Geokätköjä on etsitty Suomessa jo 20 vuotta – Lähde seikkailuun: etsi geokätkö, kirjaa löytö ja nauti!
Geokätköjä on etsitty Suomessa jo vuodesta 2000 asti. Harrastus on vienyt mukanaan kaikenikäisiä, ja vaikeustasojakin on jokaiseen makuun.
Aino Aalo laskeutuu etsimään kallioseinämän kätköä ja Mikko-Ville Toivonen varmistaa turvallisuuden.
Toukokuun 1. päivänä vuonna 2000 tapahtui jotakin, joka muutti lähes meidän kaikkien elämän: Yhdysvaltain puolustusministeriö poisti gps-signaalilta siviilihäirinnän.
Nykyisin ”gepsillä” suunnistetaan yhä useampi ajomatka, ja navigaattori löytyy lastenkin älypuhelinten karttasovelluksista. Termi on myös arkistunut kaikenlaisen satelliitteja hyödyntävän suunnistamisen ja paikantamisen yleisnimikkeeksi, vaikka tarkkaan ottaen kyse ei olisikaan Yhdysvaltojen omistamasta ja operoimasta gps-signaalista.
Kaksi päivää gps:n vapautumisen jälkeen yhdysvaltalainen tietotekniikkakonsultti Dave Ulmer halusi testata tarkentuneen satelliittipaikannuksen toimintaa. Hän piilotti metsään kätkön, johon laittoi lokikirjan, vaihtotavaroita ja säännöt: ”Ota jotain ja jätä jotain. Kirjaa kaikki lokikirjaan ja pidä hauskaa.”
Kätkön koordinaatit ilmoitettiin satelliittiharrastajien uutissivulla. Vuorokauden sisään geokätkö oli jo löydetty ja ensimmäiset kävijät raportoivat käynnistään.
Tämä eloisa geokätköilyporukka tykkää kiipeillä puissa, seikkailla luolissa ja tarpoa vaikka vesikätköillä. Vasemmalta Mari Toivonen, Mikko-Ville Toivonen, Anni Toivonen, Aino Aalo ja Tomi Aalo. © Sampo Korhonen
Geokätköily saapui Suomeen syksyllä 2000
Syyskuun 30. päivänä vuonna 2000 toimintansa aloitti uudesta harrastuksesta tietoutta keräävä ja jakava Geocaching.com-sivusto. Sattumoisin samana päivänä julkistettiin ensimmäinen suomalainen geokätkö tunnuksella GC72 ja koodinimellä Sun Gear.
”Ajattelin, että jos joku on tällaisen keksinyt, niin täytyy kokeilla”, muistelee kätkön ideoinut ja askarrellut Kalle Reunanen.
Sun Gear on yhä Keravalla, ja olemme suunnistaneet sitä katsomaan kätkön 20-vuotispäivän kunniaksi.
Kalle Reunanen harrastaa muun muassa lentämistä, joten koordinaatit olivat hänelle tuttuja aikana, jolloin ne eivät vielä kuuluneet kaikkien kännyköihin.
”Itse asiassa jotkut varhaiset Sun Gearilla kävijät kirjasivat koordinaatit muistiin, ja lähtivät etsimään kätköä kartan ja kompassin avulla”, kertoo Kallen vaimo Virpi Reunanen.
Hän on puolisoaan ahkerampi kätköilijä ja toimii myös Sun Gear -kätkön pääasiallisena huoltajana, koska miehensä on sen verran usein työmatkoilla.
Kalle Reunanen katselee ympärilleen luonnon rauhassa: se on mennyttä jos alueelle rakennetaan.
”Täällä on kauniit metsämaisemat ja kalliokumpareita vähän ylempänä maastossa. Löydettiin sopiva onkalo, jonne kätkörasia piilotettiin.”
Vaihtoesineiksi kätkön löytäjille laitettiin muun muassa avaimenperä, aurinkolasit ja xylitol-purkkaa. Tosin ruokatarvikkeet eivät ole hyviä vaihtokohteita, koska ne houkuttelevat metsäneläimiä rasian kimppuun
”Olisikohan tämä nyt jo kätkön seitsemäs tai kahdeksas rasia, vaikka hyvin ovat käyttäjät kätköä kohdelleet”, Virpi tuumii.
”Talvella esimerkiksi muovirasiat voivat halkeilla, joten kannattaa suojata kätkö kaikilta vuodenajoilta ja olosuhteilta”, hän muistuttaa.
