Flu-tädin tarina Chilen levottomuuksista: ”Vielä nykyäänkin tahtoisin luoda siltoja Chilen ja Suomen välille”

Nuori suomalaisnainen päätyi auttamaan Chilen pakolaisia vuonna 1973. Nyt hän muistelee, miten tapahtumat vaikuttivat hänen elämäänsä.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Flora Voionmaa de Noemi on asunut Chilessä vuodesta 1971. Viime syksynä hän kävi Suomessa.

Nuori suomalaisnainen päätyi auttamaan Chilen pakolaisia vuonna 1973. Nyt hän muistelee, miten tapahtumat vaikuttivat hänen elämäänsä.
(Päivitetty: )
Teksti:
Mikael Vehkaoja

Äiti itki.

Muistan sen yhä, vaikka olin vasta nelivuotias.

Pelonsekaisen itkun, joka tarttuu lapseen niin, ettei uni tule silmään.

Ja sanan sota.

Paha kenraali oli murhannut kansan valitseman presidentin. Chile oli päätynyt sotilaiden hallintaan. Ja keskellä sitä kaaosta, kaukana maailman toisella laidalla, asui minun Flu-tätini.

Äitiä pelotti, että hänen siskolleen on tapahtunut jotain pahaa. Flu oli naimisissa chileläisen Juanin kanssa ja asui maan pääkaupungissa, Santiagossa. Heillä oli yksivuotias poika Daniel.

Kuvittelen, että sinä iltana vanhemmat rauhoittelivat minua: Ei meillä ole hätää täällä kaukaisessa Suomessa. Ja kyllä Flu pärjää.

Todellisuudessa siitä ei ollut mitään takeita. Syyskuussa 1973 vallankaappauksen tehnyt kenraali Augusto Pinochet iski heti täydellä voimalla. Kymmeniätuhansia chileläisiä suljettiin vankileireille. Tuhansia kidutettiin ja tapettiin. Vaimot eivät tienneet miehistään, eivätkä äidit pojistaan.

Kesti kolme päivää, ennen kuin Flu, oikealta nimeltään Liisa Flora Voionmaa, sai yhteyden Suomeen. Kaikki oli hyvin, tai niin hyvin kuin niissä oloissa voi olla.

He olivat havahtuneet lentokoneiden ääneen.

Koneet lensivät matalalla heidän kotinsa yli. Sitten pommit alkoivat räjähdellä. Juan komensi Flun pojan kanssa kylpyammeeseen.

Siellä hän makasi ja odotti. Puristi pientä poikaansa sylissään samalla, kun mies tähyili huolestuneena ikkunasta kadulle. Sulki verhot.

Augusto Pinochet kaappasi vallan Chilessä 11.9.1973.

Augusto Pinochet kaappasi vallan Chilessä 11.9.1973. GOMEZ-MORA / Sipa Press / MVPhotos

Kaksi päivää myöhemmin ulkonaliikkumiskielto peruttiin pariksi tunniksi. Flun perhe hakeutui turvaan miehen vanhempien luo.

Juanin isä oli kristillisdemokraattien senaattori, joka kuului chileläiseen yläluokkaan. Monen muun eliitin edustajan tavoin hän oli nostanut lipun salkoon juhlistaakseen Salvador Allenden aikakauden päättymistä. Mutta kuultuaan Allenden kuolemasta Juanin isä veti lippunsa alas.

Monissa naapuritaloissa liput pysyivät tangoissa.

Niistä tapahtumista alkoi uusi ajanlasku heidän elämässään. Pinochet pysytteli vallankahvassa 25 vuotta, ensin presidenttinä, sitten armeijan komentajana. Flu-täti jatkoi elämäänsä maassa, jossa kokonainen kansa opetettiin vaikenemaan.

Nyt menneisyyden haamut ovat heränneet. Syksyllä 2019 armeija palasi partioimaan Chilen kaduille. Väkivaltaisissa mielenosoituksissa kuoli parikymmentä ihmistä, tuhansia loukkaantui.

Uutiset palauttivat mieleen omat lapsuusmuistoni. Huomasin miettiväni, mitä Flu-täti ajattelee tästä kaikesta. Sitä paitsi olin saanut tietää, että hänellä oli vallankaappauksen jälkeisissä tapahtumissa oma, yllättävä roolinsa.

Päätin kysyä Flu-tädiltä, olisiko hän valmis kertomaan tarinansa.

Työväen presidentti Salvador Allende pyrki tasaamaan luokkaeroja.

Työväen presidentti Salvador Allende pyrki tasaamaan luokkaeroja. Hän oli Chilen presidentti vuosina 1970–1973. AFP / Lehtikuva

Laulu valkoisesta leivästä

Flu odottaa minua Suomen Punaisen Ristin keskustoimiston edessä Helsingissä. Samassa paikassa, missä hän seisoi 46 vuotta sitten.

