Reportaasi: Näin yrittäjä Tiina Salonen eli Utsjoella yli 50 päivää kaamoksessa

Jaa artikkeliTilaa Seura
Kaamos Utsjoella
Parhaimmillaan kaamos on värejä ja valon­kajastusta. Pitkän pimeän päivät voivat kuitenkin viedä puhdin pois kokonaan. © Ville Fofonoff
Utsjoella on Suomen pisin kaamos, jolloin aurinko ei nouse yli viiteenkymmeneen vuorokauteen. Kaikki etelästä muuttaneet eivät vuosienkaan jälkeen totu valon puutteeseen.

Viime kaamoksen aikaan vuosi sitten Tiina Salosella oli puutetta pimeästä. Salosen ja hänen miehensä yritys Aurora Holidays tarjoaa Utsjoella majoitusta ja ohjelmapalveluja. Tenojoen rannalle, kymmenisen kilometriä kirkonkylältä Nuorgamiin päin, oli mökkien jatkeeksi juuri valmistunut yrityksen oma ravintola.

Alun perin lohenkalastajien käyttöön rakennettuja mökkejä oli vuo­sien mittaan alettu markkinoida myös talvimatkailijoille. Heistä osa on ulkomaalaisia turisteja, jotka haluavat nähdä revontulia.

Revontulien näkeminen on sitä todennäköisempää, mitä pohjoisempana ollaan, ja Utsjokea pohjoisemmaksi ei Suomessa pääse. Turisteja kuljetetaan tunturiinkin revontulia katsomaan, mutta monesti siihen ei ole tarvetta, kun taivas leimuaa kätevästi ihan mökkikylän yllä.

Ravintolaa rakennettaessa ei ollut otettu huomioon, että sen isot joelle antavat ikkunat tärvelevät pimey­den. Keinovalo häiritsee revontulten, tähtien ja kaamoksen kajastusten kokemista.

”Jäällä näkyi valtavat ikkunankuvat”, Tiina Salonen sanoo.

Niinpä hän tilasi Rovaniemeltä mittatilaustyönä himmennysverhot. Niiden tarkoitus on päinvastainen kuin tavallisesti: estää häiritsevän valon pääsyn talon sisältä ulos.

Toisin sanoen estää luonnon suomaa matkailutuotetta pilaantumasta.

Etelästä pohjoiseen muuttanut Salonen sanoo muutenkin kavahtavansa turhia keinovaloja. Mutta ei hänkään aivan vaivatta kaamokseen sopeutunut.

Tiina Salosen hankkimilla himmennys­verhoilla pidetään talvella valo sisällä ja kesällä ulkona. Yöttömän yön aurinko paistaa muuten matalalta suoraan silmiin.

Tiina Salosen hankkimilla himmennys­verhoilla pidetään talvella valo sisällä ja kesällä ulkona. Yöttömän yön aurinko paistaa muuten matalalta suoraan silmiin. © Ville Fofonoff

Herätystä voi torkutella

Vuoden toisena torstaina Tiina Salonen puuhastelee puoliltapäivin ravintolassaan. Talvella se on auki enimmäkseen tilauksesta. Mökkikylässä on yksi asukas; vuodenvaihde on ollut hiljainen, mutta suomalaisia asiakkaita on ollut aiempaa enemmän.

Normaalitilanteessa nyt olisi päättymässä viikon mittainen valokuvaustyöpaja, jota käy Aurora Holidaysin vieraille vetämässä eräs ranskalainen valokuvaaja. Koronan vuoksi sekin on pitänyt perua. Toisaalta luntakin on niin vähän, ettei tunturiin pääsisi kelkoilla kuvaamaan.

Aamulla Salonen on torkutellut yhdeksältä soimaan asettamaansa herätystä. Perheen lapset ovat jo sen ikäisiä, että osaavat lähteä kouluun itse.

”Saatan huudella, että keittäkää äidille kahvia”, hän naurahtaa.

”En revi itseäni aamukahdeksalta sängystä ylös vain siksi, että se on joku normi.”

Tänään on kaamoksen toiseksi viimeinen päivä, ja keskipäivällä on jo varsin valoisaa. Aurinko nousee Utsjoella ensimmäisen kerran ylihuomenna, lauantaina 16. tammikuuta kello 11.56.

Tai nousee ja nousee. Aurinko katsotaan virallisesti nousseeksi, kun sen yläreuna on matemaattisessa horisontissa, kun vielä otetaan huomioon valon taittuminen ilmakehässä. Matemaattisen horisontin laskukaava pätee tilanteeseen, jossa havainnoitsija on äärettömän tasaisella pinnalla.

Se on ehkä kätevä määritelmä Pohjanmaalla, mutta Utsjoella sillä ei tee juuri hittoakaan. Todellinen, näkyvä horisontti aaltoilee Suomen katolla kuin biorytmikäyrä. Virallisena kaamoksen päättymispäivänä aurinko nousee siis siellä sun täällä, ja paikoin toisaalla se ei ole vielä lähelläkään.

”En revi itseäni aamukahdeksalta sängystä ylös vain siksi, että se on joku normi.”

”En revi itseäni aamukahdeksalta sängystä ylös vain siksi, että se on joku normi.” © Ville Fofonoff

”Kirkonkylällä kun katsoo etelään päin, niin sieltä aurinko ehkä ekana pilkistää tien yläpuolelle. Olen joskus käynyt sitä kuvaamassa.”

Kerran Saloselle nimittäin soitti toimittaja, joka ilmoitti, että ”aurinko nousee teillä tänään eka kerran”, ja pyysi ottamaan siitä ihmeestä kuvan.

”Enemmän se tuntuu etelässä olevan iso asia kuin täällä.”

Toinen talvi Utsjoella vaikein

Turussa syntynyt ja kasvanut Tiina Salonen tapasi utsjokelaisen miehensä netissä viisitoista vuotta sitten. Hän oli juuri valmistunut sairaanhoitajaksi ja suunnitteli muuttoa Ranskaan, josta voisi käydä hyväpalkkaisissa hoitajan hommissa Sveitsin puolella.

”Mutta sitten osui yksi poromies tielle, ja lähdinkin Utsjoelle.”

Rajankäyntiin Salonen pääsi kyllä pohjoisessakin. Sairaanhoitajalle löytyi heti työpaikka Norjan puolelta, jossa hän työskenteli eri paikoissa kymmenisen vuotta, ennen kuin jäi yritykseensä töihin kokopäiväisesti.

Ensimmäinen talvi Utsjoella meni uutuuden viehätyksen vallassa, ja vuorotöissä Salonen oli jo muutenkin tottunut epätavallisiin vuorokausirytmeihin.

”Mutta olisko se ollut toinen talvi sitten, kun huomasin, että herääminen aamulla oli äärettömän vaikeaa.”

Jos haluaa kokea, miten pitkä kaamos vaikuttaa omaan mieleen, Utsjoki on oikea osoite. Aurinko pysyy horisontin alapuolella yli 50 vuorokautta, kun esimerkiksi Inarin korkeudella kaamospäivät jäävät reiluun kolmeen­kymmeneen, Rovaniemellä enää kahteen.

Jos haluaa kokea, miten pitkä kaamos vaikuttaa omaan mieleen, Utsjoki on oikea osoite. Aurinko pysyy horisontin alapuolella yli 50 vuorokautta, kun esimerkiksi Inarin korkeudella kaamospäivät jäävät reiluun kolmeen­kymmeneen, Rovaniemellä enää kahteen. © Ville Fofonoff

Aamuvuoroihin piti lähteä ajamaan viimeistään puoli kahdeksalta, jolloin pää ei tuntunut olevan vielä lainkaan hereillä.

”Ne aamun ajot töihin oli vähän pelottaviakin. Sitä haukottelikin niin, että naama meinasi revähtää.”

Alkuvaiheessa auttoi kirkasvalolamppu, jonka äärellä Salonen joi aamukahvit parina talvena. Sen jälkeen hän käytti lamppua enää satunnaisesti, kunnes antoi sen etelästä muuttaneelle kaverilleen, jolla oli vastaavia ongelmia.

”Nythän minun ei edes tarvitse lähteä aikaisin aamulla mihinkään. Mutta kai elimistö jotenkin tottuu ja sopeutuu. Ehkä sitä oppi jotenkin sietämään. Ja pitää antaa itselleen se armo. Munkin ois pitänyt pyykätä aamulla mutta no, pyykkään illalla.”

Kaamoksen korttirinki

Utsjoen kirkonkylän keskustassa ei kahden aikaan iltapäivällä uskoisi, että aurinko pilkistää vajaan kahden vuorokauden kuluttua horisontista kylätien yläpuolelle. Pimeys laskeutuu kuin huppu, vaikka on vielä lounasaika.

Pub Rastigaisassa lounaaksi on lohta ja lihapullia. Nurkkapöydässä nelihenkinen seurue on ryhtymässä kortille. Pelinä on tietysti tuppi, pohjolan bridge. Huuli lentää, ja nurkkapöytä näyttää siltä, että se voisi sijaita mummolan keittiössä.

Melko autenttinen meininki.

