Reportaasi Lapista: Tenontie on Suomen kaunein tie – Jokivartta myötäilevä taival lumoaa tuntureiden, erämaan ja saamelaiskylien ruskamaisemassa

Ilma on niin puhdas, että pelkkä hengittäminen tuntuu nautinnolta. Sisäänhengityksellä happi täyttää keuhkot ja kirkastaa mielen.

Pilvet taivaalla ovat pysähtyneet paikoilleen ja tunturikoivut seisovat hievahtamatta. Niiden lehdet kimaltelevat auringossa päivälläkin kuin varhaisen aamukasteen herättäminä, loistavat lukemattomissa keltaisen ja oranssin sävyissä. Jossain kuuluu linnun sirinää, muuten on äänetöntä.

Tie on autio ja tunnelma ajaton, pysähtynyt. Maisemia katsellessa kiire unohtuu.

Tenontie lähtee Karigasniemen kylästä kohti Utsjokea

Suomen kauneimmaksi valitulle tielle ei eksytä, sinne mennään. Tenontien alkuun­, ­Karigasniemen kylään, on matkaa lähimmältä lentoasemalta Ivalosta yli 150 kilometriä, Helsingistä yli 1 250 kilometriä. Noin sadan kilometrin reitille Karigasniemestä Utsjoelle kannattaa varata useampi tunti.

Jo ennen Karigasniemen kylää tie numero 970 lumoaa. Reitin varrella ohi vilahtaa tupasvillaa kasvavia soita, villinä virtaavia tunturipuroja, sitten taas matalaa metsää. Kun maisema muuttuu erämaaksi, ruskan peittämiä tunturin huippuja riittää silmänkantamattomiin. Maaruska hehkuu punaisena.

Jyrkkä lasku vie alas Karigasniemen ­kylään. Ei tullattavaa -kyltti muistuttaa, että tämä on rajamaata. Silta Tenojoen yli vie Norjaan, mutta me menemme nyt kohti pohjoista ja Utsjokea, siis käännös oikealle. Kylä on nopeasti ajettu läpi. Rautakauppa, minimarket, ruokakauppa, huoltoasema.

Reppureissaaja odottaa kyytiä rinkkansa kanssa ja muutama matkailuauto on pysäköity hotelli Guossin eteen.

Goussin ravintolan lounasaika on juuri alkanut, mutta sisällä on vain muutama seurue. Tiskillä puhutaan norjaa. Seinät on koristeltu poronsarvin- ja taljoin ja katossa roikkuu puuvene. Tunnelma on keskellä kirkasta päivääkin hämyisä. On helppo ymmärtää, miksi norjalaiset tulevat tänne hakemaan lämmikettä ja halvempaa olutta pimeinä talvi-iltoina.

Tarjolla on pyttipannua ja paistettuja kananmunia. Syöminen kannattaa, koska lounaspaikkoja ei ole ennen Utsjokea.

Tenontie alkaa Karigasniemen rajakylästä kylästä ja päättyy sata kilometriä joen vartta kiemurreltuaan Utsjoelle. © Juha Kauppinen

Aikaa pysähtyä

On aika tutustua itse Tenontiehen. Heti alkutaipaleella joen rannassa tien vasemmalla puolella on talo ja sen toisella puolella kappeli ja hautausmaa, sitten kylä jää taa.

Puolukanvarpuja ja kanervia kasvaa aivan tien vierustalla. Maitohorsman kuihtuneet kukinnot heiluvat tuulessa, ja niistä irtoaa haituvia, jotka jäävät leijailemaan ilmaan. Aurinko pilkahtelee pilvien takaa kainostellen.

Yksinäinen lenkkeilijä marssii tien vieressä kulkevaa kävelytietä päättäväisin askelin, kädet sivulla heiluen ja laput korvilla. Sen jälkeen jalankulkijoita ei enää näy. Kävelytie päättyy, aurinkokin katoaa. Taloja ohitamme enää harvakseltaan. Täältä on pitkä matka kaikkialle.

Tenojoki on välillä aivan tien vieressä, välillä se häviää näkyvistä kokonaan. Virta käy äänettömänä pohjoiseen, Jäämerta kohti. Tie mutkittelee, nousee ja laskee joen mukana leikkisästi. Norjan puolella ajoreitti näyttää seuraavan samalla tavoin joen kulkua, mutta tunturit ovat rajan toisella puolen korkeammat.

Maisema vaihtuu ja säilyy samaan aikaan muuttumattomana. Siinä on jotain rauhoittavaa, maadoittavaa. Olo tuntuu levolliselta ja mieli tyyneltä. Täällä on hyvä olla.

Tätä tietä on ajettava hiljaa, nautiskellen ja pysähdellen.

Reitin varrella kasvaa loputtomiin ruskan väreissä loistavia tunturikoivuja. Taustalla pilkistävät Norjan tunturit. © Juha Kauppinen

Kalastus kielletty

Tie lähtee nousuun. Korppi lentelee ilmassa ja taivas on yhtäkkiä aivan harmaa. Ruskan värit muuttuvat sameammiksi ja sää koleaksi, mutta edessä tunturissa kajastava ­valoviiva tuo toivoa, että aurinko palaa vielä.

