Kirjailija Aura Koivisto asui lapsena villieläinten kanssa Korkeasaaressa: ”Meidän osamme oli leikkiä eläinten kanssa”

Jaa artikkeli
Tapiiri Rufus ei viihtynyt yksin, vaan seurasi ihmisiä kaikkialle ja päästeli jatkuvasti ääniä, joilla se piti yhteyttä.
Tapiiri Rufus ei viihtynyt yksin, vaan seurasi ihmisiä kaikkialle ja päästeli jatkuvasti ääniä, joilla se piti yhteyttä. © Koivistojen kotialbumi
Lapsuus Korkeasaaressa kasvatti luontokirjailija Aura Koivistosta vankkumattoman luonnon puolustajan. Mutta millaista oli elämä talossa, jossa asui ihmisten ja lemmikkien lisäksi villejä eläimiä?

Yläkerran vessasta kuului tyttölapsen pelästynyt huuto. Korkeasaaren johtajan puoliso, Sesse Koivisto, ryntäsi portaat ylös ja näki tyttärensä Aura Koiviston lisäksi yli äyräidensä lainehtivat vessanpöntön ja pöntön päällä istuvan pesukarhun.

Pesukarhu, nimeltään Touho, oli yrittänyt vetää pöntöstä alas Sessen mustaa trikoopaitaa. Nyt se katseli kauhistuneita perheenjäseniään viaton ilme kasvoillaan.

”Kyllä meillä kotona kaikkea pientä tapahtui. Kerran pesukarhu onnistui kiipeämään veljeni akvaarioon ennen kuin ehdimme väliin”, Aura Koivisto muistelee.

Lopun saattaa arvata. Pesukarhu istui altaassa kainaloitaan myöten. Lehtikalat olivat mennyttä.

Aura Koivisto muutti Korkeasaareen vuonna 1968 ollessaan alle viisivuotias. Hänen isänsä Ilkka Koivisto oli ottanut vastaan eläintarhan johtajan pestin, ja koko perhe, Ilkka, Sesse, Aura ja tämän isosisarukset, Minna ja Kimmo, muuttivat asumaan yhteen pääsaaren vanhoista huviloista.

Alppikauriin vasa kiipeää Auran syliin. Aura oli perheen lapsista tunnollisin eläintenhoitaja, kertoo Sesse Koivisto kirjassaan Eläintarha olo­huoneessamme. © Koivistojen kotialbumi

Alppikauriin vasa kiipeää Auran syliin. Aura oli perheen lapsista tunnollisin eläintenhoitaja, kertoo Sesse Koivisto kirjassaan Eläintarha olo­huoneessamme. © Koivistojen kotialbumi

Pesukarhu Touho nukkui vaatelaatikoissa ja asioi vessassa itsenäisesti. Se osasi jopa vetää pöntön jälkeensä. © Koivistojen kotialbumi

Pesukarhu Touho nukkui vaatelaatikoissa ja asioi vessassa itsenäisesti. Se osasi jopa vetää pöntön jälkeensä. © Koivistojen kotialbumi

Yhteisöelämää

Heti alkuun Aura alkoi kulkea eläintenhoitajien mukana tarhalla. Läheisin suhde muodostui Maija Hasaseen, joka hoiti eläintarhan petolintuja. Tutuiksi tulivat myös saaren jyrkät kalliot, merenranta ja puistojen vanhat, suuret puut.

”Korkeasaari oli kuin pieni kyläyhteisö. Siihen aikaan siellä asui paljon eläintarhan työntekijöitä perheineen. Minulla oli saman ikäisiä leikkikavereita ja ympärillä paljon eläimiä.”

Perheen koti oli keltainen suuri puuhuvila. Talon siluetti piirtyi taivasta vasten epäsymmetrisenä ja hiukan sekavana. Ulospäin työntyivät lasiveranta ja parveke. Keittiön ikkunasta avautui näkymä vastapäiseen Mustikkamaan saareen.

