Petra oli raskaana, kun hänen miehensä ja esikoisensa joutuivat onnettomuuteen – ”Hautajaisissa ajattelin, että onneksi täällä on vain yksi arkku”

Jaa artikkeliLähetä vinkki
onnettomuus
Petra Karjalainen on nyt 45-vuotias. Onnettomuudesta on kulunut pian 19 vuotta. Vasta pari vuotta sitten hän alkoi käsitellä kaikkea kokemaansa. © Sampo Korhonen
Yksi päivä tammikuussa 2004 muutti Petra Karjalaisen elämän pysyvästi. Kun jää petti Tammisaaren edustalla, elämä muuttui pysyvästi.

Helikopterin äänet tavoittivat Petra Karjalaisen, kun hän oli töissä. Sireenit kaikuivat lumisen Tammisaaren kaduilla. Oli kylmä tammikuun päivä vuonna 2004. Petra odotti toista lastaan. Jotain oli tapahtunut. Iso onnettomuus.

Petran työkaverin mies työskenteli Västra Nyland -lehdessä. Sieltä saatiin lisätietoa. Joku oli pudonnut jäiden läpi.

”Minulle tuli heti tunne, että siellä olivat Jarkko ja Selina.”

Työkaveri kysyi, miksi ihmeessä onnettomuudessa olisivat olleet juuri Petran mies ja 3-vuotias tytär. Silti Petra tiesi. Työkaveri ehdotti, että hän voisi viedä heidät onnettomuuspaikalle, mutta Petra kieltäytyi. Sen sijaan he lähtivät autolla etsimään Jarkkoa ja Selinaa. Ajelivat katuja.

Petra tiesi, että Jarkko olisi ulkona koi­rien kanssa. Saman päivän aamuna he olivat istuneet kotona, ja Jarkko oli sytyttänyt takkaan tulet.

”Hän tiesi, että olen vilukissa. Sain syödä aamupalaa takan lämmössä.”

Pariskunta oli keskustellut siitä, mihin aikaan Jarkko toisi Selinan. Päiväkotia ei sinä päivänä ollut. Jarkon piti käyttää perheen kaksi koiraa ulkona ennen vaihtoa.

Niin hän oli tehnytkin. Pakannut tyttären ja koirat autoon ja ajanut jäälle. Jarkko ei ollut ymmärtänyt, että sillä kohtaa oli virtauspaikka. Kaikki neljä vajosivat hyiseen veteen.

Jarkko ja Petra asuivat ennen onnettomuutta yhteisessä kodissa kahden koiran ja Selina-tyttären kanssa. Koirat menehtyivät onnettomuudessa. © Petran kotialbumi

Ennen kuin onnettomuus tapahtui Jarkko ja Petra asuivat yhteisessä kodissa kahden koiran ja Selina-tyttären kanssa. Koirat menehtyivät onnettomuudessa. © Petran kotialbumi

”On tapahtunut vakava onnettomuus”

Poliisi saapui Petran työpaikalle noin puoli yksi. Heilläkään ei ollut tarkkaa tietoa Jarkon ja Selinan kohtalosta. He osasivat vain kertoa, että on tapahtunut vakava onnettomuus. Sinun täytyy lähteä sairaalaan ja saada jotain rauhoittavaa, kuului virkavallan neuvo, mutta Petra ei halunnut. Hän vaati päästä heti Jarkon ja Selinan luokse.

Petralla ei ollut autoa. Se oli vajonnut pinnan alle. Selinan kummisetä lähti viemään häntä Helsinkiin. Oli ehtinyt kulua 45 minuuttia Jarkon hätäpuhelusta, kun isä ja tytär oli nostettu vedestä ja viety sairaalaan.

”Koko matkan ajan ajattelin, että siellä he istuvat odottamassa minua sängyn laidalla.”

Helsingissä Petra sai tietää, että Jarkko on viety toiseen sairaalaan ja Selina lastenklinikalle. Petra ei voinut olla kahdessa paikassa, joten hän päätti mennä lastensairaalaan odottamaan lisätietoa. Tunnit kuluivat.

Päivä oli jo kääntymässä iltaan, kun Selina tuotiin teho-osastolle. Tytär oli letkuissa, ja Petra odotti. Hän kyseli Jarkon kuulumisia, mutta mitään ei kerrottu. Toisesta sairaalasta oli luvattu soittaa heti, kun uutta tietoa olisi. Petra pyysi useita kertoja turhaan.