Levähdyspaikan vieressä linnut lentelevät koivikossa ja tuuli kumisee kaukaisuudessa. Rekka paahtaa vauhdilla ohi, muuten liikenne on vähäistä.

Joen rantaan muodostuneelle hiekkasärkälle on pystytetty kyltti, jossa lukee jotain pohjoissaameksi. “BIVDIT LEA GAŽALDAT.” Vaatimus liittyy lohenkalastukseen, joka on tänä vuonna kielletty Tenon alueella lohikannan suojelemiseksi. Saamelaiset kokevat täyskiellon rajoittavan heidän oikeuksiaan vaalia perinteitään. Heille on tärkeää säilyttää yhteys lohen ja joen kanssa.

Seuraavat kylät ovat saamelaisten aluetta, ensimmäisenä niistä ohitamme Outakosken. Taloja, ja hautausmaa aivan joen rannassa. Edessä tunturi, jonka rinteillä puut ovat jo osin paljaita.

Voimakkaat värit

Pyöräilijä laskettelee tietä alas. Hetkessä hän on kadonnut näkyvistä.

Tien varressa oleva kyltti ”Valtion maata” osoittaa, kenen maat alkavat tien vierestä. Myöhemmin kylttejä tulee tasaisin väliajoin. Tieto on tärkeä varsinkin metsästysturisteille, jotka ostavat pyyntilupia tänne valtion Metsähallituksen alueille.

Puut kurottavat nyt tietä kohti ja ovat vähän aikaa lähempänä, sitten ne pienenevät. Pientareella kasvaa variksenmarjoja ja sieniä. Hetken ilmassa tuoksuu suolta.

Jos malttaa pysähtyä, kannattaa kiivetä tunturin rinnettä ylös jossain vaiheessa matkaa. Maisema palkitsee jo pienen nousun jälkeen: näkymä on vielä uljaampi kuin tien tasossa.

Harmaa katoaa, aurinko osuu lehtiin ja ruska leimahtaa uhmakkaaksi. Kivetkin punertavat kuin maalattuina. Näyssä on jotain voimallista, tunteita herättävää. Kaikki nämä värit, kaikki tämä kauneus! Tuntuu kuin koko tunturi kalliota myöten sykkisi elämää.

Maisema saa sydämen vavahtamaan liikutuksesta. Värit hehkuvat nyt väkevinä, mutta kohta lehdet ovat ruostuneet, kuihtuneet kuoliaiksi. Leijuvat ensin tuulen vieminä, kunnes laskeutuvat ja liiskaantuvat maassa muodottomiksi. Sitten ne katoavat.

Tiellä ei ruuhkista ole pelkoa. Matkalla kohtasimme vain yhden pyöräilijän. © Juha Kauppinen

Pahtavaaran näköalapaikalla Mauno Koiviston muistokivi

Tie laskeutuu laaksoon ja Dalvadaksen kylään, sitten seuraa Nuvvus. Täällä on Suomen pohjoisin maitotila, mutta tien vieressä lehmiä ei näy. Vähän matkaa maa tien ympärillä on tasaista ja avaraa, sitten kitukasvuiset puut ja mättäät jatkuvat taas.

Tunturi Nuvvus-Ailigas kohoaa edessä jylhänä. 535 metriä korkea tunturi on yksi kolmesta Utsjoen kunnan Ailigastunturista.

Auton bensamittari piippaa. Enää 80 kilometriä jäljellä – matkaa on onneksi vähemmän. Tiellä ei juuri tankkauspisteitä ole, joten vajaalla tankilla tänne ei kannata tulla.

Seuraavalla levähdyspaikalla erämaan rauha särkyy hetkeksi. Ulkomaalaisia turisteja räpsimässä valokuvia, penkille hylätty sipsipussi, maassa lojuvia tupakantumppeja. Sydämenmuotoiseen kiveen on kaiverrettu teksti ”50 v. Seija & Jouni 28.6.-21”.

Vanha harmaantunut pariskunta ottaa kuvia, mies kameralla ja nainen kännykällä. Sitten nainen kiiruhtaa autoon kylmää pakoon. Maisemasta erottuu Norjan puolen luminen huippu, Rásttigáisá, suomalaisittain Rastigaisa. Lumihuippuinen tunturi kohoaa 1 066 metriin ja on kiipeilijöiden suosiossa. Se hohkaa kylmyyttä rajan yli.

Levähdyspaikka on nopeasti koettu. Hetken ajon jälkeen saavumme Tenontien tunnetuimmalle nähtävyydelle. Pahtavaaran näköalapaikalla nököttää suuri kivenjärkäle. Se on Maunon kivi, presidentti Mauno Koiviston kunniaksi pystytetty muistomerkki. Koivisto vihki maantien käyttöön sahaamalla Tenonveneen poikki.

Maunon kiven levähdyspaikka on selvästi suosittu pysähdyspaikka, sillä useita autoja on jo parkissa. Nainen pomppii ilmaan ja seuralainen räiskii hypystä kännykkäkuvia. Kolmen naisen seurue pysäyttää auton ja parfyymi pöllähtää ilmassa, kun ajoneuvon ovet aukeavat. Yksi naisista venyttelee raukeasti.