Etenkin talon rehevä puutarha on painunut Auran mieleen: marjapensaat, omenapuut ja runsaina roikkuvat koivut. Pihalla ulkoilivat vuoroin tapiirin poikanen, vuoroin tiikerin pentu. Takapihan koiratarhaa käytti mäyräkoira Santun ja englanninsetteri Kapteeni Koukun lisäksi kaksi pentuikäistä sutta.

Harva on elänyt lapsuuttaan samassa taloudessa paviaanin, saukon, ahmojen tai vesikauriin vasojen kanssa. Aura on. Jossain vaiheessa hän myös tajusi, ettei hänen kotinsa ollut aivan tavanomainen.

”Kyllä siitä joskus koulussa vitsailtiin, että asunko minä jossain apinahäkissä. Kaverit suhtautuivat asiaan kuitenkin luontevasti. Aikuisiällä moni on kertonut, että oli hiukan kateellinen, kun sain asua niin jännässä paikassa.”

Sesse Koivisto ruokkii sudenpentua tuttipullosta. Monien eläinten pentujen kanssa pulloruokintaa piti harjoitella paljon ennen kuin se lähti sujumaan. © Koivistojen kotialbumi

Sesse Koivisto ruokkii sudenpentua tuttipullosta. Monien eläinten pentujen kanssa pulloruokintaa piti harjoitella paljon ennen kuin se lähti sujumaan. © Koivistojen kotialbumi

Sasse Koivisto ja sudenpentu. ”On hirveän surullista, että eläimet kärsivät ihmisen erikoisuudentavoittelun vuoksi. Koira on paljon parempi lemmikki kuin pesukarhu”, Aura Koivisto sanoo. © Koivistojen kotialbumi

Sasse Koivisto ja sudenpentu. ”On hirveän surullista, että eläimet kärsivät ihmisen erikoisuudentavoittelun vuoksi. Koira on paljon parempi lemmikki kuin pesukarhu”, Aura Koivisto sanoo. © Koivistojen kotialbumi

Vauvahoitola

Villieläimet asuivat saman katon alla, koska Koivistojen koti toimi eläinten lastensairaalana. Molemmat vanhemmat olivat ammatiltaan biologeja, ja talossa hoivattiin esimerkiksi emojensa hylkäämiä pentuja, joista osa oli syntynyt Korkeasaaressa, osa Suomen luonnossa.

”Suosikkini olivat sudenpennut Helka ja Hertta. Eläintarhan sudet olivat hyvin arkoja, joten ajatuksena oli kai totuttaa pentuja ihmisiin.”

Kun pennut ryntäsivät tarhasta sisään taloon, ne käyttäytyivät kuin koirat. Hyppivät, vinkuivat ja riehuivat. Pennut palautettiin eläintarhan puolelle, kun ne keksivät, kuinka ulkotarhasta kaivetaan reitti vapauteen. Myöhemminkään ne eivät unohtaneet ihmiskavereitaan. Aura sai leikkiä vielä aikuisen kokoisen suden kanssa kuin se ei olisi villi ollutkaan.

”Jos Korkeasaaressa oli paljon yleisöä, en voinut kulkea niiden häkkien ohi. Sudet olisivat innostuneet liikaa ja se olisi ollut hiukan noloa.”

Auran isosisko Minna ja tiikerinpentu Martta. © Koivistojen kotialbumi

Auran isosisko Minna ja tiikerinpentu Martta. © Koivistojen kotialbumi

© Koivistojen kotialbumi

© Koivistojen kotialbumi

Nuoresta saakka

Aura on kirjoittanut niin kauan kuin muistaa. Pienellä matkakirjoituskoneellaan hän naputteli puoliarkkeja, joita kuvitti. Ensimmäisen eläinkirjansa Kurttunaamainen Leo hän julkaisi ollessaan kymmenen.

Eläintarhan eläimet tai perheen lemmikit eivät olleet suoria esikuvia kirjan koirahahmolle, mutta elämä eläinten ympäröimänä innosti kirjoittamaan nelijalkaisista ystävistä. Nykyäänkin hän kirjoittaa eläin- ja luontoaiheista.