Kalle Reunasen ideoima ja toteuttama Sun Gear -geokätkö on virkaiältään Euroopan kolmanneksi vanhin koko ajan aktiivisena pysynyt geokätkö. © Sampo Korhonen
Pitkäikäinen geokätkö – Sun Gear harvinaisuus houkuttelee
Tällä kertaa rasiasta löytyy slovakialaisen harrastajan jättämä geokolikko. Niitä voidaan merkitä niin sanotusti reissaajiksi, joita kuljetetaan kätköltä toiselle kolikon jättäjän toiveiden mukaisesti.
Ensimmäiset löytäjänsä Sun Gear sai vasta tammikuussa 2001, yli kolme kuukautta piilottamisen jälkeen. Lokikirjan ensimmäinen lokkaus paljastaa heidän tulleen Yhdysvaltojen Seattlesta.
”Varmaankin täällä asuneita opiskelijoita”, toppuuttelee Kalle Reunanen.
”Euroopassa on enää vain muutama vuonna 2000 tehty geokätkö, ja tämä on järjestyksessä kolmas joka on ollut yhtäjaksoisesti olemassa. Irlannissa on ensimmäinen ja toinen Belgiassa.”
”Euroopassa on enää vain muutama vuonna 2000 tehty kätkö, ja tämä on järjestyksessä kolmas.” – Kalle Reunanen
Harvinaisuus houkuttelee ja nykyään varhaisia kätköjä harrastavat geokätköilijät saattavat jopa tehdä pikaisen pistäytymisen Suomeen ja Keravalle ihan Reunasten kätkön takia.
”Sen huomaa noista lokkauksista. Ihmiset saattavat lentää vaikka Saksasta, vuokraavat auton, ajavat tien varteen, käyvät metsässä lokkaamassa ja lentävät sitten takaisin Saksaan. Se ei enää ole kovin ekologista harrastamista”, Reunanen näkee intohimoisen harrastamisen varjopuolenkin.
”Kerran eräs italialainen oli lähtenyt kävelemään tänne kätkölle Keravan asemalta ja viestitti voinko tulla auttamaan. No en!”
Itse on kätköilijän löytönsä löydettävä.
Suomen ensimmäinen geokätkö on piileskellyt Keravan metsissä jo yli 20 vuotta. © Sampo Korhonen
Geokätkeilyn eri vaikeusasteet
Maailmalla on listattu miljoonia kätköjä ja kätköilijöitä on yli 200 eri maassa. Suomessa arvioidaan olevan ehkä jo 40 000 aktiivista kätköilijää ja kaikkiaan yli 100 000 kätköä.
Koronakevään myötä laji lienee saanut uusia harrastajia, mutta geokätköilijät eivät pidä asiasta meteliä.
Itse asiassa kätköilyn alkuperäiseen luonteeseen kuuluukin harrastaa lajia niin, etteivät jästit – Harry Pottereista lainattu nimitys ”ulkopuolisille” – kiinnittäisi toimintaan mitään huomiota.
Pohjimmiltaan geokätköily on hyvin yksinkertaista, eikä se vaadi juuri muuta kuin matkapuhelimen ja satelliittipaikannuksen.
Ensin luodaan tili vaikka geocaching.com-sivustolle ja katsotaan kartalta vaikkapa lähinurkille piilotetut kätköt.
Gps:n kuten kännykän navigaattorin avustamana hakeudutaan valitulle kätkölle ja etsitään se. Usein kätköstä paljastuu filmipurkki tai rasia, josta löytyvään lokikirjaan merkitään oma kätköilijätunnus ja päivämäärä.
Kätkössä voi olla joku vaihtotavara, jonka voi ottaa, jos tilalle laittaa jotain muuta. Tämän jälkeen kätkö laitetaan huolellisesti takaisin sinne, mistä se otettiinkin ja löytö kirjataan myöhemmin netissä.
Kätköjen välillä täytyy olla vähintään 0,1 mailin eli 161 metrin etäisyys, muuten niitä ei hyväksytä eikä näin ollen julkisteta.
Erilaiset kätkötyypit ja niiden vaikeusasteet kerrotaan geokätköilysivuilla selkeästi, vinkkiäkin saattaa joku kysyä. Pyörätuolilla pääsee hakemaan liikuntaesteiselle sopivia kätköjä ja koko perheen ulkoillessa voi pienetkin lapset houkutella piilopurkkia etsimään.
On myös olemassa kätköjä, jotka ovat julkisissa sisätiloissa.
