102-vuotias veteraani Eero Blåfield oli mukana kolmessa sodassa – ”Koko kansa puhalsi yhteen hiileen”
102-vuotias sotaveteraani Eero Blåfield osallistui kolmeen sotaan. Jatkosodassa hän taisteli Eldankajärven laulusta tutuilla alueilla Uhtualla.
Liikkuvaisen sotaveteraanin päivät kuluvat sutjakkaasti luottotaksimies Teron avustamana erilaisissa tapahtumissa. Eero Blåfieldillä on laaja ystäväpiiri, ja hän seuraa aktiivisesti maailmantapahtumia.
Äkkiä kuului valtava pamaus. Helsinkiläinen 18-vuotias Eero Blåfield oli vaateostoksilla Helsingin keskustassa Stockmannin tavaratalossa päiväsaikaan 30. marraskuuta 1939. Hän näki, kuinka tavaratalon näyteikkunat taipuivat pommitusten ilmavirrasta.
Suomessa oli eletty koko syksy sodan uhan alla, sillä Saksa oli hyökännyt Puolaan 1. syyskuuta 1939. Karjalan kannaksella tehtiin syksyn kuluessa linnoitustöitä ja varustauduttiin sotaan, mutta kun puna-armeijan pommikoneet saapuivat Helsingin päälle, se yllätti kaikki.
”Tästä hetkestä alkoi sotatieni”, sotaveteraani Eero Blåfield, 102, muistelee nyt.
Sotaveteraani oli nuorena innokas urheilija
Eero syntyi 7. heinäkuuta 1921 nuoreen itsenäiseen Suomeen. Ensimmäiseksi presidentiksi oli nimitetty K. J. Ståhlberg, ja Suomi oli reilun kolmen miljoonan asukkaan maatalousyhteiskunta.
Eeron vanhemmat Ilmari ja Elsa eivät kuitenkaan olleet maanviljelijöitä, vaan isä toimi virkamiehenä postissa ja äiti työskenteli rautateiden palveluksessa. Eeroa hoiti isänäiti Hulda Sofia, jolta hän oppi ruotsin kielen.
Perheen asuessa Helsingissä Vänrikki Stoolin kadulla Eeron isä Ilmari sai työpaikan postivaunun esimiehenä. Juna kulki Helsingin ja Pietarin väliä.
Eero vietti kesät Janakkalassa Sauvalan kartanossa, joka oli hänelle kuin toinen koti. Blåfieldit olivat isänäidin puolelta sukua Sauvalan väelle.
”Minulle, poikaselle, oli suuri elämys käydä Sauvalassa kesäaikaan. Etenkin hevoset kiinnostivat minua. Kartanossa oli paljon myös lehmiä. Muistan, kuinka Kaiku ja Muru valittiin Suomen parhaimmiksi lypsylehmiksi.”
Eero kävi oppikoulun Helsingin suomalaisessa reaalilyseossa, Ressussa, joka tunnettiin tuolloin poikakouluna. Koulunkäynti jäi hieman tuuliajolle, Eero kun oli innokas urheilija.
Urheiluinnostus oli Ressun peruja, sillä koulussa uskottiin, että jos ei osannut urheilla, ei ollut mies eikä mikään. Eeron todistuksessa komeilikin kymppi voimistelussa ja urheilussa.
”Aivan koulun nurkilla oli Yrjönkadun uimahalli. Uimisesta tuli minulle intohimo, josta sain palkintojakin, muun muassa viestiuinnista muutamia pronssisia suomenmestaruusmitaleita. Myöhemmin, noin kolmikymppisenä, ryhdyin pelaamaan sulkapalloa. Pelasin sitä 90-vuotiaaksi”, Eero sanoo.
Ei sota tähän lopu
Talvisodan syttyessä Eeron isä oli jo kenttäpostin palveluksessa eikä ollut kotona.
”Helsingin pommitukset olivat järkytys kaikille, myös minulle ja vanhemmilleni. Pommitusten jälkeen vallitsi yleinen sekasorto ja moni muutti pois Helsingistä.”
Helsingin pommituksissa kuoli lähes sata ihmistä, ja sodan aikana kaupunkiin jäi vain neljännes asukkaista. Kuudennetta luokkaa Ressussa käynyt Eero asui äitinsä kanssa Helsingissä koko sodan ajan.
Pommitusten lisäksi suomalaiset pelkäsivät myös venäläisten kaasuiskuja. Kotona Eero liimasi ruokaa sisältävien purkkien kannet tiukasti kiinni, ettei niihin pääsisi yhtään kaasua.
Kun koulu sulkeutui talvisodan ajaksi, Eero pestautui vapaaehtoisena sotatehtäviin Katajanokan asevarikolle. Hän toimi siellä varastomiehenä koko talvisodan ajan. Eero esimerkiksi naulasi kiväärilaatikoita kiinni, minkä jälkeen ne lastattiin kuorma-autoihin.
”Usein jouduin vielä istumaan kuorman päälle. Talvisodan aikana oli kovat pakkaset, ja työskentelimme pakkasessa useita tunteja. Kerran minulla oli kumisaappaat jalassa, ja varpaani jäätyivät. Ne olivat arat kymmeniä vuosia.”
