Luontoharrastaja Anssi Toivanen kulkee jättiläisten ja uhrikivien jäljillä – Nämä kalliomaalaukset ovat hänen merkittävimmät löytönsä
Leppävirtalainen Anssi Toivanen etsii kotitienoiltaan uhrikiviä ja tuhansien vuosien takaisia palvontapaikkoja. Jo Joukahaisen laulussa mainitulla Hornanmäellä soi nykyään sirkkeli.
Muinaisuuden jälkiä kotiseutunsa metsistä etsivä Anssi Toivanen kurkistelee Leppävirran Tilkonvuoren Jättiläisenkiven alle.
Uhrikivi oli jo saanut lumipeitteen. Leppävirran Hornanmäellä talvi on jo tehnyt tuloaan. Yli 90 metrin korkeuteen vedenpinnasta kohoavan jyrkänteen alla, vielä jäistä vapaa Suvasveden Kukkariselkä vetäytyy matalista laineista rypyille.
Hornanmäki mainitaan jo Suomen kirjakielen uudistajana pidetyn Elias Lönnrotin (1802–1884) kokoamassa Suomen kansalliseepoksen Kalevalan kilpalaulantarunoelmassa, missä Joukahainen ylpeilee tietävänsä Hornan kallion hongat.
Nyt entiselle Hornan kalliolle ja nykyiselle Hornanmäelle kantautuu järven takaa sirkkelin parahduksia.
Leppävirralla asuva retkeilijä, luontoharrastaja ja paikallishistorian tutkija Anssi Toivanen esittelee halkeamaa uhrikiven päädyssä. Hänen mukaansa kiven päällä on pidetty uhrimenojen aikana nuotiota.
Veri on virrannut kiveltä maahan ja tuli on halkaissut kiven.
Toivanen kaivaa puhelimensa esiin ja ottaa kivestä kuvan.
Menneisyydestä tulee tätä päivää.
Leppävirtalainen Anssi Toivanen etsii luonnosta historiallisia ja kansantarujen paikkoja. Anssi on merkinnyt maastokarttaan löytämiään kohteita. © Matias Honkamaa
Alttari vai röykkiö?
Olohuoneen pöydällä on muutama kirja ja pinkka tulosteita. Kangasniemeläisen kansakoulunopettaja Henrik Laitisen Rautalammen kihlakunnasta 1870-luvulla tekemiä muistiinpanoja ei ole vielä nidottu kansiin.
Laitinen kiersi aikanaan seudulla kyselemässä mahdollisten muinaisjäännösten paikkoja. Anssi Toivaselle Leppävirran kirjastosta löytyneet kansakoulunopettajan muistiinpanot ovat kirjallisuuden, paikallishistorian, muinaisjäännösrekisterin ja digitoidun nimiarkiston ohella tärkeimpiä tietolähteitä hänen jäljittäessään muinaisjäännöksiä ja entisiä uhri- ja palvontapaikkoja.
Lisätietoja hän on löytänyt eri retkiblogeista ja geokätköjen tarinoista.
Toivanen esittelee piirustuksesta Rautalammilta pari vuotta sitten löytämänsä Jättiläisten temppelin.
”Päällekkäiset kivet ovat alttarikiviä. Temppelin ulkokehällä olleet pienemmät kivet on joko raivattu pois, kulkeutuneet veden mukana muualle tai hankautuneet aikojen saatossa olemattomiin”, Anssi Toivanen selittää.
Jättiläisten temppeliä ei kelpuutettu Museoviraston muinaisjäännösrekisteriin. Toivasen mukaan myös uhrikivet ovat usein jääneet ilman virallista hyväksyntää. Sen sijaan löydetyt kuppikivet on kirjattu muinaisjäännösrekisteriin.
”Kriteerinä on se, että kuppikivien koverruksissa on havaittavissa ihmiskäden jälki.”
Yhtenä lähteenä Anssi käyttää Henrik Laitisen muistiinpanoja vuodelta 1877. Luonnos jättiläisten temppelistä. © Matias Honkamaa
Ison vasaran jyrähdys
Hornanmäen jyrkänteen reunalla on hankala kävellä. Myötäleeseen askeltaessa on jarrutettava ja vastamäkeen noustessa pinnisteltävä.
Kenkä painuu lumeen ja ruskeat varvut suhisevat lahkeissa. Matalat, kalliolla kitukasvuisiksi jääneet männyt käyvät tukipuista. Petäjistä kiinni ottaessa rungot taipuvat, mutta eivät katkea.
Sen lisäksi, että Hornanmäki mainitaan Kalevalassa, ja siellä on uhrikivi, Hornanmäki on paikallisen tarinan mukaan ollut pakanallisen henkiolennon, hiiden asuinsija. Sulasveden vastarannalla siintävällä Vierunvuorella on puolestaan pitänyt majaansa toinen hiisi. Kun Vieruvuoren hiisi lainasi Hornanmäen hiidelle vasaraa heittämällä sen kymmenen kilometrin matkan järven yli, niin kalliosta pudonnut vasara synnytti mahtavan jyrähdyksen.
Anssi Toivasta tarina hymyilyttää, mutta hän uskoo, että muinaisille taruille löytyy kuitenkin useimmiten luonnollinen selitys.
”Ehkä kalliosta on pudonnut lohkare järveen, mikä on aiheuttanut jyrähdyksen, mistä taas on keksitty taru hiisien vasaranheitosta.”
Muinaisten tarinoiden ja niiden perusteella nimettyjen paikkojen suhteen ei Toivasen mukaan voi aina olla varma, mikä on totta ja mikä pelkkää sepitettä.
”Jokin erityinen paikka on saattanut synnyttää tarinan tai taru on kerrottaessa sijoitettu paikalliseen maisemaan.”
Jos kiveen liittyy tarina, niin kivi on muinaisuuden muistomerkki. ”Se onko tarina totta, onkin sitten toinen asia”, Anssi toteaa Hornanmäen uhrikivellä. © Matias Honkamaa
Salapalvontaa Ukonkivellä
Vaikka Hornanmäen uhrikiveä ei ole kirjattu muinaisjäännösrekisteriin, Anssi Toivanen pitää kiveä aitona muinaisjäännöksenä.
Suomalaisissa muinais- ja haltijauskonnoissa ei uhrattu ihmisiä tai kotieläimiä, vaan Toivasen mukaan uhrikiville tuotiin ansoista pyydettyjä eläviä saaliseläimiä ja -lintuja, marjoja, sieniä ja viljaa. Uhraamisen uskottiin tuovan hyvää onnea metsästykseen ja maanviljelyyn.
”Ukonkiveä ei uskallettu hävittää, koska kiveen kajoamisen uskottiin tuovan epäonnea.”
Uhrikivet ja palvontapaikat olivat käytössä aina siihen asti, kunnes kristinusko alkoi levitä maahamme sekä idästä että lännestä 1000-luvun alkupuolella. Toivanen kuitenkin kertoo, että uhripaikkoja käytettiin vielä 1600-luvulla.
”Pieksämäen Jäppilässä seisoo yhä Vanhan kansan kirkoksi mainittu, kahdesta päällekkäin kerrostuneesta porfyyrigraniittilohkareesta muodostunut suuri Ukonkivi. Sitä ei uskallettu hävittää, koska kiveen kajoamisen uskottiin tuovan epäonnea.”
Muinaiset uhri- ja palvontapaikat sijaitsevat usein vesistöjen rantojen korkeilla kallioilla ja jyrkänteillä, koska avara maisema luo paikalle pyhyyden tuntua.
Suvasveden rannasta kohoavalla Hornanmäelle kantautuu kuitenkin taas sirkkelin särinä.
Entinen pyhä paikka on nykyään työmaa.
Anssi Toivanen taivaltaa Hornanmäellä, jossa kansantarun mukaan asui hiisiä. © Matias Honkamaa
Ikivanha tikku-ukko
52-vuotiaan Anssi Toivasen luontoretkeily yltyi muinaisten, pyhien, merkittyjen ja historiassa ja tarinoissa nimettyjen paikkojen etsimiseksi reilu vuosikymmen sitten.
Kun Kuopion hiippakunnan silloinen piispa Wille Riekkinen ja uskontotieteen professori Juha Pentikäinen vierailivat Hornanmäellä kesällä vuonna 2009, myös Toivanen oli paikalla.
”Riekkistä ja Pentikäistä kuunneltuani minussa syntyi palava halu tietää, miksi joitakin paikkoja pidetään pyhinä. Myöhemmin kiinnostuin laajemmin siitä, mitä merkkejä varsinkin kotiseudullani tuhansia vuosia sitten eläneistä ihmisistä on vielä nähtävissä”, Toivanen kertoo.
Hänen merkittävimmät löytönsä ovat neljä kalliomaalausta: Leppävirran Sorsaveden Ukkokivi-nimisen saaren punainen soikio, niin ikään Leppävirran Karhuvuoren kallion asetta heristävä tikku-ukko, Juvan Sarkasvuoren toinen hirvifiguuri ja Mikkelin Tikaskaarteenvuoren jo aiemmin havaittujen, tunnettujen kalliomaalausten lähistöltä löytynyt kädenjälki.
Tieto Toivasen vuonna 2018 löytämästä kädenjäljestä levisi suomalaisten tiedotusvälineiden kautta aina BBC:n uutisiin saakka, missä Toivasta kutsuttiin lempinimellä ”Veteran Rock Art Hunter.”
Toivasen löytämien kalliomaalausten iäksi on arvoitu maalauksesta riippuen noin 3 500–9 000 vuotta.
Toivasen mukaan kalliomaalaukset sijaitsevat entisillä pyhillä paikoilla ja niiden maalaajat ovat todennäköisesti olleet shamaaneja tai muita merkittäviä henkilöitä.
Maalausten löytäjä ei kuitenkaan olisi halunnut olla vieressä katselemassa, kun kuvioita maalattiin kallioihin.
”Muinaisten suomalaisten elämä oli ankaraa ja vaikeaa. Pääsen paljon vähemmällä, kun seuraan muinaisten ihmisten jälkeensä jättämiä jälkiä.”
Hornanmäeltä näkee Vieruvuorelle (vastarannan vaara). Kansantarun mukaan hiidet olivat heittäneet vaaroilta toisilleen vasaroita lainaan hevosen kengitystä varten. © Matias Honkamaa
Kiviä ja piikkilankaa
Hornanmäeltä siirrytään Leppävirran Kuhamäelle etsimään Jättiläisten kiviä. Anssi Toivanen on hakenut kiviä muutaman kerran aikaisemminkin, mutta vielä toistaiseksi ne ovat jääneet löytymättä.
Ensimmäisen kerran Toivanen kuuli Kuhamäen Jättiläisten kivistä jo vuonna 2015, jolloin ”P.P”-nimimerkin taakse kätkeytynyt henkilö jätti Jättiläisten kivistä ilmoituksen paikannimistä koostuvaan digitaaliseen nimiarkistoon.
Muinaisjäännösten nimissä ja kansanperinteen tarinoissa ja runoissa toistuvia jättiläisiä Toivanen rohkenee pitää liioitteluna.
”Jättiläisperinne tunnetaan myös Virossa, mutta mehän olemme sukulaiskansoja”, Anssi Toivanen toteaa.
”Sitä paitsi jääkauden liikuttamia siirtolohkareita on voitu jo kokonsa puolesta erehtyä pitämään jo jättiläisten kivinä.”
Kun noustaan autosta kapealle tielle, Toivanen kaivaa taas puhelimen taskustaan. Älylaitteen karttasovellutukset ovat hänelle muinaisjäännöksiä etsiessä korvaamaton apu. Varjokuva-sovelluksessa taas tervahaudat näkyvät munkkirinkilän muotoisina kuviona näytöllä ja kivikautiset asuinpaikat kuoppina.
”Etsiminen ei kuitenkaan ole koskaan turhaa. Jos ei etsi, niin ei koskaan myöskään löydä mitään.”
