Reportaasi: Tällaista on elämä Suomen eri laidoilla – Seura etsi ja jututti maan äärikolkissa asuvat suomalaiset

Jaa kaverilleTilaa Seura
Oiva Kainulainen
Oiva Kainulainen oli rakentamassa tätä taloa Ilomantsin Ilajaan 12-vuotiaana vuonna 1958. Vaimo Pirkko muutti taloon naapuripitäjästä kymmenisen vuotta myöhemmin. Pariskunta on kasvattanut itärajalla karhujen ja susien mailla kolme poikaa. © Tommi Tuomi / Otavamedia
Seura matkusti manner-Suomen ääripisteisiin. Niistä löytyi pieniä ja suuria tarinoita, eläkeläismiehiä ja yksi Pirkko.

Itä

Kolme vuotta sitten Oiva Kainulainen ampui ukkometsoa kotitalonsa yläkerran ikkunasta ja unohti avata suunsa. Se oli virhe.

Metso taas teki virheen siinä, että se lensi aivan liian läheltä Oivan keittiön ikkunaa ja paljasti lentoasennollaan aikovansa pian laskeutua. Oiva kurkkasi ulko-ovelta, ja sinne pellon laitaan, riihen takana olevaan petäjäänhän se metso oli pahaa aavistamatta laskeutunut.

Oiva otti kiväärinsä, jonka kiikaritähtäimen hän oli sattumalta juuri edellisenä päivänä kohdistanut, ja kiipesi yläkertaan. Hän siirsi varovasti pöydän pois tieltä riihenpuoleisessa huoneessa ja avasi ikkunan hipihiljaa.

Tai aevan hiljoo, kuten Oiva itse sanoo.

Hän tähtäsi tarkasti, mutta ehkä jännityksen vuoksi unohti vanhan armeijan opin: ampuessa pitää olla suu auki. Kun pamahti, paine löi korvat lukkoon.

Illalla aukesi oikea korva, vasen ei ole auennut kunnolla vieläkään.
Metso kyllä tippui oksaltaan ja joutui pataan. Senkertaista reseptiä Oiva ei muista, mutta metso onkin arkiruokaa Kainulaisen keittiössä Ilomantsissa, Ilajanjärven itäpuolella.

Oiva näkee ikkunastaan harva se päivä, mitä meille idästäpäin tulee: karhuja ja susiloita.

Yhden suden hän tappoi hiilikoukulla portaidensa juureen, kun se oli käymässä koiran kurkkuun. Silloin viitisentoista vuotta sitten asiaa saapui Oivan luo ihmettelemään oikein valtakunnan mediaakin.

Täällä Ilajassa on muutama vakituisesti asuttu talo, Suomen itäisimmät. Ilomantsin keskustaan on 40 kilometriä ja EU:n itäisimpään pisteeseen Virmajärvelle linnuntietä toistakymmentä kilometriä.

Kesämökkikäytössä olevia taloja on enemmän ja Oivan taloa idempänäkin.

Maan toisella laidalla on ihan sama juttu.

Länsi

Suomen mantereen läntisin piste löytyy pohjoisesta Enontekiöltä, mutta jos sitä lähtee etsimään Länsi-Suomesta, tehtävä vaikeutuu. Ei ole nimittäin virallisesti määritelty, mikä on vielä mannerta ja mikä jo saaristoa.

Maanmittauslaitoksen Paikkatietokeskuksen geoinformatiikan ja kartografian osastonjohtaja Juha Oksanen keksii ehdottaa, että mantereeksi laskettaisiin maa-alueet, joille pääsee nousematta vesialukseen – siis joihin voi ajaa autolla.

Tällöin rannikon yksi läntisimmistä pisteistä on Kustavin Susiluodossa. Siellä on vain kesämökkejä sekä merivartioasema.

Kalevi Lehmusvaara

Kun rappiotilalaki uhkasi Pleikilää 1900-luvun alkupuolella, Kalevi Lehmusvaaran isotäti Fanni jätti kätilön ja kanttorin työnsä Turussa ja laittoi tilan kuntoon. Tuvassa näkyy yhä Fannin kädenjälki. Tommi Tuomi / Otavamedia

Lähin kylä on nimeltään Pleikilä. Se menetti viime huhtikuussa alkuperäisimmän asukkaansa, kun Kalevi Lehmusvaara joutui muuttamaan kirkonkylälle.