Alkuvuodesta ilmestyi kirja Merilintuja ja lintuihmisiä, jonka hän teki yhdessä miehensä, valokuvaaja Risto Sauson, kanssa. Hänen tuorein teoksensa kertoo Suomen metsäluonnosta.

”Eläimet ja luonto ovat olleet osa elämääni aina. En pysty erottamaan niitä itsestäni. Ne ovat aina olleet minulle tärkeitä.”

Uhanalaisten eläinten suojelu oli Auran isän tärkein motivaatio ryhtyä Korkeasaaren johtajaksi. Kun eläimillä meni luonnollisilla elinalueillaan huonosti, eläintarhassa lajin säilymistä saattoi vaalia, kunnes yksilöitä voitaisiin palauttaa luontoon.

Sillä ajatuksella eläintarha toimii yhä. Esimerkiksi Euroopan suurin maanisäkäs visentti, biisonin lähisukulainen, palautettiin alkuperäiselle elinalueelleen Puolaan 1950-luvulla. Korkeasaaresta lajia on istutettu suojelualueelle Venäjälle.

”Meillä kotona puhuttiin eläinlajien ja luonnon tilasta koko ajan. Meillä vieraili paljon muiden eläintarhojen johtajia ja muita ihmisiä. Me lapset kuuntelimme ja osallistuimme keskusteluun sitä mukaan, kun kasvoimme.”

Aura Koiviston suhde luontoon on iän myötä vain vahvistunut. Luonnossa retkeily on Auran tärkeä harrastus ja myös osa hänen työtään. © Risto Sauso

Aura Koiviston suhde luontoon on iän myötä vain vahvistunut. Luonnossa retkeily on Auran tärkeä harrastus ja myös osa hänen työtään. © Risto Sauso

Paljon sotkua

Kun kotitalossa toimi eläinten lastensairaala, pientä tuhoa ja sotkua syntyi usein. Orvot oravan poikaset piilottivat pähkinöitä kukkaruukkuun ja pöllyttivät multaa. Seitsemänviikkoinen tiikerinpentu kaatoi uteliaisuuksissaan maljakoita, veti pöytäliinoja alas ja pudotteli kirjoja.

Välillä sotkua aiheuttivat aivan tuiki tavalliset lemmikitkin. Lasten lemmikkirotat unohtuivat joskus juoksentelemaan pitkin taloa ja järsivät lakanoihin reikiä. Tiikerinpentua imettänyt rottweiler ei uuteen taloon tultuaan muistanut enää, kuinka ollaan sisäsiisti. Ja taas siivottiin.

Sotkuisimpia kaikista olivat ehkä luonnossa orvoiksi jääneet ahman pennut, Teemu ja Taava. Lupsakoilla ja pörröisillä söpöläisillä oli iljettävä tapa nousta etutassujen varaan ja ruiskauttaa ulosteet seinälle. Kerran ne olivat tehneet kakasta taidetta vessan kaakeleihin. Ruskeita tassunkuvia pestiin seinistä kolme tuntia.

”Meille lapsille jäi eläimistä lähinnä hyviä muistoja. Kaikki siivoamisesta koituva vaiva ja vastuu oli vanhempien. Meidän osamme oli leikkiä eläinten kanssa.”

”Kyllä meillä oli silti ihan normaali koti. Siellä oli sohvat ja kirjahyllyt ja tavallista elämää. Eläinten kanssa vietettiin paljon aikaa, joten ne eivät ehtineet yleensä saada isoa tuhoa aikaan.”

Saukko Esteri ja Aura kylvyssä: Esteri oli leikkisä ja itsepäinen. Luonnollisessa elementissään vedessä se viihtyi hyvin ihmisten kanssa. © Koivistojen kotialbumi

Saukko Esteri ja Aura kylvyssä: Esteri oli leikkisä ja itsepäinen. Luonnollisessa elementissään vedessä se viihtyi hyvin ihmisten kanssa. © Koivistojen kotialbumi

Lemmikit erikseen

Villieläimiä ei otettu Koivistojen kotiin siksi, että ne olisivat lemmikkejä. Hoivaamisen tarkoitus oli aina auttaa niitä selviytymään vammasta tai varhaisesta pentuajasta.

