Pata Degerman hyppäsi tuntemattomaan – Näin helsinkiläisestä muotoilijasta tuli seikkailija
Löytöretkeilijä Patrick ”Pata” Degerman on oppinut elämään epätietoisuudessa. Nuorena häntä ajoi maailmalle näyttämisen halu, sitten tuli rakkaus luontoon.
Löytöretkeilijä Patrick ”Pata” Degermanille uran suurin saavutus on ensimmäinen matka Etelämantereelle Veikka Gustafssonin kanssa. ”Uskoimme itseemme niin pitkään, että pääsimme sinne kaikkien niiden vuosien jälkeen.” Kuva: Pata Degerman
Löytöretkeilijä Patrick ”Pata” Degerman tarpoo lumen keskellä Grönlannin jäätiköllä. Jäinen viima ujeltaa korvissa ja viiltää päin kasvoja. Horisontissa häämöttää musta seinämä, se on kuin jättimäinen hyökyaalto.
Myrsky on tulossa.
Pata Degerman on yksin, ja ensin iskee pakokauhu. Äkkiä takaisin leiriin turvaan muiden luo, hän ajattelee. Sitten hän päättää olla antamatta pelolle valtaa ja jää odottamaan. Pian kaikki ympärillä on muuttunut harmaaksi eikä Pata näe eteensä.
Tuuli puhaltaa niin kovaa, että hänen on vaikea pysyä pystyssä. Aika tuntuu menettävän merkityksensä. Viimein myrsky tyyntyy, ja sen jälkeen jäätikkö on kauneimmillaan. Taivas on kirkas kuin maalaus.
Vuonna 2000 koettu hetki muuttaa kaiken. Ennen tätä matkaa Pataa veti maailmalle seikkailumieli ja nuoren miehen näyttämisen halu. Nyt hän lähtee reissuille puhtaasti rakkaudesta luontoon: hän haluaa päästä näkemään maailmaa, ihastelemaan luonnon kauneutta ja palelemaan kylmyydessä.
Miten helsinkiläisestä muotoilijasta tuli seikkailija, ja mitä matkat maailmalle ovat hänelle opettaneet?
Löytöretkeilijä ja palaverit metsässä
Pata Degerman alkoi haaveilla löytöretkeilijän elämästä jo lapsena. 7-vuotiaana hän ei osannut vielä lukea, mutta selaili Thor Heyerdahlin kirjaa Ra – kaislaveneellä yli Atlantin. Eräällä sivulla tutkimusmatkailijat olivat raahanneet lautalle parimetrisen hain. Näky jäi pikkupojan mieleen.
Isona hänkin tekisi jotain yhtä jännittävää. Ja entä sitten Etelämanner – maailman kuivin, kylmin, tuulisin ja korkein manner! Sinnekin olisi päästävä.
Helsinkiläinen Degermanin perhe vietti kesät mökillä Tammisaaressa. Pata kiipeili puissa ja seikkaili metsässä.
”Olin kai aika vilkas. Seitsemänvuotiaana tein laskuvarjon ja oli tarkoitus hypätä sillä katolta alas. Äiti näki tilanteen ja pyysi alas juomaan mehua ja keskustelemaan hypyn muodosta. Yhdessä totesimme, että ei se tainnutkaan olla hyvä idea.”
13-vuotiaana Pata aloitti partion ja innostui vuorikiipeilystä retkeiltyään Lapissa ja Norjan vuoristossa.
Vaihto-oppilasvuonnaan Yhdysvalloissa 17-vuotias hän tutustui paikallisiin vuoristo-oppaisiin, joiden kautta tapasi ensimmäisen kerran suomalaisen Veikka Gustafssonin. Heistä tuli saman tien ystäviä, ja he alkoivat haaveilla yhdessä Etelämantereen nimettömien vuorten valloittamisesta. Vuosia se oli kuitenkin pelkkä unelma.
Pata Degerman on nimennyt valloittamiaan vuoria Suomen mukaan. Esimerkiksi Etelämantereella on Veikka Gustafssonin kanssa vallatut Mount Sisu ja Mount Finland, joille he tekivät yhdessä ensinousut.
Muotoilija suunnitteli olutpulloja
Ensin Patasta piti tulla arkkitehti, mutta työskenneltyään piirtäjänä neljä vuotta hän turhautui rakennussäädöksiin. Hän halusi ammatin, jossa voisi toteuttaa itseään ja hakeutui opiskelemaan Taideteolliseen korkeakouluun.
Muotoilijana hän pääsi muotoilemaan olutpulloja. 32 version jälkeen yksi puolen litran pullo tuli myyntiin Suomeen ja 0,33 litran pullo Viroon, Liettuaan ja Latviaan.