Kahdeksan aikaan illalla Petra vaati jälleen. Soittakaa toiseen sairaalaan. On mennyt koko päivä. Vastustelujen jälkeen hoitajat soittivat ja saivat lisätietoa.

Jarkko oli kuollut kaksi tuntia aiemmin.

Selina pidettiin nukutettuna lähes kaksi viikkoa sen jälkeen, kun onnettomuus oli tapahtunut. © Petran kotialbumi

Selina pidettiin nukutettuna lähes kaksi viikkoa onnettomuuden jälkeen. © Petran kotialbumi

Selviäisikö lapsi hengissä?

Hoitajat sanoivat, että nyt Petra voisi mennä katsomaan Jarkkoa. Siellä olisi kassillinen vaatteita haettavaksi.

”Mitä minä niillä märillä vaatteilla teen? Jarkko on kuollut”, Petra kysyi.

Selina oli vielä elossa. Vaikka tyttären elämänlanka kestäisi vain minuutteja, Petra viettäisi jokaisen niistä hänen rinnallaan.

Vielä tänäkään päivänä Petra ei osaa nimetä tunnetta, joka hänellä silloin oli. Oli vain hetki. Ja toinen hetki. Ja sen jälkeen seuraava. Takaraivossa jyskytti ajatus siitä, oliko hän yhä raskaana.

Seuraavat puolitoista viikkoa oli epävarmaa, selviäisikö Selina hengissä. Petra istui rinnalla ja kuunteli laitteiden piippausta. Huomio kiinnittyi lapsen hengitykseen.

Selina oli tarkoitus pitää nukutettuna kaksi viikkoa. Muutama päivä ennen nukutusvaiheen päättämistä tytär alkoi kuitenkin heräillä itse. Lääkitys, jolla häntä pidettiin tajuttomana, lopetettiin etuajassa.

Petralle kerrottiin, että Selina selviäisi, mutta hänelle jäisi niin vakava aivovamma, ettei hän oppisi puhumaan, kävelemään tai tekemään yhtään mitään – hän olisi vihannes lopun elämäänsä.

Oli Selinan syntymäpäivä, kun Petra sai tyttärensä ensimmäisen kerran syliin onnettomuuden jälkeen. Lapsi oli kolmevuotias, mutta hänen kannattelunsa tuntui kuin pitelisi pikkuvauvaa. Selina ei kyennyt kannattelemaan itse päätään, vaan se maata retkotti Petran käsillä.

”Ajattelin, että tyttäreni on sentään elossa.”

Hautajaiset menivät sumussa

Kappelin piha oli täynnä väkeä. Kaikki eivät mahtuneet sisään. Jarkko oli työskennellyt Tammiharjun sairaalassa ja viikonloppuisin portsarina. Hän oli tunnettu ja rakastettu henkilö kaupungissa.

Moni järkyttyi tajutessaan, että Petra oli jäänyt leskeksi uusi lapsi kohdussaan vain 27-vuotiaana. Uudesta lapsesta ei ollut kerrottu, sillä raskaus oli ollut vasta alkuvaiheessa. Nyt se jo näkyi. Ihmiset avasivat sylinsä halauksiin. Silti hautajaiset menivät sumussa.

”Ajattelin hautajaisten ajan ainoastaan sitä, että onneksi täällä on vain yksi arkku. Onneksi Selinan arkku ei ole siinä vieressä.”

Välissä Selina oli päässyt sairaalaan Tammisaareen. Sitten taas Helsinkiin kuntoutukseen. Odotukset eivät olleet korkealla. Selinan raajat olivat alkaneet kääntymään sisäänpäin – hän ikään kuin käpertyi. Ehkä käsiä ja jalkoja saataisiin tukien avulla avattua.

Oli pääsiäinen, kun Selina pääsi kotiin sairaalakuntoutuksen jälkeen. Petran raskausvatsa oli kasvanut muhkeaksi kummuksi.

Petran perheellä on aina ollut koiria ja kissoja. Niin nytkin. © Sampo Korhonen

Petran perheellä on aina ollut koiria ja kissoja. Niin nytkin. © Sampo Korhonen

Lääkärit hämmästyivät

Kuntoutusjaksolla Selinalle oli soviteltu erilaisia pyörätuoleja. Yksi niistä oli otettu kotiin. Vain pari päivää kotiutumisen jälkeen Petra tajusi, että nyt tapahtuu jotain.

Selina tuijotti pyörätuolia. Kasvot olivat vääntyneet kiukkuun. Sitten hän nousi jaloilleen ja työnsi pyörätuolin nurkkaan.

”Soitin siskolleni, joka on fysioterapeutti. Hän sanoi, että ei. Minä sanoin, että kyllä. Selina kävelee.”

Lääkärit hämmästyivät. Kävelemisen piti olla viimeinen asia, johon Selina kykenisi. Ja sitä hän alkoi ensimmäisenä tehdä. Kuntoutusjaksolla Petra ja Selina tapasivat lääkärin, joka oli hoitanut Selinaa teho-osastolla. Lääkäri itki.

Kuntoutuksessa opeteltiin tukiviittomia, mutta Selina näytti haluavan niistäkin eroon. Hän alkoi puhua. Hiljalleen ja sellaista kieltä, jota aivan kaikki eivät ymmärrä, mutta kuitenkin puhui.

Arki rullasi eteenpäin. Petra päätti palata töihin lastenhoitajaksi. Kuluneet kuukaudet olivat tuntuneet niin käsittämättömiltä ja raskailta, että hän kaipasi vaihtelua.

Selina palasi päiväkotiin, jossa muut lapset ottivat hänet hyvin vastaan. Petra kirjoitti päiväkodin lapsille kirjeen, jossa hän kertoi, millainen onnettomuus Selinalle oli tapahtunut. Näin kaikki saisivat tiedon Selinan tilanteesta samalla tavalla.

”Siinä oli kaikille tottumista, mutta Selina oli kavereilleen sama tuttu leikkikaveri.”

Ensimmäisinä vuosina onnettomuus muistui mieleen sen vuosipäivänä. Ajan myötä kaipaus on siirtynyt isänpäiviin ja Jarkon syntymäpäivään, sillä silloin Petra käy lasten kanssa Jarkon haudalla. © Petran kotialbumi

Ensimmäisinä vuosina onnettomuus muistui mieleen sen vuosipäivänä. Ajan myötä kaipaus on siirtynyt isänpäiviin ja Jarkon syntymäpäivään, sillä silloin Petra käy lasten kanssa Jarkon haudalla. © Petran kotialbumi

Onnettomuus jätti jälkeensä myös byrokratiaa

Petra synnytti pojan. Lapsi sai nimekseen Ian. Nyt Petralla oli sylivauva ja vaikeasti vammainen tytär. Kerrostalon rappukäytävä oli liikaa kahden kannettavan lapsen kanssa. Käytännön syiden lisäksi Jarkon kanssa jaettu koti tuntui kantavan liikaa muistoja. Oli päästävä pois, ja niin Petra päätti ostaa omakotitalon.

”Muutimme nykyiseen kotiini samana päivänä, kun pääsimme Ianin kanssa synnytysosastolta.”

Siinä vaiheessa, kun Petra oli saanut tietää, että Selina selviäisi, ajantaju oli alkanut palautua normaaliksi. Hetki hetkeltä korvautui orastavalla käsityksellä huomisesta. Valtio ei kuitenkaan päästänyt nuorta leskeä helpolla.

Petra ja Jarkko olivat eläneet avoliitossa. Nuori pari oli ajatellut, että ehtiihän sitä naimisiin. Niinpä Ianin isä piti vahvistaa oikeudessa. Ristiäiset päästiin pitämään vasta yli puoli vuotta lapsen syntymän jälkeen. Selinan vakuutukset ja perintö aiheut­tivat nekin valtavasti paperityötä. Petra sai todistella maistraatille, ettei hän käytä Selinan varallisuutta väärin.

”Tuntui, että sillä ei ole mitään merkitystä, että olen lasteni äiti. Minun piti jatkuvasti osoittaa, etten vahingoita heitä.”

Kansaneläkelaitos, verotoimisto ja pankki. Tämä lomake puuttuu ja tuo on väärässä paikassa. Petrasta tuntui, että häntä pallotellaan luukulta toiselle. Tappelu vakuutusyhtiön kanssa kesti yli viisi vuotta.

”En saanut elää arkea, vaikka juuri sitä olisin kahden pienen lapsen kanssa kaivannut.”

Välillä Petra toivoo, että Jarkko olisi näkemässä, miten hienosti lapset ovat pärjänneet. Ian menestyy jääkiekossa, ja Selina on muuttanut omaan kotiin. © Sampo Korhonen

Välillä Petra toivoo, että Jarkko olisi näkemässä, miten hienosti lapset ovat pärjänneet. Ian menestyy jääkiekossa, ja Selina on muuttanut omaan kotiin. © Sampo Korhonen

En halua elää yksin

Ian oli muutaman kuukauden ikäinen, kun Petra lähti lastensa kanssa lomalle. Mukaan lähtivät myös omat vanhemmat ja isoäiti – suunnattiin Fuerteventuran hiekkarannoille. Petra katseli iltakävelyillään pareja, jotka istuivat syömässä. Ihmisiä, joilla oli toisensa.

”Tajusin, että haluan toisen ihmisen rinnalleni. Minua ei ole tehty elämään yksin.”

Kotiin palattuaan Petra ei suin päin alkanut etsiä puolisoa. Sellainen pikemminkin osui kohdalle.

Oli pääsiäinen vuosi sen jälkeen, kun Selina oli päässyt ensimmäiseltä kuntoutusjaksolta kotiin. Ianin syntymästä oli kulunut yhdeksän kuukautta. Petra oli ravintolassa viettämässä iltaa ystäviensä kanssa, kun mies tuli juttelemaan. Hänen nimensä oli Jimmy, ja hän esitti Petralle pyynnön.

”Mennäänkö joskus ulos syömään?”

”Juu, mennään vain”, Petra vastasi. Sitten asia unohtui.

Mutta eräänä päivänä puhelin soi. Jimmy muistutti, että Petra oli lupautunut hänen kanssaan ulos. Petra häkeltyi. Oliko hän todella mennyt lupaamaan sellaista?

Ulos mentiin. Suhde alkoi kehittyä ystävyyden pohjalta ja muuttui seurusteluksi, vaikka Petra oli yhä varuillaan. Ei hän halunnut uutta miestä lastensa elämään ennen kuin olisi varma, että suhde kestää.

Jimmy sai tavata lapset kahden kuukauden jälkeen. Pian Jimmy muutti Petran luokse. Hänestä tuli Ianille ainut isä, jonka tämä on koskaan tuntenut.

Puolison menettäminen ei aiheuttanut Petralle pelkoa siitä, että uudelle rakkaalle tapahtuisi jotain traagista. Mutta yksi asia oli muuttunut. Enää Petra ei halunnut odotella. Naimisiin mentiin pian.

”Haaveita saa olla, eikä kaikkea ole elämässä pakko toteuttaa kiireellä. Jarkon kuoleman jälkeen kuitenkin tiesin, että on parempi elää elämää tässä ja nyt.”

Selina muistaa, että onnettomuus­hetkellä Jarkko oli ottanut hänet syliin. Pelastajat vahvistivat jälkikäteen, että hän oli löytynyt autosta isänsä sylistä. © Petran kotialbumi

Selina muistaa, että onnettomuus­hetkellä Jarkko oli ottanut hänet syliin. Pelastajat vahvistivat jälkikäteen, että hän oli löytynyt autosta isänsä sylistä. © Petran kotialbumi

Onnettomuus palasi painajaisina

Vasta pari vuotta sitten, kun Petra työskenteli Tammisaaren sairaalassa saattohoito-osastolla, hän alkoi ajatella kokemaansa. Petra istui kuolevan potilaan sängyn laidalla, ja hänet valtasi outo tunne. Kauan sitten tapahtunut onnettomuus oli alkanut muistuttaa itsestään painajaisina.

”Tajusin, etten ollut käsitellyt Jarkon kuolemaa lainkaan.”

Onnettomuus tapahtui runsaat 18 vuotta sitten. Ian on täysi-ikäinen, ja Selina on muuttanut tuettuun asuntoon. Petra voi elää hieman enemmän itselleen.

”Minulla oli vuosia ajatus, että vain lapsilla on väliä. He ovat menettäneet niin paljon, että minun tehtäväni on varmistaa, että heillä on kaikki hyvin.”

Sitä sanotaan, että hoitajat ovat sellaisia. Huolehtivat muista, mutta unohtavat itsensä. Niin Petrallekin kävi. Töissä hän hoivasi potilaita ja kotona lapsia.#title# #url##title# #url# Tunne menetyksestä oli jäänyt kokematta.

”Minulle tarjottiin keskusteluapua heti onnettomuuden jälkeen, mutta en halunnut puhua. Ajattelin, että Jarkko on kuollut, eikä hän puhumalla herää. Vasta pari vuotta sitten hakeuduin terapiaan.”

Ensimmäinen terapiajakso on jo päättynyt, mutta välillä Petran sisällä liikahtaa taas jokin. Silloin hän soittaa terapeutilleen ja puhuu lisää.

Lue myös: Hiihtäjä Mona-Liisa Nousiaisen Ville-leski rakentaa elämää 10-vuotiaan tyttären kanssa: ”Puristava suru on muuttunut haikeudeksi”

X