Gabriele syntyi Saksassa keskelle kaaosta, jonne Annikki-äiti lähti saksalaissotilaan mukana Lapin sodan jaloista – Lopulta Gabi kasvoi ilman isäänsä
Gabriele Jauhola syntyi Saksassa keskelle sodan kaaosta, kun Annikki-äiti lähti rakastamansa saksalaissotilaan mukaan. Gabi palasi äidin kanssa Suomeen, eikä nähnyt enää koskaan isäänsä Peteriä.
Vaikka Gabriele Jauholan ensimmäisiä vuosia sävytti juuri päättynyt toinen maailmansota, hän sai onnellisen lapsuuden.
Keminmaalainen Gabriele Jauhola, tuttavallisemmin Gabi, 78, osoittaa sormella valokuvaa, jossa kiharatukkainen nuori nainen hymyilee sotilaspukuisen nuorukaisen rinnalla.
”Tuo on ainoa kuva Nikkistä ja Peteristä yhdessä”, hän sanoo.
Nikki on kemiläinen konttoristi Annikki Pennanen ja Peter on saksalainen korpraali Reinhold Rasche. Kuvassa Nikki on 21-vuotias ja Peter 23.
Kuva on otettu Kemissä keväällä 1944, pian pariskunnan tapaamisen jälkeen. Syyskuun 6. päivä nuoret menivät kihloihin.
Pian sen jälkeen Annikki lähti satojen muiden suomalaisnaisten lailla vetäytyvien saksalaisten perässä Norjan kautta Saksaan. Naiset lähtivät eri syistä; kuka työn, kuka rakkauden perässä. Annikki lähti rakkauden vuoksi.
Mutta hänen tarinallaan oli erilainen loppu kuin niin monella Lapin sodan jaloissa syntyneellä rakkaustarinalla.
Hänen tyttärensä Gabin onnellinen elämä, vailla katkeruutta, on yksi osoitus siitä.
Osaksi saksalaisperhettä
Gabriele Pennanen syntyi sodan jälkeen 29. elokuuta 1945 Delmenhorstin kaupunginsairaalassa Länsi-Saksassa.
Hänen äitinsä oli muuttanut maahan rakastettunsa perässä syksyllä 1944. Lyhyestä sotavankeudesta sotavamman takia vapautettu Peter halusi Nikin ja vauvan kotiinsa Castrop-Rauxeliin, asumaan hänen ja vanhempiensa kanssa. Mutta tarvittavien asiapapereiden puuttuessa Nikki ja Gabi joutuivat kuukausiksi ankealle leirille liittoutuneiden hallinta-alueella Delmenhorstissa. Kaikesta oli puutetta. Asuinparakit olivat vetoisia, ja ihmiset sairastivat paljon.
Henkilöpaperien puuttumisen vuoksi nuori pari ei saanut englantilaisilta sotaviranomaisilta lupaa mennä avioliittoon.
Kun äiti ja lapsi pääsivät lopulta leiriltä, Raschen perhe otti heidät lämpimästi vastaan.
Vaikka Peterin äiti Hermine kannatti kolmannen valtakunnan aatteita, hän rakasti Nikkiä ja Gabia. Hän säilytti Nikin valokuvan seinällään kuolemaansa saakka.
”Emme olleet ’arjalaisia’, mutta kai riittävän sinisilmäisiä”, Gabi muistelee.
Paluu kotimaahan
Kauan sitten eletty ajanjakso on viime aikoina ollut paljon Gabin mielessä, sillä hänen tyttärensä, kulttuurihistorioitsija Satu Saarinen on kirjoittanut isovanhempiensa kohtalosta kirjan Annikin sota ja rauha (Otava).
Aineiston kirjaansa Satu sai Gabin säilyttämistä sota-aikaisista kirjeistä ja päiväkirjoista, joita Annikki ja hänen äitinsä Hildur olivat kirjoittaneet. Myös Peterin ja Herminen kirjeitä oli tallessa. Satu käytti lähteinään myös valokuvia, joita on runsaasti sekä Suomessa että Saksassa.
