Rakkaus yllätti syntymäsokean Jonna Monosen - Unelmien mies sai seikkailijan asettumaan Saksaan: ”Christian on tuonut elämääni valoa ja kauneutta - enemmän kuin silmillä pystyisin näkemään”
Syntymäsokea Jonna Mononen kaipasi elämässään eniten rakkautta. Hän uskoi pitkään, ettei tule koskaan sitä löytämään, vaan jää aina ilman. Sitten elämä yllätti.
Hääpuku on tilattu Jonnan toiveiden mukaan. Siinä piti olla kaikkea mahdollista, monta kerrosta, pitsiä, röyhelöä, tylliä ja taftia. ”Minussa on kaksi puolta, se Rammsteinia fanittava, mutta myös hempeä Jonna.”
Ylimaallisen kaunis, kuin jumalolento. Sellaiseksi Jonna Mononen kuvitteli kirkon käytävää astelevan Jaanan. Nousivathan kaikki hänen vuokseen seisomaankin.
Myöhemmin Jonna sai tunnustella morsiamen hääpukua. Siinä oli paljon kangasta, röyhelöitä ja pitsiä. Prinsessan puku.
Kaikki sanoivat, että Jaana oli illan kaunein.
Oli elokuu vuonna 1986. Jonna oli 8-vuotias ja häntä itketti. Tuntui turhalta haaveilla, että jonain päivänä olisi hänen vuoronsa olla kaikkien ihailema morsian.
Jonna koki olevansa Tuhkimo, jonka luokse hyvä haltiatar ei koskaan saavu. Tunne kasvoi ikävuosien karttuessa.
”Ruma, lihava ja kaiken lisäksi sokea.”
Rakkausromaaneissa kaikki tytöt olivat aina hoikkia ja siroja. Sellaisilta tuntuivat myös ikäiset tytöt, kun Jonna koski heihin leikin tiimellyksessä.
”Sokeanakin huomasin, että olin tukeva ja kömpelö. Minulle se tarkoitti samaa kuin ruma.”
Vuosikymmenet Jonna joutui seuraamaan toisten rakkautta ja onnea sivusta.
”Menin rikki.”
Kului vuosikymmeniä. Sitten tapahtui jotain.
”Tämä voisi olla satua, mutta on onneksi totta”, Jonna, 41, kirjoitti vihkipapilleen tämän päättyvän kesän alussa.
Unien prinssi
Jaanan häät eivät olleet ainoat, joissa Jonnan mielessä sekoittuivat onni hääparin ja paha mieli omasta puolesta. Tarjoaisiko elämä hänelle koskaan rakkautta?
Hän yritti vaalia sisimmässään toivoa hääunelmilla.
”Haaveilin mahtipontisesta urkumusiikista, polvistumisesta alttarille rakastamani miehen kanssa, siitä, että kerrankin minulla olisi kaikkein kaunein puku ja minulle tärkeät ihmiset olisivat mukana rakkauden juhlassa.”
14-vuotiaana Jonna sai voimakkaan etiäisen. Sen mukaan tuleva sulho olisi saksalainen. Jonnaa nauratti. Hän osasi sanoa saksaksi ainoastaan ’ich liebe dich’, rakastan sinua.
Saksalaissulho alkoi ilmestyä uniinkin. Hän oli lempeä. Tuki ja lohdutti.
Jonna alkoi ottaa hänet päiväuniinsa. Kun päivisin oli paha olla, hän haaveili, mitä kaikkea he tekisivät yhdessä. Makaisivat sängyssä vierekkäin kuuntelemassa vesisateen ääntä, matkustaisivat, nauraisivat.
”Kuvitelma hänestä antoi minulle voimaa, energiaa ja elämäniloa.”
Kun Jonna oli 16-vuotias, häneltä leikattiin ensimmäisen kerran endometrioosi. Ennen kuin nukutusaine vaikutti, Jonna rukoili mielessään. Kunpa kuvitelmista tulisi totta hänen nukkuessa ja herätessä vierellä olisi hän, unelmien prinssi, joka lohduttaisi ja auttaisi.
Eihän siinä tietenkään käynyt niin.
Sittemmin endometrioosi leikattiin vielä kaksi kertaa, tuli kolmoishermosärky ja sen vuoksi tehty aivoleikkaus, unettomuus ja vaikea masennus, lihavuusleikkaus, Scheuermannin tauti ja sen leikkaushoito, kilpirauhasen vajaatoiminta, vaikea anemia, uniapnea, reuma…
”Miten toivoinkaan, että rinnallani olisi ollut joku, jonka kanssa olisin voinut jakaa kaiken. Joku, joka olisi sanonut, ettei minun tarvitse aina olla vahva.”
Toteutumaton toive
Päiväkirjatkin täyttyivät hänestä, haaveiden saksalaissulhosta.
Mutta miten he pystyisivät keskustelemaan keskenään? Jonna alkoi kuunnella iltaisin radiosta saksankielistä Nachrichten auf Deutsch -uutislähetystä. Muutamat sieltä opitut lauseet eivät kuitenkaan riittäneet, vaan hän päätti lähteä vaihto-oppilaaksi Saksaan oppimaan kielen kunnolla.
Jonna tilasi näkövammaisten kirjastosta lukion kolmevuotisen saksan oppi- ja työkirjat.
”Haaveilin löytäväni poikaystävän vaihto-oppilasvuonna.”
Unelmat eivät toteutuneet. Jälleen Jonna sai seurata sivusta, kuinka muut vaihto-oppilasnuoret pitivät hauskaa ja löysivät seurustelukumppaneita.
”Minulla oli väärä käsitys siitä, miten elämässä pärjää. Oletin saavani hyväksyntää olemalla arka, hiljainen ja ujo, mutta sen vuoksi jäinkin ulkopuolelle.”
Jonna sisuuntui. Kun hän palasi Suomeen, ystävät olivat ihmeissään. Jonna puhui entistä enemmän ja selkeämmin, rupesi liikkumaan itsenäisesti eikä enää hakeutunut syrjään.
”Aloin ottaa oman tilani.”
Jonna kirjoitti ylioppilaaksi, sai saksasta toiseksi korkeimman mahdollisen arvosanan, ja opiskeli saksan kielenkääntäjäksi.
Ja odotti yhä unelmiensa prinssiä.
Rakkauden kaipuu
Sitten samanikäiset alkoivat mennä naimisiin.
Jonna oli valmis tyytymään kehnoonkin suhteeseen, jotta hänellä olisi edes joku. Hänellä olikin muutama seurustelusuhde, mutta niissä häntä kohdeltiin kaltoin.
Jonna alkoi pikku hiljaa luovuttaa. 14-vuotiaana tullut aavistus ja unien viestit olivat huijanneet. Häntä varten ei ollut miestä, ei saksalaista eikä suomalaista.
Niin hän alkoi pitää yllä vihaisen sinkkunaisen roolia.
”Olin kuin kettu, joka ei saanut edes maistaa pihlajanmarjoja. Uskottelin, etten edes halua miestä.”
Se oli itsepetosta.
”Mieltäni kalvoi rakkauden kaipuu.”
Oikeaksi kuviteltu
Hetken Jonna halusi kuvitella löytäneensä prinssinsä. Hän tutustui internetissä savolaiseen mieheen, jonka kanssa asui avoliitossa neljä vuotta. Mies oli turvallinen ja vakaa.
”Elämä ei ollut ihanaa, mutta se menetteli.”
Lopulta totuus oli pakko myöntää. He halusivat elämältä eri asioita.
”Hän halusi lapsia, minä seikkailuja.”
Avoliitto purkautui. Jonna alkoi seikkailla yksin ja teki matkoja ympäri Saksaa tapaamassa kirjeenvaihtokavereitaan. Uusiakin hän hankki.
Huhtikuussa 2010 Jonna vastasi Berliinissä asuvan Christian Heynken ilmoitukseen.
”Olen suomalainen punapäinen rämäpää. Niin, ja minulla on yksi synkkä salaisuus. Ei, en ole palkkamurhaaja. Olen syntymästäni sokea.”
Christianilla oli oma salaisuutensa. Häneltä puuttuu oikea korva ja hän on puolikuuro.
Ensimmäisen skype-puhelunsa he kävivät jo kuukauden kuluttua. Christianin ääni kuulosti Jonnasta jumalaiselta. Lokakuussa he tapasivat kahvilassa Berliinissä kaksi kertaa.
Tammikuussa 2011 he istuivat tunteja berliiniläisessä kahvilassa. Jonna kuvaili hääunelmiaan. Jälkeenpäin Christian on kertonut, että silloin hänen tunteensa alkoivat herätä.
Christian pyysi perinteiden mukaan Jonnan kättä tämän isältä ja suostumuksen saatuaan antoi tälle pullon Kornia, saksalaista vastinetta koskenkorvalle. ”Osti minut, kuten Akseli Koskela Elinan Linnan romaanissa Täällä Pohjantähden alla”, nauraa Jonna. Tommi Tuomi / Otavamedia
Sadusta tulee totta
Muutamia päiviä myöhemmin Jonna päätyi pesemässä pyykkejään Christianin luo. Pyykkikoneen pyöriessä he joivat teetä, ja Jonna viritti Christianin kitaran.
Ja rakastui.
”Amor ampui sydämeeni nuolia niin, että teki kipeää.”
Christiankin oli odottanut elämäänsä rakkautta, mutta luopunut toivosta.
Mutta miten ilmaista tunteet, kun katseita ei voi vaihtaa? Sohvalla istuessa Christian kosketti Jonnan kättä. Jonna antoi sanallisia vihjeitä.
”Jos löydän miehen, joka oikeasti rakastaa minua, lähden hänen mukaansa.”
Helmikuun ensimmäisenä päivänä Christian tuli hakemaan Jonnaa ulos. Eteisessä hän halasi. Halausta kesti ja kesti.
Sitten Christian sanoi:
”Sanoit lähteväsi, jos löydät miehen, joka rakastaa sinua oikeasti. Nyt olet löytänyt hänet.”
Muisto liikuttaa Jonnaa yhä.
”Se oli kuin satua. Löysin unelmieni ja unieni miehen.”
Niin hän pakkasi tavaransa ja lähti Christianin mukaan.
Taakan jakaja
Jonna muutti Christianin luo Berliiniin huhtikuussa 2011. Vuotta myöhemmin hän joutui selkäleikkaukseen. Se kesti kahdeksan tuntia.
”Nukutuksesta herätessäni kuulin ensimmäisenä Christianin äänen. Hän oli sairaalassa viikon kanssani, kaatoi nokkamukista juotavaa ja syötti lääkkeet.”
Seuraavan kahdeksan kuukauden ajan Christian työnsi Jonnaa pyörätuolissa ja vakuutti, että tarvittaessa tekee sen loppuelämän ajan. Jonna kuntoutui, mutta seuraavaksi häneltä operoidaan polvet. Se ei huoleta.
”Nyt vierelläni on auttaja, tukija ja lohduttaja. Mies, jonka kanssa voin jakaa taakkani.”
Christian on kumppani, jonka kanssa Jonna voi seikkailla. He ovat olleet vapaaehtoistöissä Saksan maaseudulla, työssä italialaisella vuohenjuustotilalla ja monilla australialaisilla maatiloilla. He ovat viettäneet aikaa Thaimaassa, tehneet luksusristeilyn itäisellä Tyynellämerellä ja tutustuneet Marokon kulttuuriin.
Pysyvä koti on itäisessä Saksassa, Ambergissa, missä Christian toimii arkkitehtina ja Jonna kirjoittaa kirjoja.
Kirkosta astelivat ulos Jonna ja Christian Heynke. Pirjo Kemppinen
Enemmän kuin voi nähdä
Kun Jonna alkoi suunnitella häitään, häntä toppuuteltiin.
”Unelmani on yritetty ampua alas monta kertaa ja ehdotettu, että jospa pitäisit vain ihan pienet häät. Tai että anna kaikkien tulla kirkkoon, mutta hääjuhlaan vain lähimpien. On kysytty jopa, miksi haluan meikin, vaikka en sitä näe.”
Jonna ei suostu piilottelemaan onneaan.
”Pienenä samaistuin Tuhkimoon, mutta enää en suostu tekemään niin. Haluan edes yhden päivän elämässäni olla prinsessa, jolla on se kaunein puku, ja jonka vuoksi kirkossa noustaan seisomaan. Ja haluan, että kaikki kullalleni ja minulle tärkeät ihmiset näkevät, kun polvistumme yhdessä alttarille, ja ovat mukana juhlimassa rakkauttamme.”
Häitä juhlittiin Suomessa 31. elokuuta. Ne toteuttivat Jonnan kaikki unelmat. Isä saattoi hänet Imatralla Kolmen Ristin Kirkon käytävää alttarille Mendelssonin häämarssin soidessa ja luovutti Christianille. Kirkosta Jonna ja Christian Heynke poistuivat Melartinin Prinsessa Ruususen häämarssin tahdissa.
Hääjuhlan teemana olivat Jonnan suosikkiyhtye Rammstein ja Christianin suurin kiinnostuksen kohde, avaruus. Häiden tunnuslause oli Rammsteinin kuudennen albumin nimikkokappale Liebe ist für alle da, rakkaus on kaikkia varten.
Kahden ihmisen unelmat toteutuivat sittenkin.
”Ihaninta tässä sadussa on se, että tämä on totta. Christian on tuonut elämääni niin paljon valoa ja kauneutta. Enemmän kuin silmillä pystyisin näkemään.”