Kalevi sai muutama vuosi sitten bakteeritulehduksen jalkoihinsa ja päätyi pyörätuoliin. Hoitolaitoksesta hän pääsi lähtemään, kun osti talon kirkonkylältä; kunta ei halunnut, että hoitajat joutuvat kulkemaan viidentoista kilometrin päässä Pleikilässä.

Se oli järkevä päätös, mutta kotitilan jättäminen tyhjilleen oli raskasta. Tilalla on kuitenkin pitkät perinteet, siitä löytyy merkintöjä 1400-luvulta alkaen. Nykyinen päärakennuskin on yli 150 vuotta vanha.

Kalevin tarina on oma mielenkiintoinen lukunsa tilan historiassa. Hän kertoo sen invataksissa matkalla Pleikilään, kun tie mutkittelee metsiköissä ja välillä puiden takaa pilkahtaa meri.

Kalevi syntyi 1943 sodan keskellä syttyneestä rakkaudesta. Vanhemmat sopivat menevänsä sodan jälkeen naimisiin, mutta siitä ei tullut mitään. Kalevin isä kun kuului Pleikilän tilan perijöihin, ja hänelle oli katsottu soveliaampi morsian Kustavista.

Kun Kalevi tuli äitinsä kanssa sodan jälkeen Pleikilän ovea kolkuttamaan, hänen oma mummonsa käski kääntyä ja painua pitkin tietä.

Kohtalo puuttui kuitenkin peliin mummon siskon Fannin muodossa. Naimaton Fanni halusi adoptoida Kalevin perijäkseen. Mummo sai pitkän nenän – eikä Kalevi koskaan tutustunut häneen.

”Minut kasvatettiin niin, että kun on kerran ulko-ovea näytetty, niin sitten pysytään ulkona.”

Kalevi Lehmusvaara

Kalevi Lehmusvaara pääsee käymään Pleikilässä enää harvoin. Elokuussa hän kävi hautaamassa riihen luokse koiransa, 13-vuotiaaksi eläneen samojedin. Riihen luona on iät ja ajat ollut talon lemmikkien hautapaikka. Tommi Tuomi / Otavamedia

Isänsä kanssa Kalevi kävi Helsingin olympialaisten päättäjäisissä, kun kylään oli juuri vedetty tie ja isä oli hankkinut auton. Se matka jäi mieleen. Mutta isä joi itsensä hengiltä, ja ilmeisesti syynä oli suurelta osin se, että hän taipui äitinsä tahtoon eikä saanut sitä vaimoa ja perhettä, jonka halusi.

Kalevi luki itsensä insinööriksi ja teki uransa Posti- ja telelaitoksella. Viimeinen työpaikka oli kaapelilaiva Telepaatin bisneksen pyörittäjänä Turun saaristossa. Jäätyään eläkkeelle 1999 hän palasi Pleikilään ”tytönhupakkonsa” kanssa.

Ennen hupakkoaan Kalevi oli kaksi kertaa naimisissa ja sai viisi lasta, jotka eivät taida haluta saariston syrjään asumaan.

Kalevi ei ole aiemmin tullut ajatelleeksi, miten lännessä hänen vanha sukutilansa sijaitsee.

Pohjoisin talo sen sijaan tiedetään tasan ja tarkkaan.

Pohjoinen

Destialta piti ostaa soraa useampi kuorma-autollinen, että Rainer Leskinen pystyi rakentamaan Nuorgamiin Tenojoen rannalle Suomen taatusti pohjoisimman talon.

Tontille olisi mahtunut talo ilman täyttömaatakin, mutta sitten se olisi pitänyt rakentaa kauemmas joesta, jolloin se olisi jäänyt pohjoisuudessa naapuritalolle kakkoseksi.

Rainer Leskinen

Nelivuotias portugalinvesikoira Lulu pitää 75-vuotiaalle Rainer Leskiselle seuraa Suomen pohjoisimmassa talossa. Tommi Tuomi / Otavamedia

Naapurin sauna on kyllä vielä pohjoisempana, ja sitä seuraavalla naapurilla taas käy rantaviiva kaikkein pohjoisimpana. Sitä naapuria on haastateltu oikein televisioonkin. Rainer on esitelty Suomen pohjoisimpana asukkaana vain kerran, Kotimaa-lehdessä vuonna 2007, jolloin hänen talonsa valmistui.

”Eli tästä on ollut se hyöty, että yksi lehti teki jutun ja jotkut ovat ällistelleet. Katsokaas se, mikä puuttuu täältä, otetaan täältä”, Rainer sanoo ja osoittaa ensin päätään, sitten takataskuaan.