Dokumenteista kävi ilmi, että elämä sodanjälkeisessä Saksassa ei ollut helppoa: kaikesta oli puute, niin ruoasta kuin vaatteista. Laboranttina työskennelleen Peterin palkka oli pieni.
Neuvokas ja taiteellisesti lahjakas Nikki maalasi kukkatauluja ja myi niitä hyvällä menestyksellä. Huoli pienen tyttären pärjäämisestä Saksassa oli kuitenkin kova.
Lopulta äiti ja tytär lähtivät syksyllä 1946 Suomeen. He saapuivat Kemiin lokakuussa 1946. Annikin vanhemmat olivat odottaneet tytärtään ja lapsenlastaan kiihkeästi. Peterin oli määrä tulla perässä myöhemmin.
Ennen kotiin pääsyä Nikki ja Gabi joutuivat kuitenkin palaavien suomalaisten leirille Hangon Tulliniemeen, jossa oltiin tutkintavankeutta vastaavissa oloissa: pois ei päässyt ennen valtiollisen poliisin lupaa.
Saksaan oli lähtenyt noin tuhat naista. Nyt palaavia kuulusteltiin ja epäiltiin maanpetturuudesta, kun entisestä aseveljestä Saksasta oli tullut rauhanehtojen myötä vihollinen.
Nikki ei saanut syytettä, kuten ei valtaosa muistakaan naisista. Mutta leiriolosuhteet olivat vaikeat: kulkutaudit levisivät.
”Olin aliravittu ja ripuloin jo saapuessa, ja leirillä sairastuin tuhkarokkoon. Hinkuyskän vältin ihmeen kaupalla”, Gabi kertoo.
Tästä syystä äiti ja tytär pääsivät sairaalahoitoon Hangon kulkutautisairaalaan. Kahdeksan viikon jälkeen he pääsivät vihdoin kotiin Kemiin.
Siellä heidän oli vihdoin hyvä olla. Nikin työläistaustaiset vanhemmat eivät koskaan kyseenalaistaneet tyttären ratkaisua, vaikka Annikki oli lähtenyt matkaan kertomatta vanhemmilleen siitä mitään.
Vasta Norjasta hän kirjoitti kotiväelle ja kertoi, missä oli. Jos Annikki olisi kertonut lähtöaikeistaan, vanhemmat olisivat varmasti yrittäneet estää häntä. He olivat jo menettäneet aiemmin kaksi lasta Annikin veljien kuoltua nuorina.
Kemissä oli lapsen hyvä kasvaa
”Kemissä oli paljon saksalaisten lapsia, mikä varmasti helpotti asiaa”, Gabi kertoo.
Hänen lapsuuteensa kuului, että hän odotti aina isän kirjettä. Ja nukkea, joka oli luvattu lähettää, mutta jota ei koskaan tullut.
”Hildur-mummu sanoi, että joku varmaan oli napannut paketin lentokentällä.”
Hildur oli räätäli ja piti Gabin hyvissä vaatteissa, hoivasi ja laittoi hyvää ruokaa. Hän oli myös hyvin suojeleva.
”Kun tuli ukonilma, mummu pisti minut komeroon istumaan ja rajuilman mentyä toi varalle kumpparit sänkyni viereen.”
Antti-pappa hauskuutti Gabia piirustuksillaan, joita raaputettiin vaikkapa Työmies-askin kylkeen.
Gabin lapsuus oli onnellinen, häpeä ei kuulunut siihen. Siihen ei ollut pienintäkään syytä. Nikki ja Peter kirjoittivat ahkerasti toisilleen kirjeitä, jotka huokuivat kaipausta.
Saksalainen hallinto piti Peterin kuitenkin kotimaassaan, eikä hän toiveistaan huolimatta päässyt Suomeen.
