Suomen suojelijat koronan eturintamassa – Näin arjestaan kertovat sairaanhoitaja sekä palomies-ensihoitaja: ”Nyt tapahtuu mitä tapahtuu, ja pitää tehdä mitä pitää tehdä”

Jaa artikkeliTilaa Seura
Mikaela Verspoor, 45, tekee työtään koronarintaman kärjessä.
Mikaela Verspoor, 45, tekee työtään koronarintaman kärjessä. © Pekka Nieminen / Otavamedi
Maaliskuussa Suomi oli historiallisen haasteen edessä: Uudenmaan suljettujen rajojen sisällä oli menossa viivytystaistelu koronaviruksen leviämistä vastaan. Tältä se näytti taistelun eturintamassa.

Lauantai 28.3.2020

Suomen sydän pysähtyi viime yönä. Uudenmaan rajat menivät kiinni, ja sekös kansaa naurattaa: aamun valjetessa some vilisee meemejä, joissa Tuntemattoman sotilaan Antero Rokka tähtäilee Hyvinkäälle.

Helsingin kadut ovat autioituneet. Näky on outo, levottomuutta herättävä. Mutta kun Mikaela Verspoor katselee bussin ikkunasta ohi vilistävää aavekaupunkia, hän tuntee vain kiitollisuutta. Niin monet ovat kotona. Hyvä.

Mikaela on syntynyt Sofiassa, Bulgariassa. Hän muutti Suomeen 15-vuotiaana, kolmekymmentä vuotta sitten. Kun lukio oli käyty, hän alkoi miettiä, mitä haluaisi tehdä työkseen. Ajatus auttamisesta tuntui hyvältä, ja niin hänestä tuli sairaanhoitaja. HUS:n teho-osastolla hän on ollut viisitoista vuotta.

Teho ei ole kaikkien paikka. Hengityskoneiden ja monitoreiden äärelle hakeutuvat aivan omanlaisensa ihmiset – vahvat, joskus hivenen härkäpäisetkin persoonat. Nämä ihmiset tuntevat adrenaliinin kohahtavan suonissaan, kun hälytyssummerit alkavat soida.
Siitä on hyötyä, kun taistellaan ihmishengistä, kuolemaa vastaan. Tätä tehdään teho-osastotyössä jatkuvasti.

Juuri Meilahden teho-osasto on nyt taistelun etulinja: Mikaela ja hänen työtoverinsa sotivat siellä lähikontaktissa samaa vihollista vastaan, jota me muut olemme paenneet etäyhteyksien päähän toisistamme, Netflixin äärelle ja Zoom-palavereihin.

”Minun tehtäväni on olla etulinjassa, tappelemassa teidän puolestanne tätä tautia vastaan”, Mikaela sanoo.

”Minun tehtäväni on olla etulinjassa, tappelemassa teidän puolestanne tätä tautia vastaan”, Mikaela sanoo. Pekka Nieminen / Otavamedia

Korona on aikamme rutto

Se on yksinkertainen olento, tai ei oikeastaan edes sitä, vaan biologinen järjestelmä, jotakin elävän ja elottoman välimaastosta. Säälittävä rääpäle, vain hitunen proteiinia ja pala dna:ta. Se ei kykene omin avuin edes lisääntymään. Mutta jos se löytää elävän solun, se herää eloon. Siitä tulee voimakas ja pelottava. Jopa tappava. Kokeneet tehohoito- ja anestesialääkärit ovat nimittäneet koronavirusta meidän aikamme rutoksi.

Ja se on kaapannut maailman, jonka kerran tunsimme. Pakottanut meidät uuteen normaaliin, joka on yhtä tylsä kuin käsittämätönkin. Niin vieras, ettemme vieläkään sitä täysin hahmota.

Kun Mikaela valmistautuu kohtaamaan koronaviruksen hampaisiin asti suojautuneena, viidentoista kilometrin päässä Espoossa 24 tuntia auki olevan kaupan myyjä työntää kassan läpi jauhelihaa ja suklaapatukoita.