”Rusakot ja pääskyset pääsivät luontoon, kun ravinnon hankinta ja lentäminen onnistuivat. Eläintarhan lajit palasivat tarhaan, kun ne pärjäsivät siellä. Emme olisi voineet täyttää aikuisen tiikerin tai suden lajityypillisiä tarpeita kotona.”

Pesukarhu Touho päätyi perheeseen, koska sen omistaja tarjosi sitä Korkeasaareen pitovaikeuksien vuoksi. Eläin oli elänyt laivamaskottina ja sen jälkeen kahdessa eri perheessä puolen vuoden ajan. Lyhyessä ajassa oli käynyt selväksi, ettei pesukarhu sovellu lemmikiksi. Yksineläjänä lajilta puuttuu tyystin miellyttämisenhalu ja kiinnostus ottaa toiset yksilöt huomioon.

”Kyllä se meitä silloin tällöin purikin. Se oli aika itsepäinen eläin.”

Eksoottisten lajien pitämiseen lemmikkinä liittyy myös muita ongelmia. Kun eläinten poikasia pyydetään luonnosta, emot usein tapetaan. Eläimistä kuolee salakuljetuksen aikana merkittävä osa, kun niiden suut teipataan kiinni ja ahdetaan laukkuihin tai häkkeihin.

”On hirveän surullista, että eläimet kärsivät ihmisen erikoisuudentavoittelun vuoksi. Eläimet, jotka sopivat lemmikeiksi, ovat sopeutuneet elämän ihmisen kanssa jo kauan aikaa sitten. Koira on paljon parempi lemmikki kuin pesukarhu.”

Aura Koivisto

Aura retkeilee usein koiransa kanssa. Retkeily innoitti häntä kirjoittamaan uusimman kirjansa Ei mikä tahansa metsä, joka kannustaa tutustumaan metsäluontoon. © Risto Sauso

Luontosuhde läsnä

Puhe luonnontilasta ja uhanalaisten eläinten ahdingosta kutoutui lapsuudessa niin syvälle Auraan, ettei hän voisi kuvitella elämää ilman retkeilyä ja luonnon eläinten tarkkailua.

Aktiivisena lintuharrastajana hän on tehnyt paljon omakohtaisia huomioita luontokadosta. Aura asui vuodet 2001–2012 Virossa. Kun hän palasi Suomeen, hän huomasi, että vanhoissa retkeilymaisemissa oli tapahtunut muutos.

”Metsälintuja näki paljon vähemmän. Keväiset lintukonsertit olivat vaimeampia.”

Ihmisen ja luonnon suhde pyörii mielessä päivittäin. Ihminen on vallannut liikaa tilaa. Muiden lajien mahdollisuudet elää ja hankkia ravintoa ovat heikenneet.

Elinalueiden suojelemisen lisäksi ihmisen olisi siedettävä kohtaamisia toisten eläinten kanssa. Villit eläimet aiheuttavat joskus myös vahinkoa. Eikä ensimmäinen reaktio vaikkapa petoeläimeen saisi olla, että se pitää tappaa. Metsästyskin näyttäytyy Auralle pääosin huvitteluna eläinten kustannuksella.

”Emme elä oikein vieläkään sivistysvaltiossa suhteessa muihin eläinlajeihin. Tarvittaisiin enemmän suvaitsevaisuutta muita lajeja kohtaan, ekologista oikeutta.”

Lue myös: Rottweiler imetti hylättyä tiikerinpentua Korkeasaaressa 50 vuotta sitten – Villieläinten hoito on kehittynyt mutta kekseliäisyys yllättää yhä

Villieläinten hoito on muuttunut.

Rottweiler-naaras Kati imettää rinta rinnan omaa pentuaan ja tiikeriä. © Koivistojen kotialbumi

X