Vuosien mittaan kirjeiden tulo alkoi hiipua. Lopulta tuli enää joulukortteja.
Oli luonnollista, etteivät Peter ja Nikki jaksaneet enää odottaa yhteen palaamista. He menivät tahoillaan naimisiin vuonna 1952.
Yhteys Saksaan säilyi
Isästä Gabi kuuli sen jälkeen lähinnä Herminen kirjeiden välityksellä. Hän sai tietää, että sai siskopuoli Christianen vuonna 1962.
Surullisiakin viestejä tuli. Peter kuoli 51-vuotiaana vuonna 1975, Hermine-mummi edellisvuonna.
Nikki muutti uuden avioliiton myötä pois 1952, mutta jäi asumaan Kemiin. Gabista tuli mummun ja papan tyttö, mutta hän näki äitiä usein.
”Mummu ja pappa halusivat pitää minut hoidossaan. Äidille se sopi. Vaikka kaipasin monesti sisaruksiani, koen, että lapsuuteni ja nuoruuteni oli hyvä ja turvallinen.”
Gabi meni naimisiin vuonna 1969 ja sai kaksi lasta, Sadun ja tämän pikkuveljen. Hän teki nuorena konttoritöitä, mutta opetti myöhemmin 25 vuotta Keminmaan kansalaisopistolla posliininmaalausta.
Annikin kautta yhteydet Saksaan säilyivät. Hänen kuolemansa jälkeen Gabi ja Christiane-sisko ovat pitäneet tiiviisti yhteyttä.
Kun Gabi lähti ensimmäiselle Saksan matkalleen 80-luvulla perheensä kanssa, hän halusi näyttää lapsilleen syntymäkaupunkinsa. Toisen reissun Gabi teki 90-luvulla Annikki-äidin kanssa.
Tuolloin äiti ja tytär vierailivat Castrop-Rauxelin kotitalossa, joka oli yhä pystyssä.
Sukulaisten kanssa tutkittiin vanhoja valokuvia ja kirjeitä.
Valtaosa Peterin kirjeistä on kadonnut, mutta yksi niistä oli sekä Gabille että Christianelle merkityksellinen.
Marraskuussa 1945 Peter oli kirjoittanut Castropista Nikille ja Gabille, ”pikku-Pupilleen” Delmenhorstin leirille.
”Rakas Nikkini…Luin, että Sinä ja Gabriele voitte hyvin, mikä on kaikkein tärkeintä tällä hetkellä… Mutta älä huoli, sinun pitää kestää sitä kaikkea enää vain muutama päivä. Olet varmasti luonamme jouluna! Ota pikkuinen Gabriele viereesi sänkyyn, siellä on lämpimämpää kuin korissa tai vaunuissa. Äiti on samaa mieltä… Lopettelen nyt, toivottavasti kuulen Sinusta pian taas. Terveisiä ja suudelmia, rakkaalta isiltäsi ja Peteriltäsi.”
”Kirje oli helpotus meille molemmille, mutta etenkin sisarelleni. Peter-isä, jota Christiane oli kuvaillut synkäksi ja sulkeutuneeksi, oli osannut sittenkin rakastaa sekä kirjoittaa helliä sanoja.”
Lesken anteeksipyyntö
Välillä Gabi on miettinyt, miten Peterin ja Nikin elämä olisi mennyt, jos he olisivat saaneet viettää sen yhdessä.
Suriko Peter kohtaloaan, kaipasiko hän yhä Annikkia? He eivät tavanneet sodan jälkeen enää koskaan. Annikki kuoli 82-vuotiaana vuonna 2003.
Kun Gabi tapasi edesmenneen Peterin lesken 1990-luvulla, tämä otti kaulasta kiinni ja pyysi anteeksi. ”Tein väärin, kun en antanut sinun tavata isääsi”, hän sanoi.
”Se oli minulle iso juttu”, Gabi sanoo.
Juttu on julkaistu ensi kerran Viva-lehden numerossa 10/2023.
Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti