Neulonta yhdisti Supermimmit Pirkanmaalla – Vuosittaisena käsityöviikonloppuna puikot kilisevät: ”Jo parin rivin neulominen voi parantaa mieltä”
Supermimmit kokoontuvat kerran vuodessa viikonlopuksi tekemään yhdessä käsitöitä, saunomaan ja turisemaan. Neulominen ja virkkaaminen ovat kuin meditaatiota.
Kässäily on kivaa, toteavat supermimmit. Vasemmalta oikealle Eija Leppäniemi, Tuula Puntala, Anne Suurimaa, Elisa Niemi, Musu Tuominen, Kirsi Kallioniemi, Minna Lähteenmäki ja Maria Kuusijoensuu. © Sara Pihlaja
Sohvanurkkauksen pöydillä ja lattialla on värikkäitä ja persoonallisia itsetehtyjä käsityökasseja ja -koreja. Puikot kilisevät rytmikkäästi ja iloinen puheensorina täyttää tuvan. Takkatuli lämmittää, uunissa tuoksuu lounas, kinkkukiusaus ja tunnelma on kotoisan tekeväinen, mutta kuitenkin rauhallinen.
On pirkanmaalaisen naisporukan vuosittainen käsityöviikonloppu, odotettu talven kohokohta. Neulonta ja käsitöiden tekeminen rentouttaa, ja on eräänlaista meditaatiota. Entisajan naisille käsityöt olivat välttämättömyys ja joskus pakkopullaakin, jotta perhe saatiin vaatetettua ja koti sisustettua. Enää käsitöitä ei tarvitse tehdä tarpeeseen, vaan omaksi iloksi ja mielihyvän takia.
Minna Lähteenmäki kertoo viikonlopun olevan halpaa lystiä, kun Maria-emäntä tarjoaa majoituksen. ”Mutta tänä vuonna kerätään kolehti sähköä varten.” © Sara Pihlaja
Neulonta yhdisti Supermimmit
Suomessa on satojatuhansia innokkaita käsityöharrastajia, ja moni tykkäisi Supermimmien tapaisesta ryhmästä. Ei muuta kuin perustamaan sellainen. Tämäkin alkoi ikaalislaisen Elisa Niemen, 63, aktiivisuudesta, ja idean voi toki kopioida. Niemen ryhmä kokoontuu nyt jo seitsemättä kertaa helmikuisena viikonloppuna.
”Ryhmää suunnitellessa pohdin, että kaikki olisivat samanhenkisiä kässäilijöitä ja suurin piirtein tuntisivat toisensa. Ensin pyysin mukaan siskoni Maria Kuusijoensuun. Seuraavaksi lähestyin siskoksia Maarit Mikkosta ja Kirsi Kallioniemeä, jotka ovat myös serkkujani”, Elisa kertoo nauraen.
Lisäksi ryhmään tulivat vielä Minna Lähteenmäki ja Eija Leppäniemi, myös siskokset. Minna on myös ryhmän perustajan, Elisan veljen vaimo. Minnan veljen vaimo taas on Pirjo ”Musu” Tuominen, joka tuli myös mukaan. Pysyittekö perässä?
Anne Suurimaa ja Tuula Puntala toteavat olevansa ainoita, jotka eivät ole jonkin puun kautta sukua Elisalle. Muuten löytyy yhteistä. Porukassa on monta opettajaa ja kesäteatteriharrastajaa. Kaikki asuvat Parkanon, Ikaalisten ja Kankaanpään seudulla, ja rakastavat kiireetöntä käsitöiden tekemistä.
Siksi tämä viikonloppu on varsin odotettu. Ohjelmassa ei ole muuta kuin käsityöt, saunominen, paljussa oleilu ja seurustelu. Ruokakin suunnitellaan mahdollisimman helppotekoiseksi.
Musu Tuominen ja Eija Leppäniemi harmittelevat, että Mikkosen Maarit ei päässyt mukaan ystävän 60-vuotisjuhlien takia. Mutta äkkiä vuosi taas kuluu! © Sara Pihlaja
Tärkeintä rauhoittuminen
Vuosikokous on Maria Kuusijoensuun appivanhempien mökillä Parkanossa Kuusijärven rannalla. Hän on käynyt jo torstaina miehensä kanssa vähän lämmittämässä pienellä talvilämmöllä olevaa taloa.
”Perjantaina teimme Elisa-siskon kanssa ruokaostokset Parkanossa mieheni ruokakaupassa, jossa kaupan lämpökaapissa tehdään aina meille isot kiusaukset”, Maria kertoo.