Kaamoksen toiseksi viimeinen päivä Utsjoen kirkonkylällä oli pilvinen. Nelostien päässä oleva silta vie Norjaan, mutta sinne menijältä vaaditaan tuore, negatiivinen koronatesti. Myös Suomi on sittemmin tiukentanut matkustus­rajoituksia.

Kaamoksen toiseksi viimeinen päivä Utsjoen kirkonkylällä oli pilvinen. Nelostien päässä oleva silta vie Norjaan, mutta sinne menijältä vaaditaan tuore, negatiivinen koronatesti. Myös Suomi on sittemmin tiukentanut matkustus­rajoituksia. © Ville Fofonoff

Tuppiseurueen viereiseen pöytään on istahtanut paluumuuttaja Leena Siiropää. Rastigaisaan hän on tullut piipahtamaan, sillä se on talvisydännä niitä harvoja paikkoja, joissa voi nähdä muita ihmisiä. Hyvää kirjastoakin Siiropää kehuu, siitä on paljon iloa juuri kaamosaikaan, kun ei käsitöitäkään voi koko ajan tehdä.

Kaamos ei tosin masenna utsjokelaissyntyistä Siiropäätä tippaakaan, vaikka hän vietti koko työelämänsä eli 46 vuotta etelässä. Luumäeltä löytynyt mies tuli matkassa eläkepäiville pohjoiseen, mutta nukkui pois pari vuotta sitten.

”Mä oon kotona nyt. Etelässä olin kummajainen, vaikka omasta mielestäni en ollut.”

Pubin yrittäjä Vuokko Mikkola puhuisi mieluummin koronasta kuin kaamoksesta. Kaamoksiahan nyt tulee ja menee, mutta korona on supistanut ravintolan aukioloajat ja mikä vielä pahempaa, hiljentänyt rajan kaikelta muulta kuin välttämättömältä liikenteeltä. Mikkola ei murehdi niinkään itsensä kuin nuorempien paikallisten yrittäjien puolesta, kun norjalaiset eivät enää tuo rahojaan Utsjoen yrityksiin.

Leena Siiropää (oik.) piipahti iltapäivän viime hämärän aikaan Pub Rastigaisassa. Vuokko Mikkolan emännöimän ravintolan nurkkapöydässä lyötiin korttia.

Leena Siiropää (oik.) piipahti iltapäivän viime hämärän aikaan Pub Rastigaisassa. Vuokko Mikkolan emännöimän ravintolan nurkkapöydässä lyötiin korttia. © Ville Fofonoff

Kun rajan yli ei voi mennä huvikseen, kylä on kuin superpitkän pussin perällä – iso tie vie vain etelään. Ennen rajajoen siltaa voi kääntyä oikealle Nuorgamiin tai vasemmalle, missä tie mutkittelee rajajokea myötäillen Karigasniemeen.

Tänään sieltä on ajellut kotiin Utsjoen kunnan sosiaaliohjaaja Jonna Lähteenmäki. Koti sijaitsee parinkymmenen kilometrin päässä kirkonkylältä Karigasniemen suuntaan paikassa, jossa ei ole ympärivuotista asutusta kolmen kilometrin säteellä.

Se on Lähteenmäestä vain ihanaa. Mutta kaamoksesta hän ei pidä.

Kaamos on ainoa miinus

Kun Tiina Salonen reilu vuosi sitten pähkäili pimeyden pilanneen keinovalon kanssa, Jonna Lähteenmäki kehitti itselleen uuden kaamoksensietolääkkeen.

Hän alkoi tehdä koruja.

Korvisten ja riipusten maalaaminen värikkäiksi helpotti vuodenvaihteen pimeimpänä aikana. Mutta Lähteenmäki tarvitsi omaa lääkettään niin paljon, että koruja syntyi myytäväksi asti. Hän perusti yrityksen, joka löytyy netistä Jonna Anelman nimellä.

Salosen tavoin Lähteenmäki on kotoisin aivan eteläisimmästä Suomesta, Siuntiosta. Mutta hän ei ole sopeutunut kaamokseen, vaikka on viettänyt Pohjois-Lapissa jo kymmenen vuotta, siitä suurimman osan Utsjoella.

”Utsjoki on ainoa paikka elämässäni, joka on minusta tuntunut kodilta. Ei etelässä koskaan tuntunut. Täällä on ihan erilaista kuin missään muualla, Inarissakaan. Tykkään tunturimaisemasta, ja tää on niin älyttömän pieni kylä, syrjäinen ja vähän omituinen.”

Kaamos onkin ainoa negatiivinen asia, jonka Lähteenmäki nykyisestä kotikunnastaan keksii. Mutta niin iso miinus se on, että hän on välillä miettinyt, onko näin pohjoisessa asuminen sen arvoista, että joutuu joka vuosi raahautumaan kaamoksen läpi.