Ennen vuotta 1983 autojen ovet eivät vielä paukkuneet. Tenontie oli tietöntä erämaata ja vuodesta 1972 eteenpäin yhdisteltyjä polkuteitä. Vasta Koiviston pääministeriaikana tie sai päällysteen.

Erämaatunnelma on yhä läsnä, vaikka auto kiitää polun sijaan asfaltilla.

Lähellä ja kaukana

Pian pysähdyspaikan jälkeen on aika jaloitella. Tenon Tunturitupien kohdalta alkaa patikointireitti parin kilometrin päähän Pahtavaaran huipulle.

Mökkikylän pitäjä tulee juttusille, kun vieras auto kurvaa pihaan. Riekkokausi on juuri alkanut ja metsästäjät saapuneet majoittumaan. Revontuliakin on näkynyt, eikä ihme. Täällä ei ole katuvaloja peittämässä taivaan tapahtumia, ja yöllä tähdetkin erottuvat kirkkaammin kuin kaupungeissa.

Lähdemme kapuamaan rinnettä ylös. Polun juurella kasvaa puolukoita ja ruohokanukoita. Jos haluaa nähdä riekon, on kuljettava hiljaa. Ilmassa kaikuu rääkäisy, mutta mitään ei näy. Taidamme olla liian äänekkäitä.

Kilometrin nousun jälkeen saavumme avaralle kalliolle, jonka värit ovat kuin Reidar Särestöniemen maalauksista. Ihmisen jälkiäkin näkyy: kiviä on kasattu matalaksi muuriksi ja muurin alla on keskeneräinen nuotio.

Sydän hakkaa hetken jyrkän kapuamisen päätteeksi, sitten lyönnit tasaantuvat. Tunturin rauhassa pienetkin äänet voimistuvat: lähestyvän auton ääni kuuluu kovana kohinana jo kaukaa.

Täältä avautuvat maisemat, joita hallitsee kaikkialle ulottuva ruska. Tenojoen toisella puolella näkyy jälleen lumipeitteisten tuntureiden jono.

Kaikki on yhtä aikaa lähellä ja kaukana. Tätä maisemaa voisi jäädä tuijottamaan loputtomiin, unohtua siihen. Hetki on niin lumoava, etten uskalla liikahtaakaan. Kun tästä nousen, kaikki muuttuu muistoksi, osaksi menneisyyttä. Siihen ei voi enää koskaan palata.

Ajatus tuntuu haikealta ja syksyn surumielisyyden maalaamalta. Samaan aikaan siinä on jotain luonnollista, vääjäämätöntä. Tätähän elämä on. Muistutan itseäni näkemään kauneutta tavanomaisemmissakin maisemissa, pysähtymään pieniin hetkiin jatkossakin. Ettei elämä vain mene ohi.

Tenontie ei sovi kiireisille. Parhaan elämyksen saa, kun jättää aikaa pysähdyksille sekä luonnon ja hiljaisuuden ihmettelemiselle. © Juha Kauppinen

Ensimmäiset porot

Alas laskeutuessa urpiainen visertää kujeilevasti, ja hetken päästä kokonainen parvi lennähtää ilmaan. Kiemurtelun jälkeen polku päättyy ja on taas aika hypätä autoon.

Tie lähtee nyt nousemaan, ja sitä ympäröi molemmin puolin dyynimäinen hiekkarinne. Tämä on suosittu kuvauspaikka ja jälleen syy pysähtyä katsomaan taakse. Enää yksi vuorenhuippu pilkottaa puiden takaa.

Ohitamme kalastusvyöhykkeet, sen jälkeen suon. Kilometrit taittuvat, ja pian Utsjoen silta näkyy jo. Vasta silloin huomaamme tiellä ensimmäiset porot. Valkoinen uros seisoo tien vieressä mutustelemassa jäkälää mutta lähtee nopeasti karkuun. Hetken päästä samasta kohtaa tien ylittää muutama muu poro komeat sarvet heiluen. Rykimäaika on alkamassa.

Perillä Utsjoella tuntuu kuin olisi saapunut maailman laidalle. Ympärillä on hiljaista, uneliasta. Vielä kauemmaskin pääsisi, sillä tie 970 päättyy vasta Suomen ja EU:n pohjoisimpaan kylään Nuorgamiin. Sinne emme tällä kertaa jatka.

Tenontien tunnelma jättää jälkensä. Tekee hyvää hiljentää hetkeksi tahtia ja heittäytyä ihmettelemään luonnon kauneutta, ajaa ilman kiirettä ja pysähtyä mielensä mukaan.

Tänne on tultava toistekin.

Lue myös: Eräkävijöiden Aki Huhtanen ja suomenlapinkoira Äijä nauttivat Lapin väriloistosta, kun kiihkein kalastussesonki on ohi: ”Ruska on nyt komeimmillaan”

Syksyllä on käynnissä porojen rykimäaika. Silloin hirvaita eli uroksia kannattaa ihailla etäältä. © Juha Kauppinen