Talvisota kesti 105 vuorokautta ja päättyi Suomen kannalta koviin rauhanehtoihin.
”Talvisodan päättyminen oli tosi helpottavaa. Olimme kaikki kotona huojentuneita, mutta kyllä me samalla ajattelimme, ettei tämä tähän lopu.”
Sotaveteraani Eero Blåfield: ”Kyllä suomalaiset olivat aivan toista luokkaa”
Talvisodan päätyttyä Eero jatkoi opintojaan Ressussa. Monista elintarvikkeista, kuten voista ja lihasta, alkoi olla pulaa. Eero muistaa, että mitä lähemmäksi jatkosotaa edettiin, sitä enemmän elintarvikkeita joutui kortille.
Kesällä 1941 Eero työskenteli koulun loma-aikaan Kalastajatorpan uimarannalla uimaopettajana ja rantavahtina, mutta pesti päättyi lyhyeen, sillä 25. kesäkuuta alkoi jatkosota.
Eero joutui ensin koulutuskeskukseen Urjalaan, jossa opeteltiin muun muassa aseiden käsittelytaitoja.
”Homma oli minulle tuttua entuudestaan, koska olin kuulunut suojeluskuntaan. Koulutusvaiheen jälkeen meidät lähetettiin rintamalle Uhtualle. Pääsin konepistoolimieheksi jalkaväkirykmentti 32:een, joka kuului 3. divisioonaan ja ryhmä F:ään. 3. divisioonaa komensi kenraalimajuri Uno Fagernäs.”
Eero saapui rintamalle, kun ryhmä F:n sotilaat olivat jo saavuttaneet III armeijakunnan komentajan, kenraali Hjalmar Siilasvuon määräämän välitavoitteen, Vuokkiniemen. Tämän jälkeen sotilaat ylittivät Pistojoen, jossa he kävivät ankaria taisteluita ja löivät venäläiset.
Täydennysjoukot ja Eero saavuttivat muut joukot, kun sotilaat etenivät kohti Eldankajärven jäästäkin tuttuja Muna-, Makkara- ja Kiskis-kukkuloita. Rintama-alueella oli jo pimeää, ja sotilaat maastoutuivat.
”Maatessamme siinä sammalilla kuulimme, kuinka etulinjassa aseet ritisivät ja rätisivät. Sitten yhtäkkiä alkoi hirveä tykistötulitus meidän puoleltamme. Olimme ihan tykistöpatterin vieressä. Emmehän me pimeässä sitä olleet nähneet. Yksi mies tuli patterista kysymään, että mitä te oikein täällä makaatte? Olimme hieman noloina. Siitä lähdimme taisteluihin.”
Uhtuan alueen tieverkosto oli surkeassa kunnossa. Tämä aiheutti suuria ongelmia kuljetettavalle kalustolle. Myös saksalaiset, joita oli taistelemassa suomalaisten kanssa, olivat pahassa pulassa.
”Saksalaisten mekanisoitu armeija ei pärjännyt paikoitellen lainkaan. Kun tuli suo eteen, hyökkäysvaunujen matkanteko tyssäsi siihen. Lisäksi heille lähettiin Itävallasta painavia mäenlaskusuksia, joihin ei ollut sopivia kenkiäkään. Niillä he yrittävät taiteilla hangessa, eikä siitä tullut mitään. Meitä nauratti kovasti se touhu. He eivät olleet lainkaan varautuneet talviseen sotaan. Kyllä suomalaiset olivat aivan toista luokkaa.”
Oli pakko vetäytyä
Kun joukot olivat edenneet lähelle Uhtuaa, venäläisten vastarinta voimistui. He eivät halunneet luovuttaa Vienan Karjalaa suomalaisille. Suomalaiset päättivät yrittää vallata Uhtua vielä viimeisen kerran. Fagernäsin esikuntapäällikön, majuri Sakari Tenhusen johtamaa operaatiota varten perustettiin osasto Saku, jossa myös Eero taisteli.
Hyökkäys alkoi 1. syyskuuta 1941. Aluksi suomalaisjoukot pystyivät etenemään hyvin.
”Pääsimme niin lähelle Uhtuan kylää, että näimme jo kaukaisuudesta savupiipuista kohoavat savut. Meitä oli vahvistettu pataljoona, mutta venäläisiä oli huomattavasti enemmän.”
Yön aikana miehet muodostivat rintamalinjan ja alkoivat kaivaa poteroita. Soisen maaston vuoksi siitä ei tahtonut tulla mitään.
”Minunkin poteroni pohjalla oli paljon vettä. Istuin poteron reunalla, kun vasemmalta sivustalta alkoi kuulua raivokkaita uraa-huutoja. Sieltä oli rynnimässä massiiviset vihollisjoukot. Meille tuli kiire, etteivät venäläiset pääsisi kiertämään selustaamme ja motittamaan meidät.”
Ei ollut muuta mahdollisuutta kuin alkaa vetäytyä. Eero ja muut sotilaat juoksivat pitkin pitkospuita. Vierellä joku liukastui, putosi suohon ja nousi vaivoin ylös. Vetäytyminen jatkui.
”Venäläisten luodit vain viuhuivat korvieni vierestä, kun juoksin eteenpäin kohti korkeaa kukkulaa”. Eero kertoo.
”Tiesin, että jos pääsen sinne, olen turvassa. Muistan, kuinka kukkulan päällä seisoi janakkalalainen Esko Tuomola. ’Jäin vähän katsomaan, että tuletkos sinä sieltä’, hän totesi siinä minulle.”
Taistelujen aikana ei vältytty uhreilta. Yksi heistä oli osasto Sakun komentaja majuri Tenhunen, leskimies, jonka kolme lasta jäivät orvoiksi.
Rintamalinja vakiintui asemasodaksi.
Sotaveteraani taisteli Uhtualla
Asemasodankin aikanakin rajalla ammuttiin laukauksia. Eero muistaa, kuinka vihollinen oli suomalaisista vain noin 70 metrin päässä Kiskis-kukkulalta.
”Varsinkin tyynenä ja kuulakkaana talvi-iltana kuulimme heidän askeleensa, kun he vaihtoivat vartiovuoroja ja juttelivat. Kiskis-kukkula oli kovin kivistä, ja rakensimme kivistä ja hiekkasäkeistä asemia, joiden välistä ammuimme. Tirkistysreiästä ei voinut kuin vain vilkaista, ja sitten pää nopeasti pois”, Eero kertoo.
Eero taisteli Uhtualla myös jalkaväkirykmentti 11:ssä ja jalkaväkirykmentti 53:n raskaan kranaatinheittimen tulenjohtueessa. Vuoden 1944 alussa hän siirtyi kenttäpostin palvelukseen ja oli myös Lapin sodassa kenttäpostikirjurina.
Eero selvisi sodasta vähäisin vammoin. Hän sai Jelettijärven taisteluissa keväällä 1942 tapahtuneessa vihollisen pommi-iskussa ainoastaan lieviä sirpalevammoja päähänsä. Eerolla oli onnea, sillä hän muistelee, että samassa iskussa kuoli muun muassa kaksi suomalaista upseeria.
”Sodan jälkeen elimme vielä pitkään vaikeita aikoja, sillä eihän rauha ollut vielä kunnon rauha. Oltiin kovassa kontrollissa, ja meillä oli maksettavana tuntuvat sotakorvaukset.”
Suuret surut sodan jälkeen
Sodan jälkeen Eero Blåfield meni töihin Lahden Lasitehtaan myyntiosastolle. Lahden-aikoina Eero tapasi tulevan vaimonsa Sirkan Salpausselän kisoissa, jossa hän toimi Norjan hiihtojoukkueen attaseana. He sanoivat toisilleen tahdon helmikuisena pakkaspäivänä vuonna 1952 Orimattilan kirkossa.
Vuonna 1953 avioparin onnea täydensi tytär Kristiina. Tuolloin nuoripari asui jo Helsingissä Eeron saatua työpaikan Fazerilta, jossa hän työskenteli 15 vuotta ensin myyntimiehenä ja sitten myynninedistämispäällikkönä.
Sirkan kanssa vietettyjen onnellisten avioliittovuosien jälkeen Eeroa kohtasi suuri suru: Sirkka kuoli syöpään vuonna 1975. Myöhemmin Eero löysi uuden rakkaan Ingasta, mutta onnea kesti vain vuoteen 1985, jolloin Inga menehtyi myös syöpään.
”Ajattelin, että en selviä tästä. Nyt menetin Ingankin. Olin aivan maassa pitkän aikaa. Mutta sitten pikku hiljaa elämä alkoi taas kantaa ja pääsin alakulosta”, Eero kertoo.
Sinnikäs Suomi taisteli
Eero asuu Espoossa omassa leskimiehen kaksiossaan, jossa kaikki tavarat ovat siistissä järjestyksessä. Käveleminen on hieman vaikeaa, joten Eero on hankkinut itselleen kokoon taitettavan sähköpyörätuolin, jonka tuttu taksikuski laittaa takakonttiin.
Eeron kantapaikka on kauppakeskus Sellossa sijaitseva Robert’s Coffee.
”Siellä on Suomen paras keitto.”
Eero tietää, mistä puhuu, sillä hän pyöritti aikoinaan kymmenisen vuotta kuulua Rokka-Baaria Helsingin Kalliossa. Asiakasvirta oli jatkuva ja työtahti kova.
Lopuksi Eeron ajatukset kääntyvät vielä sota-aikoihin. Sotakokemukset eivät tulleet hänelle uniin, toisin kuin monille muille, mutta hän jutteli taistelutovereidensa kanssa rintaman tapahtumista. Sodasta hän keskustelee ystäviensä kanssa tänä päivänäkin Ukrainan sodan takia.
”Talvisodan alkaessa koko Suomen kansa puhalsi yhteen hiileen aina sotien päättymiseen saakka. Sinnikäs Suomi ei antautunut vihollisen miehitettäväksi. Se oli sellainen taidonnäyte, joka hakee vertaistaan.”