Aika on haalistanut muistot. Mutta tunteitaan ihminen ei unohda.

Marraqueta.

Se oli ensimmäinen espanjankielen sana, jonka Flu oppi lentokoneessa vuonna 1971. Vasta avioitunut nuori nainen oli matkalla vieraaseen maahan, jonka kieltä hän ei ymmärtänyt.

Marraqueta merkitsi valkoista leipää, jota chileläiset syövät joka aamu.

”Siitä asti olen syönyt aina marraquetaa”, Flu naurahtaa.

Mutta sanaan liittyy toinenkin tarina. Tarina räikeästä sosiaalisesta eriarvoisuudesta ja tuloeroista.

”Siihen aikaan 70-luvun alussa joka kadunkulmassa oli leipomo. Kotiapulaiset juoksivat aamuisin hakemaan tuoretta leipää.”

Chile oli jo silloin vastakohtien maa. Yläluokalla oli kotona palvelijat, jotka kantoivat valkoisen leivän pöytään. Samaan aikaan köyhä kansa jonotti saadakseen ruokaa.

Luokkaerot aiheuttivat nuorelle suomalaisnaiselle koomisia tilanteita.

”Maahan tultuani vietin ensimmäiset viikot anopilla. Heillä oli kotona kolme kotiapulaista. Kysyin, voinko auttaa heitä keittiössä. Nopeasti selvisi, ettei sinne voi mennä. Se oli eri maailma.”

Allende oli ennen kaikkea vasemmistolainen presidentti, jonka tavoite oli kansallistaa Chilen vauraita kaivosyhtiöitä.

”Minä olin fanaattisesti Allenden puolella. Koin, että hänen valtakautensa oli mahdollisuus tasoittaa tuloeroja Chilessä”, Flu sanoo.

Hän oli 60-luvun lapsi, joka oli osallistunut Helsingin opiskelijamarsseille 1968.

”Mekin halusimme muuttaa yhteiskuntaa.”

Chilessä muutos osoittautui lopulta ylivoimaiseksi tehtäväksi. Allenden valtakauden lopulla maa ajautui talousvaikeuksiin. Inflaatio laukkasi, mustan pörssin kauppa kukoisti eikä kaupoissa ollut tuotteita.

Kesällä 1973 alkoivat lakot. Kaupat sulkivat ovensa kokonaan. Yleinen tyytymättömyys nousi räjähdysherkälle tasolle.

Tuli syyskuu. Sotilaat, pommit, keskitysleirit.

Pinochetin aikakaudella sadattuhannet chileläiset joutuivat lähtemään pakolaisena maastaan.

Pinochetin aikakaudella sadattuhannet chileläiset joutuivat lähtemään pakolaisena maastaan. The New York Times / NYT Historical Archive / MVPhotos

Suurlähetystön sihteeri

Loppusyksystä 1973 Flu oli 26-vuotias. Hän saapui Suomeen pikku poikansa kanssa, samassa lentokoneessa, joka oli täynnä Chilen pakolaisia.

Matka oli alkanut Santiagosta, missä sotilaat valvoivat koneen lastaamista. Kaikkien hermot olivat pinnassa. Kun kone lopulta nousi ilmaan, Flun koko huomio meni lapsen hoivaamiseen. Hän leperteli pojalle, jotta tämä ei itkisi.

Samalla mieleen nousi ristiriitaisia tunteita: Helpotus siitä, että hän ja lapsi olivat turvassa. Syyllisyys siitä, että katolisen yliopiston teologian professorina toimiva Juan oli jäänyt Santiagoon.

”Se matka oli minulle hurja haaste. Ajattelin, olinko tehnyt oikean päätöksen.”

Mieltä painoivat myös pakolaiset ja heidän kohtalonsa.

Chilessä Flu oli työskennellyt Suomen suurlähetystössä asiainhoitaja Tapani Brotheruksen sihteerinä. Sitä kautta hän oli tempautunut mukaan tapahtumiin, joista on tehty kansainvälinen tv-sarjakin. Näkymättömät sankarit kertoo siitä, kuinka Brotherus auttoi monia chileläisiä pakoon omasta maastaan. Sarja perustuu professori Heikki Hiilamon samannimiseen kirjaan.

Juuri Flu-täti lähetti Suomen ulkoministeriöön sen telexin, jossa kerrottiin, että armeija on kaapannut vallan. Hän kävi myös Brotheruksen residenssissä, joka toimi pakolaisten salaisena turvapaikkana.

Tilanne oli tulenarka. Brotherusten pariskunta muonitti ja majoitti Pinochetin hallinnon etsimiä ”rikollisia”, joiden joukossa oli tavallisia työmiehiä, journalisteja sekä Allenden hallinnon korkea virkamies ja henkivartija.

