Mikä autioituvassa Pulkkaviidassa vetoaa? Raili Salla on yksi rintamamiestiloista muodostuneessa Sallan syrjäkylän kuudesta asukkaasta

62-vuotias Raili Salla emännöi yksin Kiviahon tilaa ja nauttii Amorin nuolen osumasta.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Raili Sallalla on hymy herkässä. Pulkkaviidassa asuva leski käy ”hellustelureissuilla” Sodankylässä.

62-vuotias Raili Salla emännöi yksin Kiviahon tilaa ja nauttii Amorin nuolen osumasta.
(Päivitetty: )
Teksti: Ville Vanhala

Sallan Pulkkaviidantien varressa on yhdeksän taloa, joista viisi seisoo tyhjillään.

Kapea tie on jo kevään kelirikon armoilla. Autonrenkaista jää soraan tummat urat, joihin nousee vettä. Kun routa antaa soran alta kokonaan periksi, urat syvenevät, tie liejuuntuu ja ojat alkavat tulvia.

Kiviahon tilan portille on ripustettu pyykkinaru, josta roikkuu värikkäitä lasten leikkirenkaita.

Se on omatekoinen lippusiima.

Piha ei kestä enää auton painoa.

Aikanaan yli neljä vuosikymmentä rajavartioasemien vartioemäntänä työskennellyt 62-vuotias Raili Salla jäi leskeksi reilut kolme vuotta sitten. Hän asuu nykyään Pulkkaviidan omakotitalossaan yksin.

Salla on jättänyt autonsa tien varteen, sillä illalla hän saattaa lähteä kotikylältään kohti pohjoista.

Lesken ”hellustelumatkalle” kertyy mittaa reilut 200 kilometriä.

Määränpäässä Sallaa odottaa sodankyläläinen poromies.

Lapset lähtivät jo Pulkkaviidasta maailmalle

Sallan Pulkkaviidan kylän yhdeksän tilaa ovat niitä rintamamiestiloja, joita jaettiin valtaosin valtion omistamilta mailta sotaveteraaneille, -leskille ja -orvoille vuoden 1945 maanhankintalain perusteella.

Ennen rintamamiestiloja jaettiin kuitenkin vastiketiloja niille, joiden kotitilat olivat sodan päätyttyä jääneet Neuvostoliiton puolelle.

Sallan kunta menetti pinta-alastaan noin puolet, ja Sallan kirkonkylä ja yhdeksän muuta kylää jäivät rajan taakse.

”Noin puolet Sallan silloisesta 8 000 asukkaasta oli sodan päätyttyä vailla kotia”, kertoo Sallan sota- ja jälleenrakennusmuseon museo-opas Jarkko Sipola.

Pulkkaviidasta reilun kymmenen kilometrin päässä sijaitseva, nykyään noin 50 asukkaan Naruska on muodostunut pääosin vastiketiloista.

Pulkkaviidan kaksi ensimmäistä tilaa rakennettiin vasta vuonna 1962.

Nykyään kylällä on seitsemän asukasta, Raili Sallan lisäksi Pulkkaviidan ensimmäisellä tilalla syntynyt nainen elämänkumppaneineen, toinen paljasjalkainen kyläläinen ja saksalainen pariskunta.

Lisäksi yhtä, nyt tyhjillään olevaa taloa vuokrataan matkailijoiden käyttöön, mutta menneenä talvena taloon ei ilmaantunut turisteja.

”Tyttäreni Emmaleena on vielä kirjoilla Pulkkaviidassa, vaikka hän ei enää asu täällä”, Raili Salla kertoo.

”Muutkin, sekä omat että edesmenneen mieheni Ollin lapset, joita on yhteensä viisi, ovat jo maailmalla eivätkä takaisin Pulkkaviitaan tule.”

Juuso Sallan porot

Tilan edesmenneen isännän pojanpojan Juuso Sallan porot laiduntavat Kiviahon tiluksilla. © KAISA SIRÉN / OTAVAMEDIA

Raili jäi leskeksi keväällä 2015

Pulkkaviidantie päättyy umpikujaan. Kääntöpaikan pientareella hanki helmeilee kirkkaassa auringonpaisteessa. Poronsorkkien jäljet kulkevat ketjuna tieltä metsään. Pientareelle kasatusta, matalasta propsipinosta haiskahtaa pihka.