Kaikki tuovat tullessaan jotain naposteltavaa. Lauantai-illan ruokalistalla on aina makkara lisukkeineen. Sunnuntaina syödään sitä, mitä on jäänyt. Maria on eniten keittiössä, mutta jokainen touhuaa siellä kuin kotonaan.
Perjantaina kaikki olivat jo viideltä paikalla, ja Minna loihti tervetuliaismaljan, perinteiset ”silmukkacocktailit”. Tänä vuonna se syntyi likööristä, kuohuviinistä ja mintun lehdistä.
Ensimmäinen ilta meni kuulumisten vaihtoon ja Emma-gaalan katsomiseen. Silloin ei saunottukaan, koska se veisi aikaa käsitöiltä. Nyt lauantaina on saunan ja paljun aika, ja Maria käy aina avannossa.
Tuvassa on kaikille vuosien varrella vakiintuneet istumapaikat. Mitään isoja töitä ja ompelukoneita ei mahdu mukaan vaan keskitytään neulomiseen ja virkkaamiseen.
”Teemme käsitöitä, joissa ei tarvitse levittäytyä. Minä tykkäisin skräppäämisestä ja paperiaskartelusta, mutta sitä materiaalimäärää ei pienissä mökkitiloissa voi hallita”, Elisa kertoo.
Jokainen menee nukkumaan, milloin haluaa. Osa on yökyöpeleitä, mutta kahden jälkeen laskeutuu vimeistään hiljaisuus. Ensimmäiset heräävät kahdeksalta, mutta mitään pakottavaa aikataulua ei ole.
Moni supermimmeistä on opettaja, mutta täällä kukaan ei ohjaa, ettei homma maistuisi työltä. Jokainen tuo pinon lehtiä tai kirjoja tutkittavaksi. Jos tulee tenkkapoo käsityössä, niin aina joku oivaltaa ratkaisun.
Tuula Puntala ja Minna Lähteenmäki kattavat lounaspöytään tuomiaan herkkuja, kotijuustoa ja täytekakkua. © Sara Pihlaja
Rakkaudenosoituksia läheisille
Lauantaina aurinko paistaa täydellä teholla talvisille hangille. Osa porukasta lähtee kävelylle, koska kaikki eivät voi käsiongelmien takia neuloa pitkään. Ja välillä täytyy haukata happeakin.
Supermimmit ovat tienneet aina, että käsitöiden tekemisellä voi ilmaista itseään, vahvistaa omaa identiteettiään, luoda kauniita asioita ja iloita omista aikaansaannoksistaan. Mutta tutkijatkin kiinnostuivat käsitöistä 2000-luvun alussa alkaneen käsityöbuumin myötä. Käsityön terveellisyys aivoille todistettiin monin tieteellisin tutkimuksin.
”Käsien liike tekee aivoille hyvää, rauhoittaa mielen ja palauttaa arkipäivän stressistä. Käsityö auttaa keskittymään kokouksissa ja voi jopa auttaa masentunutta. Jos tuntuu, ettei jaksa mitään, niin jo parin rivin neulominen voi parantaa mieltä”, Elisa tiivistää.
Käsitöillä voi osoittaa myös rakkautta. Maria Kuusijoensuu, 59, neuloo vaaleanpunaista vauvanpeittoa ja kertoo onnellisena, että hänestä tulee pian ensimmäistä kertaa mummi.
Hän neuloo tai ompelee lähes päivittäin, nyt erityisesti uudelle tulokkaalle. Oma pitkä projekti on Parkanon-Kihniön kansallispuvun ompelu Petäjäopiston kurssilla.
”Meillä on kolme poikaa, joista vanhimmalle syntyy pian vauva. Täällä mökillä koen konkreettisesti myös sukupolvien merkityksen, sillä appeni eli Heikki-vaari menehtyi rauhallisesti täällä rakkaalla mökillään viime syksynä. Vaarin siunaustilaisuudessa poikamme totesivat kauniisti, että isä perii pian syntyvän ensimmäisen lapsenlapsen myötä vaarin vaikuttavan arvonimen ”, Maria kertoo.
Tuula Puntala ajattelee pian syntyvää lapsenlastaan neuloessaan herkkää peittoa ohuesta langasta. © Sara Pihlaja
Käsityön tekeminen ja neulominen lohduttaa
Käsitöitä tekemällä voi myös käsitellä surua. Läheisen kuoleman jälkeen moni kertoo neuloneensa. Silmukka silmukalta suru loiveni. Käsien tuttu liike rauhoittaa mieltä ja antaa lohtua. Monet seurakunnat lahjoittavat seurakuntalaisten neulomia lohtuhuiveja leskille.