Moniin kätköihin kytkeytyy edelleen myös sivistys ja valistus: geokätkön yhteydessä annetaan informaatiota paikoista ja niiden historiasta.
Kokeneena geokätköilijänä Virpi Reunanen on joskus löytänyt kätkön ilman, että on sitä koordinaattien avulla etsinyt. © Sampo Korhonen
Kun seikkailu kutsuu
Mari ja Mikko-Ville Toivonen, vihtiläinen aviopari on kätköillyt vuodesta 2009 usein perheen ja ystävien kanssa. Heidän erikoismieltymyksekseen ovat nousseet fyysisesti vaativimmat kätköt, joita lokataan joko omalla tai yhteisellä nimimerkillä.
”Harrastamme liikuntaa ja kuntoilulajeja, tykkäämme kiipeillä puissa ja seikkailla luolissa. Kun olimme Mikko-Villen kanssa rockfestivaaleilla, kävimme jopa bändien välissä hakemassa pari kätköä sillä aikaa, kun ystävät tankkasivat baarissa”, Mari kertoo.
Tankata voi etsimisen lomassakin, ainakin energiaa.
”Laskenut verensokeri ei sovi meistä kenellekään! Eväät ovat tärkeä osa varusteita”, Mari nauraa.
Kätkö on piilotettu näkymättömiin kiven taakse ja sinne se täytyy myös huolellisesti palauttaa. © Sampo Korhonen
Lajia kasvoivat harrastamaan myös Marin ja Mikko-Villen perheen kolme lasta. Tällä kertaa mukana kanssamme kätköilemässä on juuri Helsinkiin muuttanut ja hetimiten Ruoholahden kätköt ratsannut tytär Anni, sekä ystäväpariskunta Tomi ja Aino Aalo.
Pasilasta tiedetään kätkö, jota ei tarvitse sen kummemmin etsiä, se täytyy vain noutaa – sillan alta. Se ei geoporukan päätä huimaa.
”Kävimme kesällä kaikki yhdessä kiipeilykurssin. Vaikeinta taisi olla köyden pakkaaminen tuollaiseen nyheröön, siinä syntyi mielenkiintoisen näköisiä tippaleipäkasoja”, Mari kertoo.
”Kävimme jopa bändien välissä hakemassa pari kätköä sillä aikaa, kun ystävät tankkasivat baarissa.” – Mari Toivonen
Laskuvarjohyppäystäkin harrastanut Mikko-Ville osoittautuu porukan luottamusta herättäväksi köysivastaavaksi. Hän näyttää miten tehdään turvalliset, toimivat solmut ja virittää turvaköydet.
Mari juoksee sillan alle videoimaan ylhäällä tapahtuvaa suoritusta. Aalot taas kuvaavat siltäkätkön hakureissua läheltä.
”Minulla on tapana editoida kätköilyreissuista videoita”, Mikko-Ville kertoo.
Hakijaksi on valikoitunut Anni. Hän kapuaa hiukset heilahtaen kaiteen yli siltapalkille ja hivuttautuu hakemaan purkkia. Se ojennetaan ylös muille, ja lokikirja saa merkintänsä. Sitten Anni kurkottaa taiteilemaan purkin takaisin paikalleen.
”No en minäkään alas halunnut katsoa”, hän toteaa jälkikäteen.
Turvallisuus ja varovaisuus ennen kaikkea, ryhmä nyökyttelee.
Löytyi, näyttää Anni Toivonen geokätköpurkkia. © Sampo Korhonen
Nyt tuli denari!
Vauhtitiellä Helsingissä on kallioseinämä, johon ripustettuun verkkoaitaan Linnanmäeltä palaavat huvittelijat jättävät rannekkeitaan.
Mikko-Ville kiinnittää taas köydet turvallisesti ja vahtii aidalla, kun Aino kiipeilee, ja tutkii valjaiden varassa kallioseinämän koloja ja tasanteita joka suunnasta. Näin julkisella paikalla sijaitsevaa kätköä on jokseenkin mahdotonta kuitata sivullisten huomaamatta, vaan eipä yksikään ohikulkija pysähdy kysymään miksi seinällä kiipeillään.
Aino ei löydä kätköä, ja koordinaatteja tarkistetaan, sekä alhaaltakin tihrustetaan kallioseinämää silmä kovana.
Lopulta etsijöiden on pakko myöntyä.
”Nyt tuli denari!”
