Vuotaako kivi syyttömän verta? Noitana mestattu Kaarina lausui ennen teloitusta: ”Niin totta kuin tuntoni on puhdas, pitää tämän kiven aina hikoileman verta”

Kangasalan kirkon seinässä on kivi, jonka pinnassa näyttäisi olevan kuivunutta verta. Voisiko se olla peräisin syyttömänä mestatulta naiselta?

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Moni Kangasalan kirkossa vieraileva käy katsomassa kauniiden sisätilojen lisäksi myös kuuluisaa verikiveä. Se löytyy pohjoispuolen ulkoseinästä noin kolmen metrin korkeudesta.

Kangasalan kirkon seinässä on kivi, jonka pinnassa näyttäisi olevan kuivunutta verta. Voisiko se olla peräisin syyttömänä mestatulta naiselta?
Teksti: Tuomas Macgilleon

Kivi on muurattu seinään sen verran korkealle, että hetken töllistelyn jälkeen niskaa alkaa pakottaa.

Kiveen ei kylläkään kiinnittäisi mitään huomiota ilman sen alle kiinnitettyä metallilaattaa. Laatassa lukee ”verikivi”.

Tämän jälkeen Kangasalan kirkon seinää alkaa tarkastella ihan uudenlaisella mielenkiinnolla.

Kivessä on muutakin erikoista. Tummanharmaa kivi on vierustovereitaan huomattavasti isompi. Sen pinnasta on lohjennut leveitä paloja, ja lohkeamien alta loistaa punainen väri.

Punertavien läiskien keskellä on tummempia pisteitä, jotka muistuttavat pisaroita.

Aivan kuin kiven pinnassa olisi kuivunutta verta.

Kangasalan 1760-luvulla rakennettuun, kauniiseen kivikirkkoon liittyy monta tarinaa. Kertomus verikivestä on niistä varmasti tunnetuin. Ja arvoituksellisin.

Pala paikallishistoriaa

Kiven tarina tunnetaan Kangasalla hyvin. Sen mukaan kivi vuotaa verta todistaakseen syyttömänä mestatun naisen viattomuutta.

Veriteko olisi tapahtunut joskus 1600-luvulla. Varmaa tietoa siitä ei tosin ole. Niin kaukaisista tapahtumista on myös turha hakea kirjallisia lähteitä.

Se tiedetään, että kun Kangasalan kirkkoa myöhemmin rakennettiin, kivi muurattiin sen seinään.

Kertomus on kulkenut sukupolvelta toiselle vuosisatojen ajan. Mutta ihmisen muisti on hatara. Kenestä tarinassa on kyse? Entä miksi nainen tapettiin?

Onneksi muistoja on kirjoitettu talteen.

Kansantarinan mukaan kirkon seinään muurattu kivi olisi alun perin ollut mestauspaasi. Punertavan värin aiheuttajaa on yritetty tutkia, mutta varmaa tietoa ei ole kenelläkään. © Laura Vesa/Otavamedia

Tarinoiden tallennuspaikka

Karjalaista runonlaulajaa Pedri Shemeikkaa esittävä patsas vartioi jykevää ovea Helsingin Kruununhaassa.

Oven takana on huone, jonka seiniä reunustaa valtava määrä pieniä arkistolokeroita. Jokaisessa lokerossa on satoja pahvikortteja, joista jokaiseen on kirjattu kirjoituskoneella jonkun muisto.

Kansanrunousarkisto on tarinoiden tallennuspaikkana vertaansa vailla.

Verikiven tapaus tunnetaan myös täällä. Uskomustarinoiden joukkoon sijoitettuja kertomuksia tästä samasta aiheesta on reilusti yli sata.

Eri vuosikymmeninä kerätyt muistot eivät tosin ole kovin yhteneviä. Joissakin tarinoissa tapahtumapaikkana on Kangasalan sijaan Hauho, Raisio tai Hollola.

Useimmiten tapetaan nainen, mutta joskus myös mies. Myös tekotapa vaihtelee. Se on yleensä mestaaminen tai ampuminen, joskus jopa polttaminen. Myös syy vaihtelee: noituus, huorinteko, lapsensurma. Kamalia syytöksiä toki kaikki.

Arkiston tarinoita yhdistää se, että kuolemantuomion saa viaton uhri. Sen vuoksi surmapaikalla sijainnut kivi alkaa vuotaa verta.

Mutta tietty nimi ja kohtalo nousee muiden joukosta selvästi esiin.

Hän on Kuussalon Kaarina, jonka traagisesta kuolemasta kerrotaan seuraavaa.

Toinen kansantarina kertoo, että kirkon alkuperäiset kellot upotettiin 1700-luvulla isonvihan aikana läheiseen järveen. Siksi Ukkijärven ylle nousee hiljaisena kesäyönä usva, ja tarkkakorvainen voi kuulla kellojen soivan järven pohjassa. © Laura Vesa/Otavamedia

Kaarinan karmea kohtalo

Kaarina asui Kuussalon pitäjässä Kangasalla. Hän oli poikkeuksellisen kaunis, tuuheatukkainen nuori nainen.

Talonpoikaissukuun kuuluneella 18-vuotiaalla neidolla riitti kosijoita. Hän ei halunnut kiirehtiä naimisiin vaan torjui liehittelijät yksi toisensa jälkeen.

Kauniin Kaarinan kohtalo sinetöityi Hämeen juhannusmessuilla, jonne oli saapunut ihmisiä kaikista säädyistä.

Siellä oli myös muuan Klaus, nuori ja komea aatelismies. Kaarinan nähdessään Klaus menetti tälle sydämensä välittömästi. Eikä mennyt kauan, kun Klaus jo ratsasti Kuussaloon pyytääkseen Kaarinan kättä.