Olutpulloja hihnalle latova asiakas kertoo olevansa kotimatkalla terveyskeskuksesta:”Tulin vain ihan äkkiä piipahtamaan. Minut määrättiin karanteeniin.”

Sunnuntai 29.3.2020

Helsinki Firefightersin Youtube-tilille ilmestyy video nimeltä Brankkarin vinkki Coronaan, jossa väsyneen näköinen pelastaja kertoo 24 tunnin työvuoronsa päätteeksi kuulumisia koronataistelun etulinjasta. Yöllä on hoidettu hengitysvaikeuksista ja kuumeesta kärsiviä ihmisiä. Nuorta porukkaa.

”Pysykää nyt sisällä, oikeesti”, maskiin pukeutunut mies vetoaa.

Maanantai 30.3.2020

Somekansa murehtii Järvenpään puistobluesin perumista ja raivoaa, että lasten koulunkäynnin tuutorointi tuhannella eri oppimisalustalla vie sekä järjen että valtaosan omiin töihin tarkoitetusta ajasta.

Mikaela Verspoor on kotona. Tänään hänen sylinsä ja sydämensä täyttävät hänen 4- ja 10-vuotiaat lapsensa, jotka ovat olleet poikkeuslain ensimmäisestä päivästä saakka kotona. Kun Mikaela on vapaalla, mies käy tekemässä töitään autioituneella toimistolla.

Huomenna on Mikaelan vuoro. Se alkaa yhdeltä iltapäivällä ja kestää iltayhdeksään. Joskus vuorosta kotiin palaaminen mietityttää. Onneksi bussit eivät ole olleet viime aikoina kovin täysiä.

Teholla, jossa hoidetaan vaikeimmin sairaat koronaviruspotilaat, myös riski saada tartunta on suuri. New Yorkissa jotkut terveydenhuollon ammattilaiset nukkuvat autoissaan.

Suomessakin moni hoitoalan ammattilainen miettii tällä hetkellä, miten elämä olisi viisainta järjestää – olisiko parempi eristää itsensä johonkin suojellakseen perhettä.

Mutta minne sitä menisi?

Mikaela huokaa.

”Kyllä meillä on mietitty ja keskusteltu, mitä tehdään, jos toinen vanhemmista sairastuu. Tai pahimmassa tapauksessa molemmat. Koronaan sairastuneiden sairaalahoidot ovat ympäri maailman venyneet viikoiksi. Kuka hoitaisi lapsia?”

Mikaela on kuitenkin lakannut murehtimasta. Se ei hyödytä.

”Minä stressasin aikani, ja sitten tuli vastaan joku raja. Nyt tapahtuu mitä tapahtuu, ja pitää tehdä mitä pitää tehdä. On elettävä tätä elämää joka meillä on, käytävä kaupassa, mentävä töihin. Huoliajatteluun ei saa nyt mennä. Siihen menee ihan turhaa aikaa ja energiaa.”

Meilahden sairaala on viritetty iskukuntoon. On koulutettu uusia ihmisiä, kutsuttu vanhoja takaisin. Teholla on enemmän ihmisiä töissä, tehopaikkoja lisätty. Uusia osaajia perehdytetään ja koulutetaan koko ajan. Ammattilaiset tuntevat vastuunsa, ja se otetaan vakavasti.

Teholla hygieniataso on kivenkova jo normaalioloissa, nyt se on vielä kovempi. Maskit ovat ehkä lopussa K-raudasta, mutta Meilahden tehon kaltaisissa huippuyksiköissä ei suojavarusteista tai maskeista ole pulaa. Myös henkilökunta käyttää resursseja vastuullisesti.

”Kannamme yhdessä vastuuta siitä, että maskit ja suojat saadaan riittämään: nyt ei ole aika pakata itseään suojavaatteisiin, astua eristystilaan ja huomata vasta siellä, että jokin hoitotarvike unohtui. Mietitään ja suunnitellaan paremmin. Potilaan luona viivytään rauhassa. Ei kiirehditä pois.”

”Kun jotain tapahtuu, meidän tiimissä ei ole sellaisia tyyppejä, jotka astuisivat sivuun”, Mikaela vakuuttaa.

”Kun jotain tapahtuu, meidän tiimissä ei ole sellaisia tyyppejä, jotka astuisivat sivuun”, Mikaela vakuuttaa. Pekka Nieminen / Otavamedia

Tiistai 31.3. 2020

Pitkästyneet kotijoukot vastailevat loputtomiin somehaasteisiin. Niissä luetellaan entisen elämän virstanpylväitä aakkosjärjestyksessä: missä maissa on käyty, mitä keikkoja nähty. Listoissa tiivistyy tämän ja aiemman hetken väliin avautuva epätodellisuuden kuilu – ajatella, kaikki ne rajattomien mahdollisuuksien päivät ilman huolta ja käsidesiä! Joka on sitä paitsi koko ajan lähikaupasta loppu.

Aamun uutisvirrassa kerrotaan, että sairaalahoitoa vaativia Covid-19-potilaita on nyt 143. Heistä 108 on Hyksin alueella, yli kolmasosa tehohoidossa.

Jarno Lehtoranta on hyvällä tuulella, kuten aina. Ne, jotka tuntevat hänet, väittävät että hän on aina sellainen, vähän syntymähullu. Mies, jolle ei ole olemassa ongelmia – ainoastaan ratkaisuja.

Jarno Lehtoranta on palomies-ensihoitaja, niitä legendaarisia Stadin brankkareita. Helsingin pelastuslaitos hoitaa 65 000 kiireellistä ensihoitotehtävää, kuten sairaalahoitoa tarvitsevien koronapotilaiden ambulanssikuljetukset, ja 9 500 palo- ja pelastustehtävää vuodessa. Se on alansa suurin, paras ja kaunein lähes millä tahansa mittarilla paitsi tilipussin koossa: palomiehen peruspalkka on Suomen huonoin, 1 980 euroa.

Aina välillä joku vaihtaa palkan takia alaakin: yksi Jarnon työkavereista valmistui juuri lentäjäksi, mutta sattuneesta syystä ne duunit ovat nyt jäissä.

Jarno sinetöi kohtalonsa jo kymmenvuotisena pojankloppina, kun hän vaihtoi partion Viitasaaren vapaapalokunnan nuoriso-osastoon. 16-vuotiaana Jarno oli jo hälytyksissä mukana vanhempien erityisluvalla. Vuonna 2001 hän pokkasi Kuopion pelastusopistosta palomies-ensihoitajan paperit.

Lapsuuden unelmasta tuli totta.

”Meidän työmme on ollut vaarallista ennen tätäkin. Silloin, kun ihmiset tulevat ulos, palomiehet menevät sisään”, Jarno sanoo.

”Meidän työmme on ollut vaarallista ennen tätäkin. Silloin, kun ihmiset tulevat ulos, palomiehet menevät sisään”, Jarno Lehtoranta sanoo. Pekka Nieminen / Otavamedia

Keskiviikko 1.4.2020

Kello on yhdeksän. Jarno Lehtoranta astuu työpaikan ovesta sisään Herttoniemen pelastusasemalla. Normaalisti vuoron vaihtuessa palomiehet kättelevät, halaavat, vaihtavat kuulumiset, istuvat yhdessä kahville. Nyt he eivät saa edes nähdä toisiaan: ennen kuin uusi vuoro astuu sisään, suoritetaan perusteellinen desinfiointi ja kotiinlähtijät siirtyvät omiin tiloihinsa.

Jarnon puhelin on soinut viimeisten päivien ajan lähes taukoamatta. Videota, jonka hän kuvasi sunnuntaina työvuoronsa päätteeksi, on katsottu melkein 200 000 kertaa.

Ihmiset peukuttavat ja laittavat sydämiä. Kun viesti vielä menisi perille. Lauantaina Jarnon ja kumppaneiden ambulanssi ajoi ohi baareista, joissa oli aivan liian täyttä. Jossain vielä juhlat jatkuvat, kuin Titanicin kannella.

Oikeastaan Jarnon pitäisi olla nyt Rovaniemellä. Hiihdonopettajanakin kunnostautuneen miehen alkuperäinen suunnitelma oli hakeutua töihin sinne, missä puuterilumi pöllyää. Pyhän rinteissä vastaan tuli kuitenkin Etelä-Suomessa asuva Heli, joka houkutteli Jarnon kolkuttamaan Helsingin pelastuslaitoksen ovea.

Kuopiosta valmistuneet laitettiin Stadissa kalakukkokurssille, neljän kuukauden pituiseen perehdytykseen, jossa käytiin läpi Helsingin ihmeitä: meri, pitkät maanalaiset tunnelit, metrot ja ratikat, korkeat rakennukset ja maalaispojan näkökulmasta megalomaanisen iso ensihoitojärjestelmä.

Samaan sopimukseen kuului prinsessa ja puoli valtakuntaa. Jarno Lehtoranta sai rakkaan Helinsä, kaksi poikaa ja kodin pääkaupunkiseudulta. Siitä on nyt parikymmentä vuotta, kun kalakukosta tuli Stadin brankkari.

Lottovoitto. Jarno käyttää tätä nimenomaista sanavalintaa. Se on näissä olosuhteissa odottamaton ja yllättävä. Mutta Lehtoranta, tuo positiivinen hullu, todella ajattelee niin. Hänellä on ihana vaimo, pojat, koti ja mahtava työ. Pohjat fyysiselle jaksamiselle on luotu nuoruudessa, kilpasuunnistajana ja laskuvarjojääkärikoulussa. Mutta sitäkin enemmän kannattelee oma asenne.

”Tämä vaatii fyysistä kuntoa, mutta lihaksia saa kuka vain, sen kun vetää leukoja. Pelastustyössä varsinainen mittari on henkinen kantti. Kun menee jännäksi, kasetin on pysyttävä kasassa. Perusfilosofiani on, että ei jäädä sinne ojaan makaamaan. Jätkillekin puhun aina töissä siitä, että yritetään nähdä asioita positiivisen kautta. Hymyssä suin vaan.”

Eikö koronaviruskaan saa hymyä hyytymään? Hän on hetken hiljaa ennen kuin jatkaa.

”En voi sanoa pelkääväni, mutta kyllä minä sitä kunnioitan. Ylimielisyyteen ei ole minkäänlaista varaa. Tätä vihollista ei voiteta ramboilemalla.”

”Meillä on sellainen motto, että Stadin brankkari auttaa aina.”

”Meillä on sellainen motto, että Stadin brankkari auttaa aina.” Pekka Nieminen / Otavamedia

Jarno Lehtoranta ja muut näkymättömät sankarit

Kodeissa tehdään pullaa ja soittoläksyjä. Herätään pohtimaan, että kaikkea ei ole vielä menetetty: kaikkein tärkein on vielä tässä. Ehkä tästä selvitään.

Itämeren tytär nukkuu Ruususen unta. Drone-kameran kuvissa avautuva Helsinki näyttää elottomalta kuin Lenin, mutta se on vain pintaa. Tyhjentyneen näyttämön kulisseissa ihmiselämän hauraus on läsnä yhtä monimuotoisena kuin aina.

Missä vain voi edelleen syttyä tulipalo. Sydän- ja aivoinfarktit iskevät, kotona kompuroidaan, tulee vekkejä päähän. Jossain neljän seinän sisällä voi heilahtaa nyrkki tai puukko. Mutta aivan yhtä hyvin voi syntyä myös uutta elämää. Jarno Lehtoranta on jo kokenut kätilö; näinä vuosina hän on saatellut maailmaan seitsemän vauvaa.

Herttoniemi valvoo. Jos juuri tänään apua sattuu tarvitsemaan joku kotona sairastava koronapotilas, hän saa vieraakseen Jarno Lehtorannan. Ensiarvion jälkeen päätetään, onko sairastunut vietävä sairaalaan. Jos tilanne on vakava, palomies-ensihoitajat stabiloivat potilaan ennen kuljetusta. Heillä on valmiudet laittaa hätätilassa kanyyli ja hengityksen turvaava intubaatioputki. Ja jos potilaan matka jatkuu teho-osastolle, vastassa voi hyvinkin olla Mikaela Verspoor.

Tai sitten kaiken tämän tekee joku toinen näkymätön sankari, joka tekee työnsä yhtä tasaisella laadulla kuin ennenkin. Eikä pelkää siitä k:lla alkavasta pirulaisesta huolimattakaan jäädä vierelle vielä hetkeksi – vain varmistamaan, että kaikki on varmasti hyvin.

”Olemme töissä, jotta sinä voisit olla kotona”

Teho-osaston sairaanhoitaja Mikaela Verspoor:

”Kotiin jääminen olisi parasta, mitä voin tässä tilanteessa kuvitella. Olisin siellä turvassa, lasteni kanssa. Jos voisin, tekisin sen heti. Mutta en voi, eikä se olisi oikein. Minun tehtäväni on olla etulinjassa, tappelemassa teidän puolestanne tätä tautia vastaan. Me ammattilaiset annamme kaikkemme, teemme parhaamme ja ylitämme itsemme. Mutta riittääkö se?

Jos sinä pystyt jäämään kotiin vähäksi aikaa ja hidastamaan tätä tilannetta, niin ole kiltti ja tee se. Pyydän tätä siksi, että tehohoitopaikat saataisiin riittämään tarvitseville.
On hienoa kuulla, että työtämme arvostetaan ja meitä kunnioitetaan. Sanat ja kuvat ovat kivoja, mutta nyt tarvitaan tekoja. Teoista tärkein on pysyä kotona.
Ja kun tämä kaikki on ohi ja neuvotellaan meidän palkastamme, toivon todella, että taistelumme muistettaisiin myös silloin.”

Palomies, ensihoitaja Jarno Lehtoranta:

”Jos nyt on tylsää, niin voi miettiä vaikka tylsyysastetta siinä vaiheessa, jos Suomen on seurattava Italian ja Espanjan tietä ja julistettava ulkonaliikkumiskielto. Se on pomminvarma seuraus, jos ohjeita ei noudateta ja tilanne riistäytyy käsistä.

Tykkään suomalaissa siitä, että kun meille sanotaan, niin kyllä me uskotaan. Se on varmaan yksi syy siihen, miksi homma ei ole lähtenyt täällä vielä tämän pahemmin lapasesta.

Jos terveydenhuoltojärjestelmä nyt kyykähtää, niin sitten ei hyvä heilu. Mutta me kaikki voimme yhdessä olla mukana pitämässä huolta siitä, että niin ei pääse käymään.”

Jarno Lehtoranta, 42: ”Pelastustyössä varsinainen mittari on henkinen kantti. Kun menee jännäksi, kasetin on pysyttävä kasassa.”

Jarno Lehtoranta, 42: ”Pelastustyössä varsinainen mittari on henkinen kantti. Kun menee jännäksi, kasetin on pysyttävä kasassa.” © Pekka Nieminen / Otavamedia

Haastattelut tehty puhelimitse ja kuvattu turvaetäisyyden päästä.

Lue myös: Toivoa herättävä koronavertailu: Suomen sairaalapotilaiden lukumäärä nousee selvästi hitaammin kuin muualla Pohjoismaissa

Tositarinoita koronasta - Vinkkaa meille oma tarinasi

  • Jätäthän yhteystietosi, jos haluat antaa tarkempia tietoja. Voit kertoa tarinasi myös anonyymisti. Käsittelemme kaikki yhteydenotot luottamuksellisesti.
X