”Se oli aivan unohtumatonta ja ihailtavaa toimintaa heiltä. Ihmisiä oli niin paljon. Mietin, miten he ovat pystyneet järjestämään tämän kaiken”, Flu kertoo nyt.

Hän palasi Suomeen siviilinä. Mutta paluun yhteydessä mielessä vahvistui päätös: hänen pitäisi auttaa pakolaisia.

”Tunsin olevani mukana siinä tilanteessa. Ajattelin, että voisin tehdä jotain hyvää.”

Flu meni Helsingissä Punaisen Ristin toimistoon ja allekirjoitti paperit, joiden myötä hän aloittaisi heti työt pakolaisten vastaanottokeskuksessa suomen kielen opettajana.

Vuonna 1973 Flora Voionmaa de Noemi päätyi lehtijuttuihin kertomaan elämästään Chilessä.

Vuonna 1973 Flora Voionmaa de Noemi päätyi lehtijuttuihin kertomaan elämästään Chilessä. Niclas Mäkelä

Flora Voionmaa de Noemi

Niclas Mäkelä

Flora Voionmaa de Noemi

Flora Voionmaa de Noemi. Niclas Mäkelä

Käyrän kaamos

Pakolaiset majoitettiin Turun lähelle, Auran Käyrän vanhaan poikakotiin, joka toimii nykyisin vankilana. Käytännössä ihmiset haettiin lentokentältä, vaatetettiin ja kuskattiin muitta mutkitta kauas pois, keskelle kaamoksenharmaata peltomaisemaa.

”Se oli heille hurjan kova paikka. Heillä oli kaikki se tuska ja taakka kannettavana pakolaisina, kaukana omasta maasta”, Flu muistelee.

Hän asui itsekin Käyrässä, puhui pakolaisille keväästä ja kesästä. Siitä, että syksy on vaateliain vuodenaika. Kun se on ohi, kaikki muuttuisi paremmaksi.

Näin jälkikäteen on ihmeellistä ajatella, miten kaoottisesti virallinen Suomi hoiti Chilen pakolaiskysymyksen. Vuonna 1973 meillä ei ollut viranomaista, joka olisi vastannut pakolaisista. Operaatio sysättiin pikavauhtia Suomen Punaiselle Ristille, jolla ei ollut lainkaan kokemusta leirien rakentamisesta, saati pakolaisten tukitoimista.

Flu oli yksi niistä harvoista suomalaisista, jotka kohtasivat pakolaiset.

Hän työskenteli Käyrässä loppuvuoden. Sitten virallinen järjestelmä alkoi vähitellen toimia.

Minä tapasin Flun ja Danielin neljävuotiaana suvun joulunvietossa, vaikka en itse muista sitä. Juhlien jälkeen he palasivat Juanin luo Chileen. Heidän perheellään ei ollut hätää.

”Juania ei painostettu. Hän pysytteli poliittisten kiistojen ulkopuolella.”

Flora Voionmaa de Noemi pestautui Suomen Punaisen Ristin kautta auttamaan Chilen pakolaisia vuonna 1973.

Flora Voionmaa de Noemi pestautui Suomen Punaisen Ristin kautta auttamaan Chilen pakolaisia vuonna 1973. Niclas Mäkelä

Etelä-Amerikan terroristit

Suomen Punaisen Ristin historiikissa kiteytetään, miten vahvasti Chilen pakolaiskysymys politisoitui:

”Porvaripuolueissa monet vastustivat chileläisten saapumista peläten heidän olevan ”eteläamerikkalaisia terroristeja ja kommunisteja.” Vasemmistolaiset vastaavasti pitivät kiihkeästi pakolaisten puolia.”

Jotkut SPR:n jäsenet palauttivat jopa jäsenkorttinsa vastalauseena, koettuaan järjestön tukevan vasemmistolaisten toimintaa.

Ajan henki näkyi myös sisäministeriön antamissa normeissa. Diktatuuria paenneet chileläiset saapuivat vapaaseen länsimaiseen demokratiaan – missä heitä kiellettiin osallistumasta poliittiseen toimintaan.

Tätä taustaa vasten on helppo ymmärtää, miksi siirtolaisuuden ja pakolaisuuden käsitteet menivät Suomessa sekaisin. Suomi vastaanotti lähinnä paperityöläisiä ja metsätyömiehiä. Pakolaisten valinnassa työllistyminen asetettiin etusijalle.

”Kiitos Punaisen Ristin, monille pakolaisille aukesi uusi maailma täällä. Tietääkseni Ruotsi otti paljon enemmän pakolaisia eivätkä he asettaneet tällaisia ehtoja”, Flu sanoo.

”Siitä tulee mieleen, että ihmisoikeuksien perusidean ymmärtäminen ei ollut Suomessa ihan okei.”

Raivo purkautuu

Viime lokakuussa Chilessä puhkesi raivo. 30 peson hinnankorotus metrolipun hintaan käynnisti opiskelijoiden kapinan, joka levisi nopeasti koko maahan.

Presidentti Sebastián Piñera totesi maan olevan sodassa. Hän julisti maahan poikkeustilan ja ulkonaliikkumiskiellon. Armeija ja karabinieerit lähetettiin tukahduttamaan protestit väkivaltaisesti.

”Kun näin panssariautot kaduilla, vanhat muistot palasivat mieleeni. Muistin sen hetken, kun olin kylpyammeessa”, Flu sanoo.

Tapahtumien välillä on melkein puoli vuosisataa. Mutta kenties niiden juurisyy on sama: Chilen yhteiskunnallista eriarvoistumista ei ole saatu pysäytettyä. Työväen tyytymättömyys padottiin aseiden ja hirmuvallan avulla. Onko se odottanut kaikki nämä vuodet oikeaa purkautumishetkeä?

”Kysymys on tärkeä”, Flu sanoo.

”Mutta mielestäni näitä tapahtumia ei voi suoraan verrata keskenään. Chile on kehittynyt paljon 70-luvun alusta. Silti vielä on paljon tehtävää. Ei voi olla niin, että työläisen palkka menee siihen, että hän pääsee liikkumaan töissä.”

Hänestä syksyn mellakat liittyvät erityisesti Pinochetin aikaiseen perustuslakiin ja suunnitelmiin sen muuttamiseksi.

”Mielestäni on hyvä kysymys, miksei sitä ole muutettu aiemmin. Onko diktaattorin luoma perustuslaki ollut todella niin pätevä?”

Sotilasdiktatuurin aika palasi Flu-tädin mieleen viime syksynä, kun sotilaat partioivat taas Santiagon kaduilla.

Sotilasdiktatuurin aika palasi Flu-tädin mieleen viime syksynä, kun sotilaat partioivat taas Santiagon kaduilla. Niclas Mäkelä

Hiljaisuuden ruumiinavaus: ”Tunnen olevani pieni osa Chilen historiaa”

Pinochetin aika jakoi kansan kahtia. Perheet ja ystävyydet revittiin rikki. Pelko ja pahuus opettivat ihmiset varomaan sanojaan. Osa meni diktaattorin taakse omasta tahdostaan, osa siksi, etteivät he uskaltaneet vastustaa julmaa sotilasjunttaa.

Puhumattomuuden kulttuuri on näkynyt näihin aikoihin asti.

Flu kertoo olleensa perustamassa ryhmää, jossa Suomessa asuneet pakolaiset voisivat tavata ja käydä läpi kokemuksiaan.

”Mutta siitä ei tullut mitään. Ihmiset eivät halunneet muistella ikäviä aikoja.”

Oikeastaan se on luonnollista.

”Ei Suomessakaan puhuttu koulun historiassa vielä 60-luvulla sisällissodasta tai toisesta maailmansodasta.”

Vuoden -73 vallankaappauksen jälkeen Flu jatkoi kulttuurihistorian opintojaan. Hän teki gradunsa Helsingin yliopistossa Santiagon Solidaarisuusmuseon suomalaisesta taidekokoelmasta. Hän on vetänyt museossa koululaisille kiertokävelyitä.

Flu ei ole vielä perehtynyt suomalaisten tekemään Näkymättömät sankarit tv-sarjaan.

“Ainoa kommentti, joka tuli mieleeni kun kuulin siitä oli, etten käyttäisi itsestäni sanaa sankari. Olen toivottavasti tehnyt hommani, siinä kaikki.”

Kokemus antoi hänelle jotain muuta kuin sankaruutta, jotain henkilökohtaisempaa.

”Niiden vaiheiden myötä minusta tuli chileläinen, vaikka en ole koskaan hankkinut Chilen passia. Tunnen olevani pieni osa sitä prosessia, osa Chilen historiaa.”

Kulttuurien välisistä yhteyksistä tuli merkittävä asia.

”Vielä nykyäänkin tahtoisin luoda siltoja Chilen ja Suomen välille.”

Hänen miehensä Juan kuoli 2017. Perheen kaksi poikaa ovat muuttaneet töiden perässä pois Chilestä.

Flu-tädistä tuli perheen viimeinen jäsen Santiagossa.

Jutussa on käytetty lähteinä Suomen Punaisen Ristin historiikkia Ihminen ihmiselle (SPR) sekä Heikki Hiilamon tietokirjaa Näkymättömät sankarit (Into).

Lue myös: Onnettomuus teki Chilen kaivosmiehistä julkkiksia – matkustelua, aurinkolaseja ja kateutta

X