Veljen äkillinen kuolema musersi - Henriikka, 44, käpertyi surukuplaansa: ”En osannut odottaa, että viha ja katkeruus potkaisevat näin voimalla”

Henriikka Ihalaiselta kesti kauan hyväksyä, ettei pikkuveljeä enää ole. Lopulta löytyi ilo yhteisistä vuosista.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

"Aiemmin olin koko ajan menossa. Nyt viihdyn kotona. Olen aiempaa maanläheisempi", Henriikka Ihalainen kertoo surun seurauksista.

Henriikka Ihalaiselta kesti kauan hyväksyä, ettei pikkuveljeä enää ole. Lopulta löytyi ilo yhteisistä vuosista.
(Päivitetty: )
Teksti: Laura Savolainen

Vuonna 2018 Henriikka Ihalainen, 44, näki työmatkallaan lohduttavan unen.

”Se oli tapaturma. Aalto tuli ja vei, ette te voineet sille mitään”, pikkuveli sanoi unessa.

Siihen oli helppo tarttua.

Valtteri-veljen kuolinsyystä liikkui spekulaatioita ja salaliittoteorioita sosiaalisessa mediassa. Tapaturma kuulosti niiden rinnalla vapauttavalta. Myös poliisin mukaan kaikki viittasi tapaturmaan.

”Oli tavallaan lohdullista, että se oli meri joka hänet vei. Se oli hänen elementtinsä.”

Kolmen kuukauden odotus

Henriikka ja Valtteri kasvoivat tiiviisti yhdessä Itä-Helsingissä. Valtteri oli Henriikkaa vain 11 kuukautta nuorempi, joten moni erehtyi luulemaan heitä kaksosiksi. Sisarukset liikkuivat aikuisinakin samassa kaveripiirissä ja soittelivat toisilleen.

Puhelu tammikuun lopussa 2017 oli hyväntuulinen. He juttelivat niitä näitä ja muistelivat lapsuuttaan. Mikään ei vaikuttanut olevan Valtterilla pielessä. Seuraavana päivänä Valtteri ei enää vastannut puhelimeen.

Vajaan kolmen kuukauden kuluttua Valtteri löytyi kotirannastaan hukkuneena.

Kukaan ei tiedä, mitä oli tapahtunut.

Henriikka Ihalainen otti veljensä jäämistöstä vaatteita, kuten takin. ”Pukeudun Valtterin vaatteisiin, jotta en unohtaisi. Enkä unohdakaan, ikinä”. © Tommi Tuomi

Henriikka Ihalainen otti veljensä jäämistöstä vaatteita, kuten takin. ”Pukeudun Valtterin vaatteisiin, jotta en unohtaisi. Enkä unohdakaan, ikinä”. © Tommi Tuomi

Veljen kuolema toi musertavan surun

Sisaruksen menettäminen pysäytti Henriikan elämän Hän käpertyi vuodeksi omaan surukuplaansa. Tuntui, kuin joku olisi painanut pause-nappulaa.

”Muille tapahtui kaikenlaista, itse kuljin usvassa.”

Suru tuntui kipuna rinnassa. Oli ahdistusta ja univaikeuksia.

”Teki mieli soittaa Valtterille. Laitoin hänelle viestejä, joissa kerroin kuinka kovasti häntä ikävöin. Pyysin häntä palaamaan.”

Toinen ja kolmas suruvuosi olivat kaikkein vaikeimmat. Kolmen vuoden kuluttua veljen kuolemasta hän alkoi ymmärtää, että oli oikeasti opeteltava elämään ilman rakasta veljeä.

”En ollut tajunnut, kuinka paljon hän oli vaikuttanut omaan elämääni.”

”Olen kiitollinen, että minulla oli noin läheinen veli. Kaikilla ei ole.”

Sisaruksen menettäminen nosti tunteita vihasta kiitollisuuteen

Sisaruksen menettäminen keski-iässä voi olla kaikkein raskainta, sillä yhteistä elämää on takana yhtä paljon kuin sitä todennäköisesti olisi vielä edessä.

Tapahtuneen hyväksyminen on ollut Henriikalle pitkä prosessi.

Kun romahdus hälveni, alta paljastui vihaa. Sen määrä yllätti.

Miksi juuri minulle piti käydä näin?

”En osannut odottaa, että viha ja katkeruus potkaisevat näin voimalla. Jos yritin paeta niitä, ne iskivät kahta voimakkaampina.”

Apua suruunsa hän sai Mieli ry:n kriisituesta.

Suruprosessista on koitunut jotain hyvääkin: se on kirkastanut Henriikan arvoja. Hän miettii tarkkaan, miten ja kenen kanssa haluaa elämänsä elää.

”Aiemmin olin koko ajan menossa. Nyt viihdyn kotona. Olen aiempaa maanläheisempi.”

Valtterin kuolemasta tuli tammikuussa viisi vuotta. Hän on Henriikan ajatuksissa paljon, todennäköisesti aina. Ikävä on edelleen kova.

Viha on pikkuhiljaa väistynyt kiitollisuuden tieltä.

”Olen kiitollinen, että minulla oli noin läheinen veli. Kaikilla ei ole.”

Juttu julkaistu ensi kerran Vivan numerossa 3/22.

Lue myös: Surulla ei ole alkua tai loppua – Sen Mina Laamo oivalsi ohjatessaan Surunkesyttäjät-elokuvaa: ”Surevakin voi elää hyvää elämää – nauraa ja iloita”

Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti

X