Kankaanpääläinen Eija Leppäniemi, 66, jäi kolme vuotta sitten leskeksi ja käsityö on tuonut mielenrauhaa. Hän on virkannut ison Kalevala-peiton, verhoja, pöytäliinoja ja hameita. Nyt mukana on sukankudin.
”Myös samanhenkisten supermimmien seura auttoi minua paljon. Olin loppuajan mieheni omaishoitaja. Hän sairasti pitkään sydäntään, ja ehdin valmistautua tulevaan. Edelleen voi haikeus iskeä mieleen vaikkapa jonkun kappaleen soidessa radiossa”, Eija kertoo.
”Jo tekeminen itsessään tuo tyytyväisen olon, ja yhdessäolo kruunaa kaiken”, Pirjo ”Musu” Tuominen toteaa. © Sara Pihlaja
Tuftausta ja konekirjontaa
Tuula Puntala, 57, tulee lenkiltä sisälle ja ottaa neuleen esille. Hänkin on tulossa mummiksi ja neuloo vauvanpeittoa.
”Käsieni rannekanavat ovat tukossa, ja tahtovat puutua neuloessa. Siksi en voi neuloa paljoa kerrallaan. Tykkään kangaspuilla kudonnasta, ja olen tehnyt kansalaisopiston kudontapiirissä pyyhkeitä ja verhoja.”
Tuula on lypsykarjatilan emäntä Ikaalisten Riitialasta. Hänelle supermimmien viikonloppu kerran vuodessa tuo mukavaa vaihtelua maatalousyrittäjän arkeen, siinä kun ei vapaapäiviä tunneta.
”Tykkään saunoa ja paljuilla täällä, ja sillä aikaa maatalouslomittaja hoitaa isännän kanssa karjaa. Tämä maistuu minulle ihan ulkomaan matkalta”, Tuula nauraa.
Kirsi Kallioniemi, 58, menee peilin eteen mallailemaan keskeneräistä kaarrokevillapaitaa. Muut ihastelevat sen kaunista värimaailmaa. Kirsi kehuu puheliasta sakkia rentouttavaksi seuraksi, jossa saa olla ja kuunnella, nauraa yhdessä eikä tarvitse esittää mitään.
”Minä olen niin kotihiiri ja huono lähtemään kotoa, joten olen aikaisemmin ollut täällä vain yhden yön. Isäntä on hakenut minut lauantaina kotiin Ikaalisiin. Nyt olen ensi kertaa kaksi yötä pois kotoa”, Kirsi myöntää hymyillen.
Vieressä istuva Anne Suurimaa, 63, näyttää tuftaustyötään ja kertoo olevansa nopeiden tekniikoiden ihminen. Tuftaus on tekniikka, jolla tehdään pikaisesti ryijymäistä pintaa iskemällä tuftausneulalla lankaa kankaaseen.
”Olen jo tehnyt kaksi eläintaulua pienille tyttärenpojille, jotka asuvat Kaliforniassa vävyn työn vuoksi. Totta kai virkkasin heille myös vauvanpeitot.”
Anne Suurimaa opettaa käsitöitä koululaisille, Elisa Niemi aikuisille kansalaisopistossa. © Sara Pihlaja
Kädentaidot jäävät unholaan
Käsityöopettajana Anne työskentelee nyt viimeistä lukukauttaan ja jää positiivisin odotuksin syksyllä eläkkeelle. Hän on jo ostanut vähän paremman ompelukoneen, jolla voi tehdä konekirjontaa. Syksyllä hän ehkä lentää Los Angelesiin sukuloimaan.
Anne suree oppilaiden heikentyneitä kädentaitoja. Aikaisemmin valinnaisryhmissä tehtiin jopa hienoja kirjoneulevillapaitoja ja rippimekkoja. Nyt seiskat tekevät collegehousuja ja kaseille opetetaan neulonnan alkeita.
”Kädentaidot ovat heikentyneet, koska nykyään tekstiili- ja tekninen työ opetetaan kaikille yhteisenä käsityönä. Samalla logiikalla voisi opettaa ruotsia ja saksaa samassa aineessa”, Anne kritisoi.
Eläkkeellä Anne aikoo panostaa rakkaaseen kesäteatteriharrastukseensa Parkanon Parkka-Teatterissa. Anne näyttelee, puvustaa ja puoliso on lavasteporukassa. Ensi kesän näytelmässä Anne ja Elisa ovat päärooleissa.
”Ystäväporukat ovat minulle tärkeitä. Yksi niistä on syöjättäret, kuuden naisen porukka, jossa kukin vuorollaan valmistaa kolmen ruokalajin illallisen. Viime vuoden teemana oli kasvis- ja vegaaniruoka, ja sen tiimoilta julkaisimme reseptikirjasen, jossa on 48 reseptiä kuvineen.”
Kirsi Kallioniemestä on kivaa neuloa villapaitoja myös läheisille. © Sara Pihlaja
Vasenkätistä virkkausta
Minna Lähteenmäki, 58, lisää puita takkaan ja liittyy keskusteluun. Hänkin kiittää, kuinka erilaiset porukat ovat tärkeitä elämässä.
”Järjestän neljän hengen naisporukalle kesäisin päivän yllätysretken. Lähdemme aamulla, enkä kerro mihin menemme. Kohteena on ainakin museo, kirppis, kartano ja kirkko. Työkavereiden kanssa olemme Leidit laivalla -ryhmänä kahdesti vuodessa.”
Minna on kakkosluokan yhteisopettaja. Se tarkoittaa, että koko ikäluokka eli 45 oppilasta on kahden luokanopettajan, erityisluokanopettajan ja koulunkäynnin ohjaajan huomassa ja opiskelee erilaisilla kokoonpanoilla.
”Olen aina tykännyt työni merkityksellisyydestä. On palkitsevaa nähdä oppilaiden kehitys. Minulla on oppilaina jo entisten oppilaidenkin lapsiaa. Jos saisin valita, opettaisin vain käsitöitä, liikuntaa, musiikkia ja kuvista! Luovuutta voin onneksi käyttää myös harrastajateatterissa.”
Minna on inspiraation ihminen: välillä hän ompelee sisustusjuttuja, toisinaan virkkaa ja nyt hän on innostunut kaarrokeneuleisiin. Vasenkätinen Minna näyttää, miten neulotaan vasemmalta oikealle.
”Kaikki neuleohjeet pitää kääntää nurin, mikä on hyvää aivojumppaa, ehkä dementianehkäisyäkin!”
Minna jättää käsityön hetkeksi ja menee Tuulan kanssa kattamaan lounaspöytää. Maria lähtee jo valmistelemaan saunaa ja paljua, ja ihastelee ohi mennessään Musun puikoilla olevaa kirjoneulesukkaa.
Neulominen toi uusia ystäviä
Pirjo ”Musu” Tuominen, 65, huokaisee olevansa aina onnellinen, kun pitelee neule- tai virkkuutyötä käsissään. Lomamatkoilla, mökillä, junassa ja autossa pitää aina olla pieneen tilaan mahtuva, helppo käsityö mukana.
”Sormieni paha nivelrikko hidastaa tekemistä, mutta en anna sen häiritä. Supermimmien käsityöporukka on minulle todella tärkeä. Vaikka en saisi juuri mitään valmista aikaiseksi, tekeminen itsessään tuo kokonaisvaltaisen tyytyväisen olon ja yhdessäolo kruunaa kaiken.”
Eniten Musu tykkää virkkaamisesta ja maaliskuussa syntyvälle kolmannelle lapsenlapselle täytyy ehtiä virkata peitto. Kahdelle aikaisemmalle Musu on virkannut isoäidin neliöistä peitot.
”Mutta nyt syntyvän vauvan vanhemmat ovat mustasta tykkääviä heavy-ihmisiä. Siksi virkkaan siksak-virkkauksella vauvalle mustavalkoisen peiton.”
Käsityön kautta voi löytää uusia ystäviäkin. Musu muutti miehensä kanssa kymmenen vuotta sitten mummonmökkiin Ikaalisiin. Keravalla lähellä lapsia on edelleen myös pieni koti.
”Mies on Parkanosta kotoisin ja hän löysi Parkanon mobilisteista heti ystäviä. Minäkin uin käsityöpiireihin kuin kala veteen. Meillä on nyt elämä sekä Ikaalisissa että Keravalla, jossa viivymme viikon verran joka toinen kuukausi. On mukavaa välillä vaihtaa maisemaa.”
Käsityöviikonlopun työpakeissa on kaikki, mitä neulomiseen ja virkkaamiseen tarvitaan. © Sara Pihlaja