”Työ tuntui tylsältä. Mietin, että tätäkö tämä elämä nyt on? Istun himassa ja muotoilen pulloa, kun voisi tehdä vaikka mitä. Se tuntui vain liian pieneltä. Onneksi heräsin.”
Eräänä iltana Pata tutki kotonaan Munkkivuoressa maailmankarttaa ja haaveili löytöretkistä ja seikkailuista.
”Oletko onnellinen”, vaimo kysyi.
Pata ei ollut onnellinen, eikä ollut vaimokaan. Muutaman viinilasillisen jälkeen he päättivät irtisanoutua työpaikoistaan heti seuraavana päivänä.
Etelämantereen-retkikunta, hernekeittoa ja pastaa
Hyppy tuntemattomaan alkoi nikotellen. Pata oli suunnitellut, että hän kävelisi suurten yritysten johtajien luo, myisi ideansa Etelämantereen-retkikunnasta, saisi yritykset sponsoroimaan kiipeilymatkaansa ja elättäisi sillä itseään.
Seuraavat neljä vuotta Degermanien kotona syötiin kuitenkin hernekeittoa ja pastaa. Rahat olivat tiukassa, sillä vaimo opiskeli psykologiksi eikä Patan seikkailijan ura vielä tuonut rahaa. Lapsia ei vielä ollut, joten pari opetteli pärjäämään vähällä.
Vasta vuosia myöhemmin Pata sai sponsorirahat kerättyä. Ensimmäiselle ammattimaiselle vuorikiipeilyreissulleen hän pääsi Mont Blancille alaraajahalvaantuneen Petri Mäkilän kanssa vuonna 1996. Yle oli saapunut kuvaamaan Mäkilän matkasta tv:lle selviytymistarinaa.
Myrsky yllätti retkikunnan lähtöä edeltäneellä tiedusteluretkellä olleen Patan ja Rauno Arasolan heti alussa, ja he viettivät viikon lumiluolassa 3 800 metrin korkeudessa hissiaseman vieressä. Sinä aikana heidät ehdittiin jo julistaa kuolleiksi.
”Meillä ei ollut mitään hätää. Kun vuoristojääkärit tulivat kertomaan, että etsivät paria jätkää vuorilta, tarjosimme heille teetä. He näyttivät ylioppilaskuvaani, ja tajusin heidän etsivän meitä. Kaikki luulivat, ettemme selviä, vain vaimoni uskoi meihin.”
Kun he pääsivät takaisin retkikunnan luo, selvisi, että sponsorit ja Ylen kuvausryhmä olivat kaikonneet virheellisen kuolinuutisen takia. Pata soitteli muutaman päivän, että sponsorit ja kuvausryhmä saatiin takaisin ja ryhmä pääsi viimein kiipeilemään.
”Loppujen lopuksi kaikki meni hyvin, mutta opin, että tavoitteet voi saavuttaa vain, jos ei koskaan anna periksi.”
Patalle tarjottiin kerran tupakkatuotteiden käytöstä summaa, jolla hän olisi kattanut retkikuntansa viideksi vuodeksi. Hän kieltäytyi. ”Raha on vaarallinen motiivi. Sen takia saattaa tehdä väärän päätöksen silloin, kun henki on hiuskarvan varassa.” Kuva: Tommi Tuomi
Paluu on kriisi
Patan ja Veikka Gustafssonin unelma Etelämantereen löytämättömien vuorien valloittamisesta toteutui kuuden vuoden suunnittelun jälkeen vuonna 1997. Kuuden viikon aikana he valloittivat Mount Sisuksi nimeämänsä huipun sekä viisi muuta vuorta.
Sen jälkeen Pata on käynyt Etelämantereella yhteensä seitsemän kertaa ja vaeltanut 47 kertaa retkikunnan kanssa muun muassa Grönlantiin, Huippuvuorille ja Amazonin viidakoihin. Löytöretkeilystä on tullut työ, ja Pata elättää itseään myös puhujakeikoilla.
25 vuoden aikana hänestä on tullut myös kahden nyt jo lähes aikuisen lapsen isä. Pisimmillään Pata on ollut erossa lapsistaan kuusi viikkoa. Kotiinpaluu pitkän erossa olon jälkeen on vaatinut sopeutumista koko perheeltä.
”Joudun aina ottamaan uudestaan paikkani perheessä. Poissa ollessani he ovat alkaneet toimia omalla tavallaan ja ovat pärjänneet ilman minua. Paluu on tietynlainen kriisi minullekin, kun mieli ja keho joutuvat sopeutumaan täysin erilaisiin oloihin ja lämpötiloihin. Olen joskus nukkunut ulkona, kun sisällä on tuntunut liian kuumalta”, Pata, 52, kertoo vain kivenheiton päässä kodistaan Helsingin Munkkiniemessä.
Ulkona puhaltaa hyinen viima ja aallot lyövät harmaata kalliota voimalla, mutta sisällä rantakahvilassa on lämmintä ja taustalla soi jazz. Pata katselee merelle ja vilkaisee kelloaan. Tunnin päästä hän heittää 16 kiloa painavan repun selkäänsä ja lähtee talsimaan 14 kilometrin matkaa rantatietä pitkin.
Pata valmistautuu lähtemään kesäkuussa Grönlantiin kuvaamaan 8-osaista tv-sarjaa Discovery-kanavalle. Koronaepidemian takia matka on vaarassa siirtyä syksylle, mutta Pata harjoittelee silti tosissaan.
Vanhemmiten lonkkia on alkanut kolottaa ja selkä kipeytyy helpommin, mutta Pata pitää itseään vielä lähes pojankloppina. Etelämantereella hän tapasi kerran 82-vuotiaan retkeilijän, joten vuosia on vielä edessä.
”Tuntuu, että mitä enemmän ikää tulee, sitä enemmän elämä tarjoaa mahdollisuuksia. Viisikymppisenäkin pystyy saavuttamaan vielä vaikka mitä.”
Nuorille tulevaisuus – ”Ilmastonmuutos on meidän syytämme”
Vuonna 2010 Patan asenne matkailua kohtaan muuttui jälleen. Tuolloin hän havahtui ilmastonmuutokseen huomatessaan ennen autioiden hiekkarantojen täyttyneen muovijätteestä.
Nykyään Pata lähtee matkalle kerätäkseen materiaalia ilmastonmuutosta vastaan suunnattuihin kampanjoihin ja käy puhumassa teemasta myös nuorille. Kahden lapsen isänä hän on huolissaan nuorten tulevaisuudesta.
”Hymyilen aina, kun näen päiväkodin lapsia keltaiset liivit päällään kaupungilla. Haluan auttaa heitä ja luoda heille mahdollisimman hyvän alun elämälle. Ilmastonmuutos on meidän syytämme, ja on meidän tehtävämme pysäyttää se.”
Kahden lapsen isä ei ole halunnut sanoa “ei” omien lastensa hulluillekaan ideoille. Kun 15-vuotias on kertonut haluavansa lähteä ajamaan autolla ympäri maailmaa, Pata ei ole torjunut ajatusta, vaikka on tiennyt, ettei siitä tule mitään. “Lapset voivat oppia elämästä. Yrittäessään he oppivat ottamaan vastuuta.” Kuva: Tommi Tuomi
Elämä epätietoisuudessa
Jo ensimmäinen retki Etelämantereelle opetti Patan sietämään epätietoisuutta ja olemaan kärsivällisempi. Asiat eivät tapahdu hetkessä: kuuden vuoden suunnittelun aikana matka peruuntui loppumetreillä monta kertaa.
Sen jälkeenkin Pata on saanut viimeisen sponsorisopimuksen allekirjoitettua vasta lähtöä edeltävänä iltapäivänä.
”Minulle ja perheelleni sopii, että emme tiedä, mitä huomenna tapahtuu. Monelle epätietoisuudessa eläminen voi olla tosi pelottavaa, se vaatii harjoittelua.”
”Vakituisen työpaikan jättäminen oli varmaan elämäni paras päätös.”
Pata ei koe joutuneensa luopumaan mistään unelmiensa takia, mutta ulkopuolisissa elämäntyyli on herättänyt ihmetystä. Vaimon ystävät kutsuvat perhettä fakiiriperheeksi.
Myös Patan isällä oli vaikeuksia sulattaa poikansa elämänmuutosta varsinkin alussa.
”Faija on saanut elämänsä aikana niin monta iskua. Jälkeenpäin olen pohtinut, miten hankalaa hänelle on ollut, että en mennyt teknilliseen korkeakouluun, vaan valitsin taiteen. Se oli viimeinen niitti, kun päätin tulla vuorikiipeilijäksi ja otin lopputilin.”
Nykyään perhe ei enää ihmettele Patan seikkailuja. Elämänmuutos on opettanut Patalle, että isoja päätöksiä pitää pystyä tekemään, vaikka se tarkoittaisi varmasta toimeentulosta luopumista.
”Vakituisen työpaikan jättäminen oli varmaan elämäni paras päätös. Uskalsin hypätä kohti tuntematonta.”