Kaarinan tai tämän perheen vastausta ei tiedetä. Klausin isälle sen sijaan riitti jo ajatus rahvaaseen kuuluvasta miniästä. Eihän sellainen sopinut!

Kun umpirakastuneen pojan pää ei kääntynyt, isä, mahtava aatelisherra, otti kovat keinot käyttöön. Hän marssitti Kaarinan aiemmat pettyneet kosijat yksitellen todistamaan, että tämä oli noita.

Mikä muu voisi selittää sen, että Kaarina oli niin ihmeellisen kaunis? Keltä ihmiseltä hän muka olisi voinut periä silmät, jotka leiskuivat niin?

Klausin isä sai tahtonsa läpi, ja Kaarina tuomittiin mestattavaksi noitana.

Onneton neito vakuutti turhaan syyttömyyttään. Mestauspaaden äärellä hänen viimeiset sanansa kuuluivat: ”Niin totta kuin tuntoni on puhdas, pitää tämän kiven aina hikoileman verta.”

Ja niin kävi.

Eriskummallinen kivi

Kansanrunousarkistosta löytyy monta todistusta paitsi Kaarinan kohtalosta, myös kiven oudosta ominaisuudesta.

Kerrotaan esimerkiksi, että sadeilmalla kivestä valuu puroina verta maahan asti. Ja että talvella lumi on siinä kohtaa ruskea. Veri on jopa värjännyt vieressä kasvavan koivun lehdet.

Väitetään myös, että kiveä on yritetty peittää laastilla, mutta veri valuu siitäkin läpi.

Nyt verikiven pinnassa näkyy kyllä punertavia läikkiä ja tummanpunaisia pisteitä, mutta ne näyttävät varsin kuivilta. Valumajälkiä ei näy. Täällä ei tosin ole satanut vettä kuukauteen.

Lähistöllä kasvaa ihan hyvinvoivan näköinen mäntypuu. Sen vieressä on madonsyömä kanto. Ehkä se oli joskus koivu.

Suntio Mikko Kohosella on verikivestä lapsuusmuisto.

”Muistan nähneeni valumajälkiä kiven alapuolisessa seinässä. En toki tiedä, onko kyseessä oikea muisto vai lapsen mielikuvituksen tuote.”

Kohonen kertoo, että mystistä kiveä on joskus tutkittukin. Siitä on jo aikaa, ja tulokset olivat ristiriitaisia.

Yhden tutkimuksen mukaan kivestä huokuva neste olisi rapautumisen seurauksena vapautuvaa ruosteista vettä. Toisen tulkinnan perusteella kiven punaisuus johtuisi sen pinnassa kasvavasta harvinaisesta jäkälästä.

Sitten Kohonen tekee paljastuksen. Valumia on turha enää etsiä.

”Kivestä ei ole valunut mitään nestettä ainakaan kymmeneen vuoteen”, hän kertoo.

Nesteen alkuperää on siis mahdotonta selvittää, ja teorioista mehevin saa elää tarinoissa edelleen.

Entä Kuussalon Kaarina, voisiko hänen tarinansa olla totta?

© Laura Vesa/Otavamedia

Totta vai tarua?

Kaarinan kohtalo on kiehtova, mutta harmi kyllä se taitaa olla keksitty. Historiankirjoista ei löydy mainintaa Kuussalon pitäjässä asuneesta Kaarina-nimisestä naisesta.

Tämä ei tietenkään todista, etteikö häntä olisi ollut olemassa. 1600-luvun Suomessa vauvoja ja veronmaksajia alettiin vasta hiljalleen tilastoida. Noitavainojakin oli.

Isomman epäilyksen tarinan todenperäisyyden ylle heittää itse tarina. Se ei ole mitenkään ainutlaatuinen. Kansanrunousarkistossa tiedetään kertoa, että kyseessä on yleiseurooppalainen uskomustarina.

Säätyrajat ylittävä rakkaus on niissä usein toistuva teema, samoin edellistä vääjäämättömästi seuraava rangaistus. Lopputuloksena on usein viattoman naisen traaginen kuolema.

Alkaako kuulostaa tutulta?

Onkin todennäköistä, että eurooppalainen kertomus sai Kangasalla vain uudet henkilöhahmot.

Tunnettu tarina sai myöhemmin lisää levikkiä, kun Oskar Uotila sepitti siitä Kaarinan veri -nimisen runon. 1800-luvun lopulla paperille painettu runo taipui suosituksi balladiksi, joka on puolestaan levinnyt ympäri Suomea ja tuottanut uusia suullisia versioita.

Siksi tapauksesta on kansanrunousarkistossa niin monta mainintaa.

Tarinankerronnan voima

Vaikka Kuussalon Kaarinan tarina ei olisikaan totta, se ei tee siitä vähemmän arvokasta. Kuten kaikki hyvät kertomukset, se on puhuttanut ja ruokkinut mielikuvitusta vuosisatojen ajan.

Pirtin pöydän ääressä jaettu perimätieto on luonut yhteisiä muistoja ja rakentanut siteitä nykyisten ja entisten sukupolvien välille.

Paikkakuntakin on hyötynyt. Vuosien varrella moni turisti on saapunut Kangasalle varta vasten ihmettelemään tätä maineikasta kiveä.

Jos katsoo tarkkaan, verikivi on läsnä myös kunnan nykyisessä vaakunassa.

Punainen, kotkaa jäljittelevä harppu muistuttaa tunnetusta kotiseutulaulusta Kesäpäivä Kangasalla. Vähemmälle huomiolle jäävät harppua ympäröivät seitsemän veripisaraa.

Ne ovat Kaarinan verta.

X