Puolison kuolema tuntui Eeva Jaakkolasta toivottomalta maailmanlopulta yhteisten vuosien jälkeen: ”Ensin tuli suru ja ikävä – sitten tunsin vihaa”
Kun Eeva Jaakkolan puoliso Pekka kuoli 37 yhteisen vuoden jälkeen, se oli Eevasta kuin maailmanloppu. Aluksi koirakin tuntui riippakiveltä, mutta lopulta juuri se ja tennis auttoivat Eevan jaloilleen. Uusi parisuhdekin orastaa.
Ensimmäinen asia, jonka Eeva kykeni tekemään ilman Pekkaa, oli vaaleanpunaisen tuolin tilaaminen verkkokaupasta.
Leski on kauhea sana. Lahtelainen optikko ja yrittäjä Eeva Jaakkola, 58, vihaa sitä.
”Miksi en voi sanoa vain, että olen yksin”, hän sanoo.
Tosin hän vihaa yksinoloakin.
Eevan aviomies Pekka Jaakkola kuoli hänen viereensä yllättäen yöllä lokakuussa 2020.
”Ihana ja leppoisa elämäni tuhoutui.”
Tulevaisuus näytti lohduttomalta.
Eeva piti puheen Pekan 50-vuotisjuhlissa mökillä Vesijärven rannalla. ”Totesin, että olemme selvinneet aikamoisista vastoinkäymisistä, joten on aihetta juhlaan.” © Eeva Jaakkolan kotialbumi
Pienet itkut
Lahtelaisen Nuutti Grilli -diskon lauantai-illan viimeisten hitaiden aikana Eeva Saariaho lupasi lähteä häntä tanssittaneen Pekka Jaakkolan kanssa elokuviin tulevana maanantaina. Oli alkuvuosi 1983 ja Eevan ylioppilaskirjoitukset olivat juuri alkaneet.
”Siitä se lähti”, Eeva sanoo.
Maaliskuussa lämmitettiin ensi kerran sauna Eevan vanhempien mökillä. Pekka kertoi olevansa ”vähän kuin Notre Damen kellonsoittaja väärinpäin”. Hän oli sairastunut imusolmukesyöpään 15-vuotiaana.
Elinaikaa oli annettu kolme kuukautta, mutta lääkäreiden mukaan maajoukkueringissä jääkiekkoa pelanneen nuorukaisen hyvä kunto pelasti hengen. Kyttyräselkää hänellä ei ollut, mutta rankkojen hoitojen vuoksi rintakehä oli hieman kohonnut.
”Pekalla oli hyvä huumorintaju.”
Kymmenen vuotta hoitojen jälkeen Pekka sai terveen paperit. Hän soitti optikoksi opiskelemassa olleelle Eevalle ja kertoi lääkärin toisenkin lausuman. Hoitojen vuoksi hän ei luultavasti koskaan saisi lapsia.
”Tirautin pienet itkut. Sitten totesin, että seurustelemme toistemme vuoksi emmekä tehdäksemme lapsia. Sen koommin aiheesta ei puhuttu enkä koskaan miettinyt sitä tai potenut vauvakuumetta.”
Elämä täyttyi kummankin urasta, matkustelusta, veneilystä, mökkeilystä, laskettelusta, tenniksestä ja moottorikelkkailusta. Seuraelämä oli vilkasta.
Pekan terveysongelmat alkoivat vuonna 2012.
”Syöpähoitojen heikentämä elimistö alkoi pettää.”
Tajuttomuuskohtausten vuoksi asennettiin sydämeen tahdistin. Lääkärin mukaan Pekka voisi elää satavuotiaaksi. Vuonna 2015 tarvittiin kuitenkin seitsemän tuntia kestänyt sydämen läppäleikkaus.
Maaliskuussa 2020 todettiin sydänpussin tulehdus. Sairaalajakson jälkeen alkoi keuhkoihin kertyä nestettä, jota kotihoito tyhjensi kerran–kaksi viikossa. Syksyyn mennessä 186 senttiä pitkä Pekka oli laihtunut 60-kiloiseksi.
”Pekka olisi voinut saada tajuttomuuskohtauksen ajaessaan tai kuolla sydänleikkaukseen. Kerran hänen päälleen kaatui satamassa metallinen torni ja hän oli vähällä halvaantua. Kaikesta selvisimme, enkä koskaan miettinyt, että hän voisi oikeasti kuolla.”
Illalla 30. syyskuuta 2020 Eeva sanoi Pekalle rakastavansa tätä, kuten hän sanoi aina nukkumaan mennessä. Eeva pyysi lupaamaan, ettei tämä antaisi sairaudelle periksi. Että he ottaisivat aina vuoden kerrallaan. Pekka lupasi.
”Tässä on niin hyvä olla. Sinä vieressä ja koira jaloissa”, Eeva kertoo miehensä todenneen.
Yöllä Eeva heräsi. Pekka oli kuollut hänen viereensä.
Ennen Pekan kuolemaa Eeva Jaakkola ei ollut koskaan asunut yksin. ”Olen tottunut jakamaan kaiken. En silti ottaisi ketä tahansa vain siksi, että olisi joku.” © Tommi Tuomi
Pinkki tuoli
Kerrostalokoti on avara ja valoisa. Sen etsiminen vei pari vuotta. Remontti ja sisustus suunniteltiin yhdessä.
”37 vuodessa meille muotoutui sama maku ja mieli.”
Muuttamaan päästiin keväällä 2016.
”Tämän piti olla vanhuuden kotimme.”
Jokaisella taululla ja esineellä on tarinansa. Monet niistä on ostettu matkoilta. Puolison kuolema kasvatti esineiden merkitystä.
”Ne muistuttavat siitä, kuinka paljon ehdimme tehdä ja kokea yhdessä. Koska ei ollut lapsia, meillä oli valtavasti aikaa toisillemme.”
Olohuoneessa, lähellä ikkunaa on vaaleanpunainen Vitran tuoli. Sen Eeva tilasi verkkokaupasta kuukausi Pekan kuoleman jälkeen.
”Minun oli todistettava itselleni, että pystyn tekemään myös yksin jonkin päätöksen. Oli ostettava kotiin jotain omaa, joka osoittaisi elämän jatkuvan.”
Kesti kuitenkin pitkään ennen kuin Eevasta todella tuntui siltä.
”Ensin tuli hirveä suru ja ikävä. Tuntui, että puolison kuolema on maailmanloppu. Sitten tunsin vihaa. Miksi minulle kävi näin? Mitä pahaa olen tehnyt? Miksi kaikilla muilla asiat ovat hyvin ja minulla huonosti?”
Pekka piti Tintti-sarjakuvista, joten Eeva osti hänelle lahjaksi patsaan hahmosta. ”Se sopi Pekalle myös jalanjuuressa olevan koiran vuoksi.” © Tommi Tuomi
Enteelliset sanat
Parsonrussellinterrieri Rico oli tullut perheeseen jouluna 2009. Eeva kutsui sitä Pekan hengenpelastajaksi, sillä monet päivittäiset lenkit pitivät pitkään puolison kuntoa yllä.
Rico ei ymmärtänyt Pekan kuolemaa. Se etsi isäntäänsä, vinkui ja huusi. Sen vatsa oli sekaisin ja korva tulehtui. Palattuaan töihin Eeva tunsi syyllisyyttä jättäessään sen yksin.
”Aluksi Rico tuntui riippakiveltä. Tuntui kauhealta jättää se kotiin ja tunsin, etten kykene hoitamaan sitä tarpeeksi.”
Moni lohdutti Eevaa sanomalla, että onneksi hänellä on sentään koira.
”Mutta eihän se korvaa ihmistä.”
Jälkeenpäin Eeva huomasi, että Rico oli ollut merkittävä apu. Koska koira tarvitsi paljon liikuntaa, hän ei voinut jämähtää sohvan nurkkaan.
Toinen pelastaja oli tennis, jonka harrastamista Eeva jatkoi entistä ponnekkaammin.
”Pitkään aikaan en tehnyt muuta kuin töitä, pelasin tennistä ja juoksin Ricon kanssa. Ne pitivät minut järjissään. Mietin kuitenkin, että tätäkö elämä tulee olemaan, suorittamista.”
Ensimmäinen joulu ilman Pekkaa oli painajainen. Päivittäin Eeva kaipasi tekstiviestejä, joita heillä oli ollut tapana lähettää toisilleen. Tenniskisoissa hän näki vain pariskuntia, jotka katsoivat, miten hän kulki yksin.
Kesällä Eeva sai kutsun kesäpaikkaan, jossa oli ollut usein Pekan kanssa. Istuessaan iltaa kolmen pariskunnan seurassa hän pidätteli itkua.
”Tunsin olevani ylimääräinen.”
Yhteisestä elämästä Eeva kaipaakin eniten Pekan kanssa jakamaansa sosiaalisuutta. Puolison kuolema päätti monet perinteet, kuten ystävien kanssa vietetyt juhannukset, pursiseuran juhlat ja kaksi kertaa vuodessa Mallorcalle suuntautuneet tennismatkat.
”Niihin liittyi se, että olimme me. Eikä meitä enää ole.”
Moni tuttavista lakkasi pitämästä yhteyttä. Jotkut jakoivat neuvoja. Syö mielialalääkkeitä, mene terapiaan, itke, älä sure, jatka eteenpäin…
Läheisimmät pysyivät vierellä, hakivat Ricoa lenkeille ja laittoivat Eevalle ruokaa.
Miesten esittämiin tapaamisehdotuksiin ja päivälliskutsuihin Eeva vastasi ”ei kiitos”. Hän vertaisi kuitenkin jokaista miestä menettämäänsä. Äitikin sanoi, että hän tuskin löytäisi vapaata, Pekan tavoin huumorintajuista, älykästä ja urheilullista miestä.
”Sen pitäisi olla joku, jonka Eeva tuntee ennestään”, kuuluivat äidin enteelliset sanat.
Eniten Eevaa muistuttaa Pekasta paprikataulu. ”Pekka ihastui siihen ensisilmäyksellä, kun kävelimme taiteilija Frank Krügerin gallerian ohi Mallorcalla.” © Tommi Tuomi
Meidän näköistä
Eräänä sunnuntai-iltana syksyllä 2021 Eeva loikoili sohvalla tennistreenien jälkeen. Ahdisti. Tässäkö tämä elämä oli? Sitten puhelin kilahti tekstiviestin merkiksi. Leevi, josta hän ei ollut kuullut 12 vuoteen, kysyi kuulumisia.
Eeva ja Leevi tutustuivat 2000-luvun alussa Synsam-ketjun markkinoinnin parissa. He kuuluivat neljän hengen ryhmään, joka muun muassa kiersi alan messuilla Milanossa, Pariisissa ja New Yorkissa.
”Meistä tuli kuin pieni perhe. Pekkakin tutustui Leeviin ja piti hänestä.”
Vuonna 2007 Leevi siirtyi pankkimaailmaan, ja yhteydenpito hiipui. Silloin tällöin kumpikin silti mietti, mitä toiselle kuului.
Leevin yhteydenottoa seurasi ravintolassa syöty päivällinen. Sen päätteeksi Eeva kutsui Leevin kotiinsa.
”Kuvittelin, etten ikinä laskisi tänne ketään miestä, mutta Leevin kohdalla se ei tuntunutkaan vaikealta.”
Nyt puhutaan jo yhteisestä tulevaisuudesta.
”Leevin kanssa on helppo olla, koska ei tarvitse aloittaa alusta. En jaksaisi, jos pitäisi miettiä, juoko hän kahvia vai teetä ja mitä hän laittaa aamupalaleipänsä päälle.”
Se ei tarkoita, että puolison kuolema ei enää surettaisi. Itku tulee edelleen välillä lenkillä ja aina katsoessa elokuvaa, jossa joku kuolee.
”Suru ei varmasti häviä koskaan. Kaikki muistuttaa toisesta ja muistot kasvavat arvossaan. On silti ihanaa, että voin välillä iloitakin jostain.”
Leevin yli 40 vuotta kestänyt avioliitto oli päättynyt pari vuotta ennen kuin hän otti yhteyttä Eevaan.
”Hän sanoo, ettemme unohda entisiä elämiä, mutta rakennamme jotain uutta, yhteistä ja meidän näköistä.”
Juttu julkaistu ensi kerran Vivan numerossa 5/22.
Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti