, 500 kilometriä, kuukaudessa!

Niinpä me jälleen kerran jututimme ja kuvasimme häntä. Hän veti ahkiota Ivalojoen jäällä, mutta oli jotenkin vaisu. Hän oli ollut liikaa julkisuudessa.

Siteerasin Ivalojoen rantatörmällä Eino Leinoa: ”Ihmiset on ilvesheimo, paha, karsas, kahlehdittu; jos joku kohoopi heistä, sen he iskevät ijäksi, riemuitsevat rinnassansa: ollut meitä ei parempi!”

En tiedä, ymmärsikö hän Leinon arkaaista kieltä. Tuskinpa.

Matka magneettiselle pohjoisnavalle onnistui. Edessä oli uusi haaste, jumalia uhmaava: ensimmäisenä naisena yksin pohjoisnavalle. Tuhat kilometriä. Kaksi kuukautta.

Tiedämme, kuinka siinä kävi. Ensimmäinen yritys päättyi alkuunsa, ja Dominickilta amputoitiin varpaita. Toinen yritys viime maaliskuussa päättyi sekin äkkiä. Hän katosi.

Dominickia ei ole löydetty, ei liioin jälkeäkään hänen varusteistaan. On kuin ne olisivat muuttuneet painaviksi kaikki, kevyimmätkin, ja vaipuneet kivinä jäisen meren syvyyksiin.

Ennen kohtalokasta matkaansa Dominick kertoi lapsuudestaan Barcelonnettessa ja pikku kajakista, joka oli ollut hänen sänkynsä ja jossa hän oli lukenut Oui-Ouita. Se oli sarjakuvalehti, jonka sankari Oui-Oui seikkaili merillä, vuorilla, viidakoissa ja erämaissa.

Halusiko hän olla Oui-Oui?

Työpisteessään Kiilopäällä Dominick ojensi kerran katsottavakseni ranskalaisen kirjan, joka kertoi pohjoisnavan valloittaneesta miehestä. Karua tekstiä ja kylmiä kuvia: jäästä kimpoilevaa armotonta valoa, miehellä silmät luisissa kuopissa, kasvot peittävässä parrassa jääpuikkoja.

”Tällaisen kirjan minä haluan itsestäni”, Dominick sanoi.

Hänen äänensä oli oudon vihainen.

Eno ihmettelee

On elokuun 17. päivän ilta. Sven Pahajoki tulkkeineen astuu taloon Barcelonnetten kylän yläpuolisella rinteellä. Oven avaa Jean-Marie Bourgognon. Hän on Dominick Arduinin eno.

Ensin puhutaan niitä näitä, sitten päästään asiaan.

”Monsieur Bourgognon, tiedätte varmaan, että sisarenne tytär asui monta vuotta Suomessa?”

”Kyllä tiedän.”

”Hän on kertonut asuneensa täällä Barcelonnettessa pikkutyttönä. Se ei taidakaan olla totta?”

”Ei, ei ole. Hän kävi täällä ensi kerran vasta 13-vuotiaana, vieraanamme. Aikuisena hän kyllä asui täällä joitakin vuosia. Hän syntyi Pariisissa, perhe eli siellä.”

”Mutta jäi orvoksi jo nuorena?”

”Nuorena? No, jaa, hänen isänsä kuoli, kun hän oli 19-vuotias, ja sisareni, hänen äitinsä, kuoli joitakin vuosia myöhemmin.”

Pahajoki ottaa esille netistä printtaamiaan papereita. Niissä on Dominickin itsestään ja suorituksistaan antamia tietoja. Jean-Marie Bourgognon pyörittelee päätään.

”Kummallista. Ei hän voinut olla Kanadan erämaissa vuonna 1985, hän asui silloin täällä. Eikä hän ole voinut noihin aikoihin ajaa pyörällä kilpaa Saharassa. Miksi hänen on pitänyt sellaista keksiä? Eipä silti, hän oli aikamoinen liioittelija jo lapsena.”

”Vai niin”, Pahajoki sanoo. ”No, joka tapauksessa hän osallistui koviin seikkailukilpailuihin. Hän oli fyysisesti huippukuntoinen, vaikka oli ollut vakavasti sairas.”

”Sairas? Vakavasti?” eno kysyy.

”Hän kertoi, että hänellä oli ollut luusyöpä jalassa.”

”Ei hänellä sellaista ole ollut!”

Jean-Marie Bourgognon on selkeäpuheinen, luotettavan tuntuinen mies. Pahajoki on pitkään vaiti. Sitten hän hän vaihtaa aihetta, puhuu Dominickin kohtalosta.

Eno naurahtaa.

”Je ne crois pas qu’elle est mort. Elle a déjà fait ça, c’est à dire, disparaître plusieurs fois dans sa vie.”

Pahajoki kurkottaa tulkin puoleen.

”En minä usko, että hän on kuollut. Hän on ehtinyt kadota jo monta kertaa elämässään.”

 

Juttu on ilmestynyt alun perin Seurassa 42/2004.

Sven Pahajoki on kirjoittanut kirjan Dominick Arduin – Seikkailijan salaisuus (Revontuli).

 

X