Sana on lyhennys ilmaisusta ”did not find”, geokätkö ei löytynyt yrityksestä huolimatta.
Ehkä kätkö on päässyt putoamaan kalliokolostaan? Tätä voi kysyä kätkön tekijältä, jonka tehtäviin kuuluu varmentaa, että kätkö yhä on kunnossa ja löydettävissä.
Joskus ”jästit” löytävät kätköjä, ja ne joutuvat ilkivallan kohteeksi. Kun presidentit Putin ja Trump vierailivat Suomessa, siivosivat viranomaiset heidän mahdollisten ajoreittien tienoot niin huolellisesti, että monet kätkötkin katosivat.
Geokätköilyn varhaisvaiheessa lokikirjoihin tarinoitiin henkilökohtaisia kommentteja löydöistä ja löytäjistä. © Sampo Korhonen
Älypuhelimen gps on geokätköilijän tärkein väline. © Sampo Korhonen
Mysteereitä
Toivosten, Aalojen ja monien muidenkin inhokkikätkö on nimeltään, ilmeisesti ironisen osuvasti: ”Pidä tunkkis!”
Harrastajien sivustoilta löytyy tuohtuneita kuvauksia: ”sijaitsee epämiellyttävässä, ahtaassa, pimeässä ja likaisessa paikassa”, ”ryömiessä pitää varoa ettei pää tai silmä osu mihinkään”, ”gps ei toimi kätkön läheisyydessä”.
”Pidä tunkkis!” -kätkön on tehnyt alan harrastajien parissa legendaarisena mysseguruna eli mysteerikätköjen taitajana tunnettu AriSoft.
Mutta miksi tuo ”Pidä tunkkis!” on niin huonomaineinen kätkö?
”Tavoitteena ei suinkaan ollut löytää mahdollisimman ikävää paikkaa” puolustautuu nimimerkin takaa paljastuva Ari Laitinen.
Marrasmus ja AriSoft eli Ulla Pohjalainen ja Ari Laitinen harrastavat vaativien mysteerikätköjen luomista. Yhteisiä kätköilyretkiä tehdään ympäri Suomen – sähköautolla. © Sampo Korhonen
”Olin etsinyt sopivaa paikkaa jo pitkään, ja kun tarjolla oli kätkösuunnitelmaani sopivaa materiaalia, piti tilaisuus käyttää hyväksi.”
Yksin hän on ideoinut ja toteuttanut noin 150 kätköä, ja joitain kymmeniä jonkun muun harrastajan kanssa.
”Mysteerejäkin on moneen lähtöön. Toisissa tehdään, toisissa lasketaan, ja sitten on niitä, joissa täytyy itse keksiä mitä tehdään”, muistuttaa viimemainittuihin mieltynyt Laitinen.
Hoksottimia kuumentava aivojumppa on juuri sitä, mitä jotkut geokätköilijät kaipaavat.
Laitinen vie katsomaan viimevuotista joulukätköään, jonka nimi on Petteri Punakuono. Kun kätkön ottaa käteensä, alkaa soittorasia kilkattaa tuttua joululaulua, ja Laitisen kanteen piirtämän poron punainen kuono vilkkua. Rasia on suljettu salvalla ja piskuisella lukolla.
Millä numerosarjalla lukko mahtaa aueta? Petteri Punakuono tietää vastauksen ja siitä löytäjälle vihjaa. © Sampo Korhonen
”Aukeamisen ratkaisu eli lukon koodi piilee aivan silmiesi edessä”, Ari neuvoo.
Valokuvaajan kanssa onneksi oivallamme, mistä on kyse, mutta pelkästä liikkumattomasta kuvasta lukon koodia tuskin olisimme äkänneet.
Tavallisen geokätköilijän on kuitenkin ensin löydettävä paikalle, ja se onnistuu, kun ratkaisee ensimmäisen mysteerin. Ari Laitinen raottaa hieman salaisuuden verhoa:
”Kätkön kuvauksessa on lentoyhtiöiden tunnuksia esitteleviä hahmoja. Niiden avulla saa aikaiseksi osoitteen Youtube-videoon, jossa poro on laskeutumassa, ja lennonjohtajien keskusteluista saadaan sitten kätkön koordinaatit.”
Helppoako? Joillekin on, sillä kymmenet harrastajat ovat ratkoneet Petteri Punakuonon koko mysteerin ja käyneet kätköllä.
Aloittelijan kannattaa kuitenkin käynnistää harrastus vähän helpommasta päästä.