Kyröskosken tanssilava paloi maan tasalle kahdessa tunnissa

Jaa kaverilleTilaa Seura
”Joku oli kirjoittanut Facebookiin, että sytytin lavan itse. Se tuntuu karmealta. Lavan polttaneiden poikien vanhemmilta ei ole tullut minkäänlaista yhteydenottoa, ei edes anteeksipyyntöä”, Reino Koivisto kertoo vakavana. © Juha Harju/Otavamedia
Kyröskosken suurlavan viimeinen isäntä Reino Koivisto näki paikan päällä, miten tuli tuhosi lavan ja poltti tuhannet muistot maan tasalle.

Päivä oli sujunut mukavasti. Reino Koivisto oli piipahtanut syntymäkodissaan tekemässä hiukan askareita. Vielä piti jättää totoveik- kaus kioskille. Oli tiistai, huhtikuun 17. päivä vuonna 2012 Kyröskoskella, Hämeenkyrön kunnassa, ja päivä alkoi kääntyä kohti iltaa.

Puhelin pirahti soimaan. Nuorempi poika soitti.

”Lavalle tuli palohälytys.”

Poika on vapaapalokuntalainen.Tieto oli tullut hänelle ensimmäisten joukossa.

Reino Koivisto kääntyi epäuskoisena tähyämään kohti tanssilavaa. Hän näki sen heti: mäen päältä kohosi valtava savupatsas. Sydämestä kouraisi pahasti. Jalat veivät autolle, pää ei meinannut pysyä perässä. Eihän tämä voinut olla totta.

Mies saapui lavalle johtavan tien risteykseen.

Katri Helena muisteli joskus myöhemmin, miten lavalle saapuminen kapeaa, jyrkkää tietä pitkin aina vähän jännitti: pääsisiköhän auto ylös asti? Nyt ei päässyt, ei edes paloauto. Lava oli talviteloilla, eikä tietä oltu aurattu.

Oli jatkettava matkaa jalkaisin. Perillä odotti maailmanlopun näky: valtavana soihtuna palava pitkä puulava.

Kaikki oli ohi kahdessa tunnissa. Koivisto laittoi nitron kielen alle.

”Uskallatko lähteä omalla autolla kotiin”, joku kysyi.

Syypäät saatiin kiinni heti: tulitikkuleikin seurauksista järkyttyneet pikkupojat tunnustivat tekosensa. Leikin hintana oli Kyröskosken suurlava, 40 vuotta lavatanssin historiaa – ja Reino Koiviston elämänpituinen unelma.

Muistojen vieraskirja

Järven rannalla nököttää kodikkaan näköinen mökki. Oven avaa karhumainen, vaatimattoman ja hiukan ujonkin oloinen myhäilijä. Ilme ja käsi ovat lämpimät.

”Reiska, terve.”

Olohuoneessa istuu Reinon pikkusisko Tuula Koivisto. Tänään muistellaan yhdessä menneitä.

Tuula pyyhkii pölyt paksun, mustakantisen kirjan päältä. Se on Kyröskosken lavan vieraskirja. Reino ottaa kirjan isoihin käsiinsä hellästi ja avaa ensimmäisen sivun.

Olohuoneeseen alkaa tulvia tähtipölyä, tanssien ainutlaatuista tunnelmaa. Sitä Reino on rakastanut nuoresta pojasta saakka.

”Synnyin tuolla parinkymmenen kilometrin päässä, Vesajärven kylässä. Siellä aloin järjestää naapurinpojan kanssa tansseja maamiesseuran nimissä.”

Tie vei muihin töihin, mutta unelma jäi elämään. Vuonna 1999 kohdalle sattui oikein emätilaisuus. Kyröskosken lava etsi uutta yrittäjää.

Lavan perustaja oli tarunhohtoinen Tauno TappiSuojanen, yksi Suomen ensimmäisistä viihdemusiikkimanagereista. Hänen ohjelmatoimistonsa vastasi aikanaan muun muassa Paula Koivuniemen, Olavi Virran, Tapio Rautavaaran ja Irwin Goodmanin esiintymisistä. Vuonna 1965 hän toi Rolling Stonesin esiintymään Yyteriin.

Tarina kertoo, että kun Suojanen 60-luvulla kiipesi kukkulan laelle, hän tuumasi:

”Pojat, arvatkaapas mitä? Tähän rakennetaan tanssilava.”

Ja niin tehtiin. Iso lava nousi kahden pitäjän rajalle. Toinen puoli oli Hämeenkyrössä ja toinen Ylöjärvellä. Parhaimpina iltoina se veti 3 500 tanssijaa. Orkesterikorokkeita oli kaksi. Oli myös kahvio, grilli ja hieno kalliopubi.

Reino ja Tappi Suojanen tekivät kaupat joulukuussa 1999. Tappi lähti ja jätti jälkeensä vain kasan autonrenkaita, joita hän kävi kauppaamassa vuokraamansa merikontin uumenista.

Kukkulan kuningas oli nyt Reino. Kun kiipesi lavan yläkerran terassille ja katsoi horisonttiin, siellä tuntui siintävän pelkkiä mahdollisuuksia.

Tähtihetkiä

2000-luvun alussa tanssilavoilla kävi kova säpinä. Huippuartistien perässä ajettiin pitkiäkin matkoja. Televisiossa näytettiin Tulisuudelma-tansseja ja Kesäillan valssia.

Kamerat häärivät Kyröskoskellakin ja vetivät lavalle pyörähtelemään televisiotanssien perässä matkustavia tv-luteita. Tuore viihdemoguli teki kovasti töitä, mutta pääsi myös nauttimaan työnsä hedelmistä.

”Se oli tosi hienoa aikaa, olin oikein ylpeä lavastani”, Reino myhäilee.

”Ja minä tein artisteille lohikeittoa kymmenen litran kattilalla. Orkesterit tykkäsi tulla meille, kun meillä oli soittajille soppaa”, Tuula lisää.

Tuulan eväät mainitaan vieraskirjassa tuon tuosta.

”Ihana meininki, parasta lohisoppaa!” maiskuttelevat Dannyn taustalaulajat. Tapani Kansakin kehuu.

”Kiitos Reiskalle!” huikkaa Arja Koriseva. Nisa Soraya maanittelee kaveriaan: ”Reiska, tuu Kanarialle moikkaan.” Helena Lindgren kiittelee ensimmäisestä lavakeikastaan, ja Marita Taavitsainen iloitsee hyvin menneestä illasta: ”Ihmisiä lattia täynnä, ihanaa!”

Tuttu nimi ja ihailijakuva seuraa toistaan. Reijo Taipale, Yölintu, Tapani Kansa, Eini, Jari Sillanpää, Kari Tapio ja Topi Sorsakoski. Yksi sivu on kirjoitettu iloisen vauhdikkailla, pulleanpyöreillä kirjaimilla.

”Lämmin päivä ja hiki lentää. Kesä on kivaa. Terveiset Gimmeliltä!” Yhtyeen fanikortissa hymyilevä Vain elämää -tähti Jenni Vartiainen näyttää hädin tuskin aikuiselta.

”Nuo tytöt ne oli ihan mahdottomia”, Reino hekottaa.

”Niille olisi pitänyt viedä sinne takahuoneeseen vaikka mitä, ihan niin kuin isossa maailmassa.”

”Muistatkos, minkälainen oli Jean S.”, Tuula nauraa väliin.

”Niille täytyi olla varmaan kolmekymmentä pyyhettä. Niiden kanssa ne sitten pelasi ja polvihousuissa heiluivat lavalla. Äiti pyykkäsi omalla koneellaan hiki päässä niitä niiden pyyhkeitä!”

Hymy lämmittää sisarusten kasvoja vielä hyvän tovin. Muistot eivät onneksi pala tulessakaan.

Tummia pilviä

Sellaisia ovat tanssilavabisneksen tähtihetket. Mutta arki oli pääasiassa kaikkea muuta.

Tanssittaminen oli arvaamatonta liiketoimintaa, ja oli uskallettava ottaa isoja riskejä. Lava oli suljettuna liki kahdeksan kuukautta vuodesta. Koko vuoden tili oli tehtävä alle viidessä kuukaudessa.

Tuula-sisko teki omien töidensä lisäksi pitkiä vuoroja kahviossa. Koivistojen iäkäs äiti hääräsi auttamassa siellä missä suinkin pystyi, haravoi pihaa ja siisti paikkoja.

Mutta tummia pilviä kertyi taivaalle uurastuksesta huolimatta. Yleisö ei enää kiinnostunut entisenlaisesta ohjelmasta. Hinnat nousivat jatkuvasti. