Riskiretki halki Suomen – Ikimuistoinen veneseikkailu vei Christian Rönnbackan ja Lars Canolinin muinaisille reiteille
Voiko nykymaailmassa enää seikkailla, kun kaikkialla on käyty ja epidemia pakottaa jäämään kotiin? Kyllä voi, todistaa kahden miehen järjetön veneretki.
Lars Candolin (vas.) ja Christian Rönnbacka olivat ennen vain työkavereita, mutta veneseikkailu läpi Hämeen ja Pohjanmaan teki heistä ystäviä.
Sateenjälkeinen Mustionjoki on aavistuksen utuinen, kun laskemme kumiveneen veteen Peltokosken voimalaitoksen alapuolella Raaseporissa.
Tiheä rantalepikko ojentuu joen ylle. Ei se varsinaisesti mikään Huck Finnin rämemetsä ole, mutta peittää näkyvistä asutuksen merkit. Kun mutkan takaa paljastuu lentoon lähtevä harmaahaikara, tuntuu kuin olisi päässyt kauas sivistyksen parista.
Olemme menossa Junkarsborgiin, joka on keskiaikainen linnoitussaari Mustionjoessa. Matkaoppaina toimivat kirjailija-vakuutusetsivä Christian Rönnbacka ja pankkimies Lars Candolin. He ovat luvanneet kertoa siitä kummallisesta matkasta, jonka he tekivät löytöveneellä Tammisaaresta Pietarsaareen.
Kymmenen vuotta kestänyt matka, riskiretki, jakautui neljääntoista etappiin ja jatkui aina siitä, mihin viimeksi jäätiin. Mustionjoelta alkanut reitti kulki järvien, jokien ja pahaisten purojen kautta, ja sen varrelle jäivät muun muassa Karkkila, Ähtäri ja Evijärvi.
Sellaista venereittiä ei löydy opaskirjoista. Siihen on syynsä, kuten myöhemmin huomataan.
Pieni kumiveneretkemme Mustionjoella on miesten matkasta vain valju maistiainen. Mutta ei todellista seikkailua voi toistaa edes näytteeksi.
Sillä seikkailu siitä todellakin tuli.
Särki-veneen uittaminen läpi pikkukoskien ei onnistunut haavereitta. Christian Rönnbacka kastautui Alajärvellä. © Christian Rönnbackan kotialbumi
Ensimmäinen luku
Jossa löydetään vene, uhitellaan saunassa ja haahuillaan pimeässä.
Syyskuisena sunnuntaina kaksitoista vuotta sitten Lars Candolin oli kalassa Tammisaaren kupeessa, kun hän näki kaislikossa jotain valkoista. Se oli pieni vene ääriään myöten täynnä vettä.
Särki-merkkinen vene päätettiin hinata rantaan ja tyhjentää. Candolin teki löydöstä ilmoituksen poliisille.
Kukaan ei ilmoittautunut veneen omistajaksi, joten kolmen kuukauden kuluttua se kuului löytäjälleen. Candolin päätti siirtää pikkupurkin Tammisaaresta vaimonsa mökille Lohjan Hiidenvedelle.
Riskiretkeläiset saapumassa harvinaisen seesteisissä olosuhteissa Virtain Metterinjärvelle.
Siirto-operaatiota suunniteltiin saunassa herraseurueessa. Esille nousi veneen kuljettaminen trailerilla, joka olisi tietysti järkevin vaihtoehto. Jostain syystä Candolin alkoi kuitenkin uhitella.
”Mä sanoin, että ei kuulkaa, kyllä vene ajetaan sinne, minne se halutaan”, Candolin kertoo.
Hän oli liikkunut kanootilla Mustionjoella ja tiesi suunnilleen, mitä oli odotettavissa. Tarvittaisiin vain pieni kärry, jolla veneen voisi vetää voimalaitosten ohi. Toinen kalakavereista lupautui mukaan, ja veneen perään laitettiin tuttavankauppana saatu kaksiheppainen Yamaha, tavallaan hylätty tavara siis sekin.
”Mielessä oli oluenjuonti, makkaran grillaaminen ja hauskanpito. Mutta ei se oikeastaan missään vaiheessa ollut semmoista.”
”Mielessä oli oluenjuonti, makkaran grillaaminen ja hauskanpito. Mutta ei se oikeastaan missään vaiheessa ollut semmoista.”
Kiva pikku veneensiirtoretki kesti nimittäin lähes kaksikymmentä tuntia ja huipentui Väänteenjoen suun etsimiseen aamukahdelta pimeässä ilman valonlähdettä.
Siitä huolimatta Candolin ajatteli, että matkaa voisi jatkaa vielä eteenpäin, vaikkapa Hämeenlinnaan. Kalakaverille yksi reissu riitti, mutta Candolin mainitsi ideasta yllytyshullulle työkaverilleen Christian Rönnbackalle, ja mainosti jokiveneilyä hauskana ajanvietteenä.
Kun Rönnbacka havahtui todellisuuteen jossain Karkkilan pusikossa, hän oli itsekin jo ihan koukussa seikkailuun.
Riskiretken reitti Tammisaaresta Pietarsaareen. Matkaan lähdettiin toukokuussa 2009, ja määränpää saavutettiin elokuussa 2017. Riskiretki-kirjan kuvitusta. © Hannu Linkola
Toinen luku
Jossa perustellaan reittivalinta ja oluenjuonti historiallisilla tosiseikoilla.
Junkarsborgin linnoitussaarelle päästäkseen pitää rantautua yläjuoksulta tullessa varovasti, ettei ajaudu pieneen koskeen. Saareen vie puinen silta, jonka kupeessa on linnoituksen aikaisia vallihautoja.
On aika kaivaa esiin kertakäyttögrilli ja makkarat.
Lars Candolin harrastaa historiaa, erityisesti Ruotsin suurvalta-ajan historiaa. Junkarsborgin linnoitus oli käytössä 1100–1400-luvulla, ja sen ympäristö on täynnä muinaishautoja ja muita vanhan asutuksen merkkejä.
Historiasta Candolin ja Rönnbacka löysivät veneseikkailulleen löyhän viitekehyksen. Junkarsborgin linnoituksen aikoihin kirjoitetussa Eerikinkronikassa, joka on vanhin tunnettu ruotsinkielinen teos, kuvataan Birger-jaarlin tekemää toista ristiretkeä, joka suuntautui Hämeeseen. Ristiretkeläisten reitistä ei ole varmaa tietoa, mutta se saattoi kulkea Lohjanjärven kautta vettä pitkin.
Tältä pohjalta Candolin ja Rönnbacka nimesivät oman reissunsa Riskiretkeksi. Se kirjoitettiin tussilla Särjen kylkeen.
Junkarsborgiin olemme joutuneet tulemaan Christian Rönnbackan uudella kumiveneellä, sillä Särkeen ei oikein mahtuisi kahta seikkailijaa isompaa seuruetta.
Kun makkarat on saatu tulille, avataan oluet. Ne ovat tällä kertaa alkoholittomia. Oluenjuonti kuului asiaan jo linnoituksen ja ristiretkien aikoihin, kun sotilaat saivat palkkansakin osittain oluena.
Myös riskiretkeläiset olivat varustautuneet mallasjuomilla mutta haluavat painottaa, että heillä oli aina mukana myös alkometri. Ruorijuoppouteen ei pikku lipittelystä huolimatta sorruttu.
Riskejä oli sitä paitsi tarjolla muutenkin ihan tarpeeksi.
Kolmas luku
Jossa päähenkilöiden suhde lujittuu ja he kohtaavat lähes ylitsepääsemättömiä esteitä.
Candolin ja Rönnbacka, tuttavallisemmin Lars ja Rölli, lähtivät toukokuussa 2010 Särjellä Lohjalta kohti Karkkilaa.
Miehet olivat siihen asti olleet vain työkavereita. He olivat kuitenkin huomanneet, että jutut käyvät yhteen ja kemia toimii.
Särki vedettiin voimaloiden ohi ja maakaistaleiden yli Lars Candolinin kalakaverin valmistamalla kärryllä. © Christian Rönnbackan kotialbumi
Hyvä kemiakin tosin joutui Riskiretkellä paikoin koetukselle.
”Sen reissun jälkeen osaisin varmaan käsitellä fuusioreaktoria. Niissähän on se jännä, että jos reaktio pääsee liian kovaksi, sitä ei pysäytä mikään. Se on vähän sama pohjalaisen kanssa”, Lars sanoo viitaten Rölliin, joka on lähtöisin Evijärveltä.
Jos pohjalaiselle alkaa pienessä veneessä kettuilla, pitää tietää, milloin kannattaa lopettaa. Raja on Larsin mukaan hiuksenhieno.
Riskiretken ensimmäinen yhteinen etappi sujui aluksi leppoisasti, ja ainoa vastoinkäyminen oli oluttölkin kaatuminen. Mutta Hiidenveden jälkeinen Vanjoki ei ollut niin leveä ja hoidettu kuin Mustionjoki. Vastaan alkoi tulla veteen kaatuneita puita.
Miehet joutuivat kehittämään lennosta tekniikan niiden ylittämiseksi: molemmat painoksi veneen perään, jolloin keula saatiin ajettua puun päälle, minkä jälkeen Rölli siirtyi keulaan ja vene sauvottiin esteen yli.
Jatkossa Riskiretkelle otettiin aina mukaan moottorisaha. Ilman sitä matka olisi tyssännyt monta kertaa.
Moottorisaha oli Riskiretkellä perusvaruste, jota ilman matka olisi monesti tyssännyt. © Christian Rönnbackan kotialbumi
Neljäs luku
Jossa tuleva tuomiorovasti meloo Hämeenlinnaan ja hampaattomat mummot kiipeävät Kilimanjarolle.
Saavutettuaan Hämeenlinnan elokuussa 2011 riskiretkeläiset pitivät pusikkoveneilystä muutaman vuoden tauon. Alun perin ei ollut edes puhetta jatkaa pitemmälle.
Miehet pitivät tässä vaiheessa itseään kovina veneilijöinä. Mutta itse asiassa Larsin sukulainen Einar Candolin oli melonut kanootilla samaa reittiä Lohjalta Hämeenlinnaan jo vuonna 1891.
Einar oli tuolloin parikymppinen maisteri, ja kyse oli kaiketi urheilullisesta kunnostautumisesta eikä seikkailunhalusta. Hän oli sikäli vakavamielinen henkilö, että hänestä tuli myöhemmin Turun tuomiorovasti ja Lohjan kirkkoherra.
Riskiretken urheilusuoritukset taas olivat lähinnä pakon sanelemia, eikä matkamiehiä voi aivan vakaviksi väittää.
”Mutta kyllä me ollaan ihan valideja yhteiskunnan jäseniä”, Rölli vakuuttaa, ja mitenpä sen parhaiten tekisikään kuin käyttämällä sivistyssanaa.
Lähiseikkailija löytää viidakon raaseporilaisesta kaislikosta. © Tommi Tuomi/Otavamedia
Luotettavalla yhteiskunnan jäsenellä voi kuitenkin olla kaipuu seikkailuun. Massaturismi on miesten mielestä tappanut tehokkaasti seikkailemisen mahdollisuuksia, eikä se koske vain joka maailmankolkkaan ulottuvia halpalentoja ja pakettimatkoja.
”Otetaan vaikka joku Kilimanjaro, niin siellähän käy kaikki hampaattomat mummotkin”, Rölli huomauttaa.
”Nykyään jos joku sanoo seikkailevansa, se on yleensä tämmöinen helsinkiläisen mainostoimiston kekkuli, joka kiipeää Everestille espressokone selässä kahden tonnin aurinkolaseissa”, Lars jatkaa.
”Nykyään jos joku sanoo seikkailevansa, se on helsinkiläisen mainostoimiston kekkuli, joka kiipeää Everestille espressokone selässä.”
Pitkäkestoinen Riskiretki tehtiin ilman sponsoreita ja huippuvarusteita.
Miehillä tosin on Junkarsborgin kumiveneretkellä hämäävän erähenkisen näköiset vaatteet. Useimmiten retkillä herrojen vaatetus oli löytöveneeseen sopivaa mallia eli ”mitä sattuu kaapista löytymään”.
Riskiretkeläisten pointti ei kuitenkaan ole siinä, että seikkailuun pitäisi syöksyä suin päin takki auki, vaan että seikkailun voi löytää läheltä. Korona-ajan näkökulmasta Larsin ja Röllin Riskiretki olikin suorastaan aikaansa edellä.
Lähimatkailu yleistyy – ehkä siis myös lähiseikkailu.
Riskiretkellä toimittiin kuin golfkentällä: vene kuljetettiin pallon tavoin aina sinne, mihin oli edellisellä kerralla jääty. © Christian Rönnbackan kotialbumi
Viides luku
Jossa tavataan sekä vihamielisiä että ystävällisiä alkuasukkaita ja koetaan erinäisiä haavereita.
Yksi jännitysmomentti seikkailussa on paikallisten ihmisten tapaaminen. Riskiretkellä nämä kohtaamiset olivat etenkin alkumatkasta nihkeitä. Rannalta saatettiin tarkkailla jäätävästi, ja kerran veneilijöitä jopa lähdettiin seuraamaan.
Rohkeimmat tulivat kysymään suoraan, millä asialla retkikunta oikein on. Sitä onkin vaikea selittää, jos ei olla millään asialla. Särki ajautui esimerkiksi kerran tulva-aikana erään maanviljelijän pellolle Vihdissä. Maajussi ei varsinaisesti kiittänyt veneilystä viljelyksillään.
”Ihmiset ovat varmaan vähän sellaisia, jos tulet yllättäen”, Lars toteaa.
Kun Riskiretkeä päätettiin jatkaa Hämeenlinnasta Tampereelle ja vielä läpi Etelä-Pohjanmaan, matkaa jouduttiin tekemään välillä verkkaisissa joissa, jotka olivat käytännössä hiukan tavallista leveämpiä ojia. Niidenkin rannoilla oli kuitenkin mökkejä.
Jossain vaiheessa riskiretkeläiset päättivät tehdä matkaa pääasiassa öisin välttääkseen kuumottavaa kontaktia ranta-asukkaisiin.
”Päätös tehtiin sen jälkeen, kun huomattiin, ettei kukaan siellä meille ihan aaltoliikettä tee”, Rölli huomauttaa.
Makkarat ja kertakäyttögrillit kulkivat aina mukana veneessä. Koska etapit olivat aina juuri niin pitkiä, kuin miehet jaksoivat kulloinkin putkeen valvoa, einehtiminenkin tapahtui veneessä. © Christian Rönnbackan kotialbumi
Toisaalta Ähtärissä paikallislehti teki Riskiretkestä ennakkoon jutun, jonka ansiosta kukaan ei ihmetellyt venettä vetäviä miehiä, kun Särkeä täytyi siirtää kaupungin läpi viitisen kilometriä järvestä toiseen. Ähtäriläiset kiittivät tästä hupaisasta ohjelmanumerosta tarjoamalla seikkailijoille lihakeittoa kaupungintalolla ja ämpärilliset puolukoita.
Se olikin yksi harvoista hetkistä, kun reissulla päästiin saamapuolelle. Yleensä jotain lähinnä hajosi – veneestä tai miehistä.
Röllin käsi oli murtua sen jäätyä puun ja veneen väliin. Hän myös putosi veneestä ja jäi rinnankorkuiseen veteen löytämättä pintaan.
”Se pyöri siinä veneen vieressä, meni ylös ja alas. Näkyi vaan otsalampun valo, kun se välähteli”, kertoo Lars, joka lopulta sai napattua kaveristaan kiinni.
Lisäksi Rölli sai nestehukan vuoksi krampin, mistä Lars viisastui liikaa ja aiheutti itselleen myrkytystilan liialla vedenjuonnilla.
Pahin tilanne sattui kuitenkin Lappajärven selällä. Siellä oli lähteä henki, kun takaa tullut veneilijä oli ajaa kokka pystyssä riskiretkeläisten päälle.
Aivan sellaisia riskejä ei Riskiretkellä ollut tarkoitus ottaa.
Viimeinen luku
Jossa käydään läpi matkan urotekoja, pohditaan äijäilyn olemusta ja lopetetaan seikkaileminen kertakaikkiaan.
Lars Candolin asettuu keulaan, kun lähdemme Junkarsborgista takaisin ylävirtaan. Mustionjoki on hiljainen, alkuasukkaita ei näy. Iso joutsen on parkkeerannut itsensä keskelle jokea, mutta saamme ohitettua linnun rauhanomaisesti.
Puolisen kilometriä ennen Peltokosken voimalaitosta polttoaine loppuu, ja vene joudutaan melomaan rantautumispaikalle.
Riskiretken historiallisesti kiinnostavin etappi oli ensimmäinen osuus Mustionjoella, jonka varrella on paljon merkkejä vanhasta asutuksesta. © Tommi Tuomi/Otavamedia
Se on pientä verrattuna Riskiretken ponnistuksiin. Peltokosken voimala on vain yksi niistä padoista, joiden ohi Särki piti kärryllä vetää. Esimerkiksi pelkästään Ähtävänjoessa matkalle osui seitsemän voimalaa.
Miehet eivät pidä seikkailuaan kuitenkaan minään sankarimiesten voimainkoitoksena tai äijäilynä.
”Se oli enemmän ihan vaan hullua. Mutta olen mä ylpeä siitä, miten fyysistä se oli, se valvominen ja veneen raahaaminen, eikä luovutettu. Koko ajan oli mahdollisuus heittää hanskat tiskiin ja soittaa, että tulkaa hakemaan. Tai polttaa vene, mikä kävi monta kertaa kyllä mielessä”, Christian Rönnbacka sanoo.
Riskiretkeläisten seikkailut on nyt ainakin toistaiseksi tehty. Rönnbacka on saanut kotoa suorastaan seikkailukiellon, ja Candolinkin on päättänyt seikkailla vastedes vain historiankirjojen sivuilla.
Toisaalta ei voi tietää, miten lähellä seikkailu voi odottaa ketä tahansa. Se on tämän tarinan opetus.
”Pitkään siinä meni, ennen kuin me tajuttiin retkillämme, että tässähän seikkaillaan”, Christian Rönnbacka naurahtaa.
Riskiretki-kirja (Bazar) ilmestyi lokakuun puolivälissä.