Syntyperäisen kyläläisen auto kääntyy tieltä pihaan. Toisen alkuperäisen pulkkaviitalaisen auto seisoo hänen navettansa edustalla.

Kumpikaan heistä ei suostu haastateltavaksi.

Pulkkaviitalaiset eivät halua puhua kylänsä asioista, mutta aina he eivät keskustele edes keskenään. Kyläläisten välejä hiertävät polttopuukaupoista ja hirven nylkemisen ajankohdasta syntyneet erimielisyydet.

Kello lyö Raili Sallan olohuoneessa kerran. Kirjahyllyssä ja seinällä sen vieressä on valokuvia lapsista ja kultaisestanoutajasta. Hääkuva löytyy kukkasen takaa.

Syöpää sairastanut Sallan aviomies Olli Salla kuoli maaliskuussa 2015 kotitilansa kamariin.

”Ollin kuoleman jälkeen makasin sohvalla ja kysyin itseltäni, että harmittaako”, Raili Salla muistelee.

Häntä harmitti niin paljon, että hän kiersi metsässä kahdesti kuuden kilometrin taipaleen.

”Sen jälkeen ei enää harmittanut, vaan teki mieli saunaan.”

Salla sanoo olevansa siinä määrin itseriittoinen ihminen, ettei hän tunne edes yksin ollessaan olevansa yksinäinen.

”Enkä varsinkaan nyt, kun tiedän, että vieropalkisessa on joku, joka odottaa minua.”

Vieropalkinen on porosanastoa. Se tarkoittaa muuta kuin omaa paliskuntaa.

Kiviahon tilan asuinrakennus

Raili Sallan emännöimän Kiviahon tilan asuinrakennus on rakennettu vuonna 1964. © KAISA SIRÉN / OTAVAMEDIA

Aggregaattien voimalla ennen kuin sähköt saatiin

Raili Sallan omakotitalo on rakennettu vuonna 1964. Kolme vuosikymmentä myöhemmin taloon tehtiin peruskorjaus ja kolme vuotta sitten uusittiin vesiputket ja viemärit.

Reilun 150 neliön kokoisen talon ja kivinavetan rakensivat Olli Sallan vanhemmat Alma ja Akseli Salla, joille syntyi kahdeksan lasta.

”1960-luvulla rakennetut yksikerroksiset omakotitalot olivat moderneja koteja, joissa oli jo vesi- ja viemärijohdot ja keskuslämmitys”, museo-opas Jarkko Sipola kertoo.

Sähköt Pulkkaviitaan saatiin vuonna 1974. Sitä ennen kylässä tuotettiin sähköä talojen yhteisillä aggregaateilla.

Enimmillään kylän yhdeksällä tilalla asui 1970-luvulla puolisensataa ihmistä.

Akseli ja Alma Salla

Olohuoneen seinällä on tilan perustaneiden Akseli ja Alma Sallan kuva. © KAISA SIRÉN / OTAVAMEDIA

Noin 200 hehtaarin kokoisten rintamamiestilojen pellot raivattiin soista. Toimeentulo saatiin maanviljelystä, ja navetoissa oli lypsettävänä keskimäärin kolmesta neljään lehmää. Toisilla rintamamiestilallisella oli vähäisiä määriä poroja.

Sallan tilalla pidettiin karjaa ja poroja 1960-luvun lopulle saakka, mutta Akseli työskenteli myös maitoauton kuljettajana ja taksiyrittäjänä.

Kiviahon tilan sisaruksiltaan itselleen lunastanut Olli Salla toimi koneurakoitsijana ja jatkoi myös isän aloittamaa taksiliikennöintiä. Kolmatta isäntää ei näillä näkymin enää raivaajaperheen perillisistä Kiviahon tilalle saada.

Leskeksi jäätyään Raili Salla harkitsi muuttavansa Pulkkaviidasta Sallan kirkonkylään tai jopa etelän kaupunkeihin.

Hän istuu kuitenkin yhä Kiviahon keittiön pöydän ääressä ja katselee ikkunasta vielä hennoilla oksillaan lunta kantavaa syreenipensasta.

Puolisen vuotta miehensä kuoleman jälkeen, omana 60-vuotispäivänään syyskuussa 2015, Salla istui samalla tuolilla ja katseli ikkunasta samaa syreeniä, joka oli päässyt kasvamaan muodottomaksi.

He olivat miehensä kanssa puhuneet pensaan leikkaamisesta, mutta eivät ehtineet sitä yhdessä tehdä.

”Ensin join kuohuviiniä ja sitten leikkasin pensaan niin lyhyeksi, ettei siihen saanut edes jouluvaloja.”

Palvelut 45 kilometrin päässä

Valkoinen auto ilmestyy Pulkkaviidantien pitkän suoran päähän. Kun auto lähestyy, tuulilasin läpi näkyy, että kuljettaja istuu oikealla puolella.

Postiauto on Pulkkaviidassa tapaus.

Auto pysähtyy, ja sivuikkunasta kurkottava käsi laittaa kirjeitä laatikkoon. Auto lähtee taas liikkeelle ja loittonee loivaa mäkeä ylös kohti kääntöpaikkaa.

Kestää pitkään ennen kuin se tulee tien toista laitaa takaisin.

Märkä sora rutisee postiauton renkaiden alla. Renkaidenjälkiin nousee välittömästi vettä.

Taas auto pysähtyy ja käsi ojentuu postilaatikkoa kohti.

Tänään pulkkaviitalaisille jaetaan esitäytettyjä veroilmoituksia.

Pulkkaviita

Pulkkaviidan hiljaista raittia koettelee kelirikko. © KAISA SIRÉN / OTAVAMEDIA

Kun kylä oli vireimmillään puolisen vuosisataa sitten, Pulkkaviidan lapset kävivät läheisten kylien Naruskan ja Kotalan kouluja. Samoissa kylissä toimivat myös Pulkkaviitaa lähimmät kaupat.

Nykyään sekä Naruskan että Kotalan koulut on lakkautettu ja kaupat ovat sulkeneet ovensa.

Lapsia Pulkkaviidassa ei ole ollut enää aikoihin, ja kylän tilat perustaneet rintamamiehetkin ovat kuolleet.

Kauppamatkaa Pulkkaviidasta Sallan kirkonkylään, missä ovat myös muut lähimmät palvelut, kertyy 45 kilometriä yhteen suuntaan.

Raili Sallalle taival kirkonkylälle ei ole matka eikä mikään. Hän on terve, ajaa autoa ja käyttää myös tietokonetta asioidensa hoitamiseen.

Facebookin hän ei kuitenkaan ole liittynyt.

”Amorin nuoli osuu, jos on osuakseen. Siihen ei mokkulaa tarvita.”

Kinokset toivat ajankulua

Keittiön pöydällä on kaksi korttipakkaa, joista näkee, että niillä on myös pelattu. Turunlinnan kuva on haalistunut korttien takapuolelta, muutamasta kulmasta on revennyt pala.

Raili Sallan äiti työskenteli aikanaan savotan kämpillä kokkina, ja hänen mukanaan kulkenut Raili-tyttö istui usein jätkien kanssa korttipöytään. Laskemaankin Salla oppi pelikorteista.

Kun poromies on käymässä hänen luonaan, he pelaavat tuppea ja katkoa.

”Ai mitä teen yksin ollessani”, Salla naurahtaa.

Hän nauraa herkästi ja paljon.

”Mitä sitä nyt tehdään? Aika vaan kuluu.”

Salla kuuluu kansalaisopiston käsityöpiiriin ja Naruska-Pulkkaviidan kyläseuraan. Keväisin kyläseuralaiset keräävät talkoilla roskia teiden varsilta, ja vuoden mittaan tehdään muutama teatteriretki.

”Onneksi Luoja antoi kunnon talven, niin ei lumitöiltä ehtinyt miettiä liikaa sitä, mitä oikein tekisi.”

Muutama lypsävä lehmä ja pienet peltotilkut eivät elättäneet pitemmän päälle rintamamiestiloilla kuin tilan isännän ja emännän. Syrjäkylän lasten oli kasvettuaan lähdettävä opiskelemaan ja hankkimaan toimeentuloansa muualta.

Sallasta ja Pulkkaviidasta muutettiin etenkin 1970-luvun alussa etelän kaupunkeihin ja Ruotsiin.

Sotien jälkeen Sallan väkiluku oli noin 8 000. 1960-luvun alussa sallalaisia oli vajaat 12 000, mutta nykyään kunnassa asuu enää vajaat 4 000 ihmistä.

Pulkkaviita on yksi niistä rintamamies- ja vastiketiloista syntyneistä syrjäisistä kylistä, jotka ovat vaarassa autioitua.

Raili Salla ei suunnittele tulevaisuuttaan kovin pitkälle. Hänellä on pakastimessaan ”muutama kisura” poroa, ja hän odottaa tulevalle kesälle hyvää hillasatoa.

”Yritän löytää hyvän elämän. Vai olenko löytänyt sen jo?”

Ketkä ovat tulevia kyläläisiä?

Kun ajaa Pulkkaviidantien päästä päähän, huomaa, miten hyväkuntoisia kylän 1960-luvulla rakennetut talot ovat. Julkisivuja ja kattoja on uusittu. Pihat näyttävät siistityiltä.

Vain tien päässä seisova, perinteinen kaksikerroksinen rintamamiestalo on päässyt rapistumaan. Rakennus on ollut pitkään tyhjillään, mutta viime vuosina talo on ollut vähäisessä lomakäytössä.

Ainoat uudet Pulkkaviidan asukkaat ovat saksalainen pariskunta, mutta kylällä huhutaan, että yksi tila olisi hiljattain saatu kaupaksi.

Myös Raili Sallan tilaa on kyselty.

”Tilat ovat kuntonsa nähden halpoja. Ehkä metsästäjiä houkuttelee myös se, että maanomistajat pääsevät liittymään paikalliseen metsästysseuraan”, Salla pohtii.

Hän ei ole kuitenkaan luopumassa Kiviahon tilasta.

Salla esittelee vierashuoneensa seinältä Sallan kirkon kuvaa ja viimeistä ehtoollista esittävää maalausta.

”Kun minulla on koti ja uskonto ympärilläni, niin olen turvassa. Jos ne otetaan minulta pois, niin samalla lähtee henki.”

Ja onhan Sallalla se sodankyläläinen poromies, jonka kanssa hän sanoo ”hellustelevansa vanhanaikaisesti”.

Salla nauraa taas ja kertoo rakastumisensa myötä nuortuneensa tyttöseksi, joka elää elämänsä kevättä.

Sallan hullaantumisessa on kuitenkin mukana myös eletyn elämän tuomaa viisautta.

”Kuljemme yhdessä, minkä kuljemme. Otan kiitollisena vastaan jokaisen päivän, minkä saan elää hänen kanssaan.”

Raili Salla

Raili Salla sanoo olevansa ”niin itseriittoinen” ihminen, että viihtyy myös omissa oloissaan. © KAISA SIRÉN / OTAVAMEDIA

Elämäniloa tunturien katveessa

Kun lähdetään Pulkkaviidasta, ajetaan pitkä suora loppuun. Mutkien jälkeen soratie muuttuu asvaltiksi. Mäen harjalle siintää valtakunnan rajan takana seisovien Salla- ja Välitunturin ja Rohmoivan lumiset huiput.

Matka jatkuu kohti Naruskaa ja Sallan kirkonkylää, mutta Pulkkaviita pysyy yhä mielessä.

Kylä hymyilyttää, vaikka se on jäänyt jo taakse.

Sinne tekisi melkein mieli kääntyä takaisin.

Mikä miltei autiossa Pulkkaviidassa vetoaa?

Luonto, sen hiljaisuus ja rauha? Ajankulun hitaus ja kiireettömyys?

Vai onko se ilo? Keltaisessa omakotitalossa helskyvä nauru?

X