Kyllä näkymää Rainerin parvekkeelta on pakko ällistellä, kun sattuu vielä olemaan niin hieno ruska kuin tänä vuonna.

Ja takataskussa on ilmeisesti jotakin täytettä, koska pihalla seisoo jeeppi, matkailuauto ja nelivetomönkijä. Lisäksi olohuoneesta löytyy hierova tuoli ja makuuhuoneesta matalalla taajuudella värähtelevä sänky.

”Leluja pitää olla.”

Rainer Leskinen

Hierova tuoli on yksi Rainerin leluista. Upeaan näkymään ikkunasta on yli kymmenessä vuodessa ehtinyt jo turtua. Tommi Tuomi / Otavamedia

Juhannuksena 75 vuotta täyttänyt Rainer on syntyisin Kiihtelysvaarasta, ja elämäntyönsä hän on tehnyt Kankaanpäähän perustamassaan yrityksessä, joka tekee polyuretaanielastomeerejä. Nykyään yritystä johtaa tytär.

Pohjoiseen Rainerin veti kalastus. Kun hän malttaa olla edes hetken sutkauttelematta, hän huomauttaa, että yritti pitkään etsiä myynnissä olevaa taloa Tenojoen rannalta, ettei olisi tarvinnut itse rakentaa.

Rainer on toistaiseksi viihtynyt pohjoisen rauhassa portugalinvesikoira Lulun kanssa, vaikka naisystävän luo Raumalle on matkaa. Talon myyminen on kuitenkin käynyt välillä mielessä – jos jostain meren tai ison järven rannalta etelästä löytyisi seuraava sijoituspaikka.

Se olisi sitten ehkä se viimeinen.

”Ois lyhyempi matka pennuilla käydä kattomassa, koska rupee lihat pilaantumaan.”
Rainerin kaksi poikaa ja tytär eivät ole kalastuksesta innostuneet. Siitä Rainer syyttää itseään.

”Minä töppäsin silloin nuorempana, kun lapset olis tulleet mukaan. Minähän en tietenkään ottanut, kun se häiritsi kalastamista. Ja kun lapset joskus tuli ja alkoi kohta vinkua pois, niin minä en lähtenyt, ja ne kyrsiintyi koko hommaan. Minua on se jonkin verran kaduttanut, että en osannut.”

Rainer Leskinen

Nelivetomönkijällä voi hurauttaa vaikka omaan rantaan, jos niikseen tulee. Tämän pohjoisemmaksi ei Suomessa pääse. Rainer Leskinen on tullut tänne muualta, mutta minkäänlaista syrjintää hän ei ole kokenut. ”Mulla kun on tämä kieli molemmista päistä irti. Ja olen niin vaatimaton.” Tommi Tuomi / Otavamedia

Rainer tykkää yhä erityisesti rautupilkillä käymisestä, mutta hinku lohenkalastukseen suorastaan romahti sen jälkeen, kun hän muutti Tenojoen rannalle. Aiemmin hän saattoi olla joella kahdeksantoista tuntia vuorokaudessa, monta viikkoa kerrallaan. Tänä vuonna hän kalasti vain kesäkuun ensimmäisen viikon.

Tässä saattaa piillä jonkinlainen opetus.

Mutta nyt mennään puolitoista tuhatta kilometriä etelään, jossa entisellä merimiehellä on eräs pulma.

Etelä

Rune Söderströmin veneen moottori on rikki. Se ei starttaa kunnolla.

Törmäämme Runeen tämän kotipihalla, kun koputtelemme Hangon Rantakadun eteläisimpien talojen ovia, eikä ketään tunnu olevan kotona. Hän lupaa jutella, kunhan saa saateltua veneen trailerille ja kohti korjaamoa.

Rune on työskennellyt valtamerilaivoilla konemestarina, mutta ei voi korjata oman veneen pientä vikaa. Semmoista se on nykyaika.

”Noissa on liikaa elektroniikkaa ja antureita ja tämmöistä.”

Rune Söderström

Rune Söderström hurauttaa veneellään useimmiten synnyinseudulleen Rosalaan. Syksyllä Hanko hiljenee ja kesäasukkaiden ikkunat pimenevät. ”Kunnon talvea ei Hangossa ole juuri koskaan, se on kuin pitkä syksy koko talvi.” Tommi Tuomi / Otavamedia

Kun vene on saatu korjaajan kyytiin, ehditään istua pihalle. Runen koti on kauniissa sinapinkeltaisessa puutalossa, joka on rakennettu vuonna 1900. Pihasta näkyy meri ja satama.

On harmaa, sateinen ja hiljainen päivä. Turistisesonki on juuri päättynyt, eikä Hangossakaan sentään ihan aina paista aurinko.

Siksi koputteluihinkaan ei ole vastattu: suurin osa Rantakadun puutalojen asunnoista on vapaa-ajan käytössä, ja nyt kesäasukkaat ovat poissa.

Kun Rune muutti tähän perheineen 1982, kaikki asukkaat olivat vakituisia. Hän on todellinen saariston mies: lähtöisin Hiittisten Rosalasta, ruotsinkielinen ja työskennellyt paitsi merillä myös kalanviljelijänä.

Aivan vähältä piti, ettei hän olisi syntynytkin veneeseen. Äiti ehdittiin juuri ja juuri ajaa moottoriveneellä Hankoon synnyttämään Runea vuonna 1955.

Kun Rune kertoo tarinaansa suomeksi, hän joutuu välillä hiukan hakemaan sanoja.

Suomea hän oppi nuorena merillä. Konemestarikoulun käytyään hän päättikin jäädä maakravuksi ja perustaa kalanviljelylaitoksen Rosalaan. Siinä hommassa ei tarvinnut suomea kuin kirjolohen hinnan verran.

Kalanviljelyllä pärjäsi hyvin parikymmentä vuotta.

”Sitten tuli Norjan lohi ja pilasi markkinat. Hinnat romahti.”

Kun samaan aikaan perkaamoiden vaatimukset EU:n myötä tiukkenivat, kustannukset kasvoivat. Tilanne oli siis aivan mahdoton.

”Se otti luulot pois. Lopetimme nopeasti ja se oli oikea päätös. Siinä meni kauan, ennen kuin se oli taas kannattavaa.”

Rune Söderström

Hangon Rantakadun kauniit puutalot rakennettiin venäläisille 1800- ja 1900-luvun vaihteessa. Tommi Tuomi / Otavamedia

Runen onneksi hänen pöytälaatikostaan löytyi vanha konemestarin tutkintopaperi. Laivoille hänet otettiin avosylin vastaan, sillä konemestareista oli pulaa.

Mutta suomea laivalla ei enää oppinutkaan niin hyvin, sillä erityisesti juuri konehuoneissa työkavereina oli enimmäkseen virolaisia. Heille piti puhua perusmuotoisilla sanoilla. Jos sanoihin laittoi kieliopillisesti oikeat päätteet, viesti ei mennyt perille.

Paremman suomen sijasta Rune oppikin rallisuomea.

Eläkkeelle Rune jäi viime vuonna. Opettajana pitkän uran tehnyt vaimo Bodil on viimeisiksi työvuosikseen vaihtanut koulumiljöön kahvilatyöhön, ja hänen vuoronsa on vielä kesken. Siksi emme nyt tapaa häntä.

Tästähän uhkaa tulla ihan all male panel, kuten nykyään irvaillaan, jos ääneen pääsee vain miehiä.

Tässä tapauksessa voisi jopa sanoa old male panel.

Onneksi idässä on tapaamatta vielä Oivan vaimo Pirkko Kainulainen. Runen tavoin hänelläkin on tänä syksynä ollut hiukan harmia.

Itä

Syysleimuihin on iskenyt hometauti.

Puutarhassa niitä on monessa penkissä, leimuavan fuksianpunaisia kukkia. Lähempää katsottuna niiden lehdet ovat läpeensä hometaudin laikuttamat. Se surettaa Pirkkoa ihan hirveästi.

Tai se kurittoo mummoo, kuten Pirkko itse sanoo.

Tämmöistä vastoinkäymistä tällä mullan hämmentäjällä ei ole isossa puutarhassaan ikinä ollut.

Pirkko on katsonut internetistä omalta tietokoneeltaan, jonka hän sivumennen sanoen osti vuonna 2013 kerättyään 550 kiloa puolukoita, että hometautia voisi torjua ruiskuttamalla kukkiin soodalla ja mäntysuovalla ryyditettyä vettä, mutta ei se ole auttanut.

Jospa huoli unohtuu hetkeksi tänään, kun on saunapäivä.

Oiva Kainulainen

Kainulaisten savusauna lämpenee kesäisin kahdesti viikossa. Oiva on syntynytkin savusaunassa naapuritilalla. Tommi Tuomi / Otavamedia

Sauna on tietysti savusauna, jonka Oiva ja Pirkko lämmittävät sulan maan aikana joka keskiviikko ja lauantai. He saunovat pitkään, heittävät löylyä kylliksi ja vilvoittelevat kuistilla, ottavat ehkä oluen tai muuta juotavaa, ja sitten saunovat taas.

Tästä saunan portailtakin on joskus katseltu karhua silmiin. Karhuja on täällä tosi paljon.

Oiva on kehittänyt valokuvaamisesta itselleen vakavan harrastuksen; hän lähtee usein metsään kamera toisella ja pyssy toisella olalla. Oivalla on kuvilleen omat nettisivutkin.

Oiva Kainulainen

Oiva vangitsi otson intensiivisen katseen kalalammikkonsa yli ottamaansa kuvaan. Hänellä on lammikon rannassa oma kuvauskoppi. Oiva viihtyy metsässä, hän teki elämäntyönsäkin metsäkoneurakoitsijana. Tommi Tuomi / Otavamedia

Parhaat kuvat karhuemoista pentuineen hän on ottanut oman kalalammikkonsa luona.

Lammikon hän kaivatti itselleen lohenkasvatusta varten sen jälkeen, kun Ilajanjärven petokalojen elohopeasta alettiin varoitella.

Kainulaisilla on siis linnut ja kalat pöydässä omasta takaa – ja tietysti myös marjat ja sienet. Se tosin harmittaa, etteivät he saaneet enää rajavyöhykkeelle marjastuslupaa. Sinne jäivät Oivan ja Pirkon parhaat lakka-apajat.

Pirkko kaipaa joskus kirkonkylälle ihmisten pariin, mutta Oivalle oma rauha ja hiljaisuus on tärkeämpää.

Oivalla onkin yllättävän paljon yhteistä erään uuskustavilaisen kanssa.

Länsi

Vaimo halusi jonnekin meren rannalle.
Pitkällisten neuvottelujen jälkeen mieskin halusi jonnekin meren rannalle.

Sopiva mökkitontti löytyi Kustavin Pleikilästä.
Kun vaimo kuoli 2013, Pauli Poutanen myi Tampereen asunnon ja muutti vakituisesti Pleikilään, Kalevi Lehmusvaaran naapuriin.

Luulisi, että kaupungin menot houkuttaisivat leskimiestä, mutta asia on aivan päinvastoin.

”Mitäs siellä kaupungissa, eihän siellä pääse moottorisahalla minnekään sohlaamaan eikä traktorilla ajelemaan, eikä riistapeltoa pitämään ja kalastelemaan. Ja sitä on elämänsä varrella joutunut niin paljon ihmisten kanssa tekemisiin, että osaa arvostaa omaa rauhaa.”

Pauli Poutanen

Karjalan kannaksella, Kuolemajärvellä syntynyt Pauli Poutanen päätyi vanhoilla päivillään Kustaviin. Pihassa komeilee vene, jonka hän sai lahjaksi jäädessään eläkkeelle Pitkäniemen sairaalasta. Tommi Tuomi / Otavamedia

Pauli on tosiaan saanut olla yltäkyllin ihmisten ja voisi jopa sanoa ihmisyyden kanssa tekemisissä, sillä hän on entinen Pitkäniemen psykiatrisen sairaalan ylilääkäri. Mutta nyt hän on 80-vuotias ja tarkkailee mieluiten omaa riistalammikkoaan, jonka hän on kaivattanut muuten kallioisen tonttinsa notkelmaan.

Kaloja lammikossa ei ole, mutta se vetää äärelleen kauriita, peuroja, jäniksiä ja kyyhkyjä.

Vuosi sitten Pauli ampui pari kaurista talonsa eteisestä, tuulikaapin ikkunasta.

Korvat eivät kuitenkaan menneet siitä lukkoon kuten Oivalla. Ne nimittäin olivat menneet lukkoon jo vuotta aiemmin, kun Pauli ammuskeli kuistilta maalitauluun kohdistaakseen asettaan.

Hän joutui sen jälkeen hankkimaan kuulolaitteen.

Jos jotain opimme kaikesta tästä, niin sen, että ammuskellessa kannattaa suojata korvat.

Ja avata suu.

Ja että rakkaudessa kannattaa kuunnella mieluummin sydäntään kuin äitiään, ja lasten kanssa kannattaa olla kärsivällinen.

Ja että menitpä länteen tai itään, menit pohjoiseen tai etelään, jossain on se viimeinen ääri.

Että mantereella on rajat – johonkin se aina loppuu, kuten elämä.

X