”Ehkä se on sisäsyntyinen juttu, miten pimeys vaikuttaa.”

”Se vaan niin väsyttää se pimeys. Osa etelästäkin tulleista tykkää siitä, mutta ehkä se on sisäsyntyinen juttu, miten pimeys vaikuttaa.”

Neljän viime vuoden ajan Lähteenmäen ei ole kuitenkaan tarvinnut lusia kaamosta yksin. Facebookin Vaellussinkut-ryhmästä löytynyt kumppani Mikko Lähteenmäki muutti Utsjoelle Jonnan luokse pian ensikohtaamisen jälkeen.

”Olin vaeltanut Lapin erämaissa jonkin verran. Ne olivat jo vieneet sydämen, ja sitten Jonna vei sen kokonaan”, Mikko Lähteenmäki sanoo.

Mikon oli helppo muuttaa pohjoiseen, koska hän teki jo sitä ennen etätöitä kansainvälisessä it-alan yrityksessä. Pari kertaa vuodessa hän käy vapaaehtoisesti Helsingin toimistossa näyttämässä naamaansa ja kertomassa arjestaan, jossa erämaahan voi lähteä jalan takapihalta.

Pariskunta meni pari vuotta sitten naimisiin Kittilässä, jossa sijaitsee lähin maistraatti – siis yli 300 kilometrin päässä.

Jonna ja Mikko Lähteenmäki asuvat vuokralla talossa, josta lähin naapurin on kilometrien päässä. Syvimmän kaamoksen aikaan pariskunnan tekee mieli vain kölliä kotona.

Jonna ja Mikko Lähteenmäki asuvat vuokralla talossa, josta lähin naapurin on kilometrien päässä. Syvimmän kaamoksen aikaan pariskunnan tekee mieli vain kölliä kotona. © Ville Fofonoff

”Jälkeenpäin on mietitty, miksi ihmeessä ei menty täällä. Me ei tajuttu, että olisihan sen palvelun saanut tännekin”, Jonna sanoo.

”Oltaisiin voitu mennä vaikka tunturin päällä naimisiin”, Mikko lisää.

Kun vain näkisi auringon

Mikko Lähteenmäki on lähtöisin Hangosta, jossa sanonnan mukaan paistaa aina aurinko. Se onkin ainoa asia, jota hän etelästä kaipaa.

Monen muun ja paljon mukavamman asian lisäksi Lähteenmäkiä yhdistää se, että valon puute todella rassaa kumpaakin.

”Minusta olisi tärkeintä, että näkisi sen auringon, se on semmoinen henkinen juttu”, Mikko sanoo. ”Otin tänään olohuoneen ikkunasta kuvan tunturiin päin, kun auringonsäteet hiveli pilviä, ja olin ihan fiiliksissä, että jes, sieltä se kohta tulee.”

Kun kaamos päättyy, valon määrä alkaa pohjoisessa lisääntyä hurjaa vauhtia. Jo kahden kuukauden kuluttua auringon­nousu nähdään Utsjoella ensimmäisenä Suomessa.

Kun kaamos päättyy, valon määrä alkaa pohjoisessa lisääntyä hurjaa vauhtia. Jo kahden kuukauden kuluttua auringon­nousu nähdään Utsjoella ensimmäisenä Suomessa. © Ville Fofonoff

Jonna arvelee, ettei hän tule koskaan sopeutumaan kaamokseen – sen olisi pitänyt kymmenessä vuodessa jo tapahtua. Vaikka keskipäivän lyhyt hämärä voi olla kaunis ja värikäskin, toimistossa töissä käyvä ei sitä näe. Lisäksi Utsjoki on Suomen pilvisin ja kuivin paikka, joten kaamoksen kajastus katoaa usein pilviverhoon ja kituliaat puut jäävät vaille lumiverhoa.

Nyt päättyvään kaamokseen korona antoi vielä kitkerän lisämausteensa, niin kuin kaikkeen muuhunkin elämään.

”Tää on varmaan väsynein kaamos ikinä, kun ei pääse Norjaan ja Jäämerelle. Ramppaan siellä yleensä koko ajan, kesäisin saatan lähteä yöllä sinne ajelemaan”, Jonna sanoo.

Kaamoksen jälkeen valo lisääntyy niin nopeasti, että keskitalven väsymys unohtuu.

Tuli mitä tuli, niin kesä ainakin.

Lue myös: Kun olohuoneesta näkyy Norjaan – Näin elelee Suomen pohjoisin asukas valtakunnan huipulla

X