Vaikka Toivasella on tällä kertaa edellisistä, Kuhamäelle suuntautuneista etsinnöistä digitaalisesta nimiarkistosta löytämänsä Jättiläisten kivien tarkat koordinaatit, niin mäennyppylän reunoilta ei löydy kuin pienten kivien röykkiöitä. Entisen pellon pohja kasvaa nuorta koivua ja mäntyä. Kahden rungon välissä kulkee maata hipoen ruostunut piikkilanka.
Toivanen ei vaikuta pettyneeltä, vaikka Jättiläisten kivet jäävät taas kerran löytämättä.
”Ehkä ne on raivattu pois edestä, kun tietä on rakennettu”, hän arvelee.
”Etsiminen ei kuitenkaan ole koskaan turhaa. Jos ei etsi, niin ei koskaan myöskään löydä mitään.”
Kirjopukineista taidekuvia
Lyhyt päivä alkaa hämärtyä. Maastoauton ajovalot viistävät tietä ja pientareita.
Vasemmalla puolella tietä vilahtaa sinivalkoinen Kurjalan kyltti.
Anssi Toivanen haluaa vielä näyttää Tiikonvuoren Jättiläiskiven.
Filosofian maisteriksi aikanaan kouluttautunut Toivanen työskenteli neljän vuoden ajan innovaatioasiamiehenä Kuopion yliopistossa, minkä jälkeen hän valmistui Kuopion Muotoiluakatemiasta medianomiksi vuonna 2008 ja Jyväskylän ammattikorkeakoulusta ammattiaineiden opettajaksi vuonna 2014.
Pienempien kivien varassa seisovan Tilkonvuoren Jättiläisenkiven pohjaan on muodostunut vuosituhansien saatossa kennomainen rapautumiskolo. © Matias Honkamaa
Savon ammattiopiston päätoimisen tuntiopettajan toimen lisäksi Toivanen toimii nykyään media- ja mainosalan yrittäjänä. Muinaislöydöistään ja luontoretkistään hän kirjoittaa ja kuvaa raportteja retkeilysivustoille ja blogeihin.
Parin viime vuoden aikana hän on myös valokuvannut vaimonsa Anna-Kaisa Piispasen keräämiä suomalaisia kirjopukineita Keski-Suomen ja Savon maisemissa ja pitänyt pukukuvista kaksi näyttelyjä.
”Anna-Kaisan sukujuuret ovat Inarista ja siellä vieraillessamme olen etsinyt muinaisjäännöksiä myös Lapista”, Anssi Toivanen kertoo.
Tiikonvuoren Jättiläisenkivi seisoo tienvarren männikössä.
Toivanen sammuttaa auton, mutta jättää ajovalot päälle.
Ilma on iltaa myöten viilentynyt. Ohut lumikerros natisee jalkojen alla ja puiden runkoihin on noussut kuuraa.
Jättiläisenkivi kimaltelee.
Kaikuja kivenkolosta
Osmo Rinta-Tassin toimittamassa, vuonna 1967 ilmestyneessä Leppävirran kirjassa kerrotaan, että jättiläinen on nostanut Tiikonvuorella hyvin suuren kiven pienten kivien päälle. Tiedon lähdettä ei kuitenkaan mainita eikä Tiikonvuoren Jättiläisenkiveä myöskään löydy nimiarkistosta.
Anssi Toivanen työntää päänsä pienillä kivillä seisovan Jättiläisenkiven alla olevaan tyhjään tilaan. Hänen äänensä kuulostaa kaikuvan syvältä maan alta, kun hän selvittää, että Jättiläisenkiven pohjassa on samanlainen, mutta pienempi kennomainen rapautumiskolo kuin Inarin Karhupesäkivessä.
Toivanen nousee kiven alta ja puhdistaa housunpolvensa. Hänen silmälasinsa ovat hieman huurussa, hatunlieristä varisee kivenmurusia.
Toivanen vakuuttaa, että Suomessa riittää vielä löytämättömiä ja tuntemattomia muinaisjäännöksiä etsittäväksi niin pitkään kuin hän jaksaa niitä hakea.
Mutta mitä tuhansien vuosien kuluttua Leppävirralla asuva muinaishistorian harrastaja etsii? Mitä hän löytää Toivasen jäljiltä?
”Todennäköisesti bittiavaruudesta joitain nimeämättömiä tiedostoja.”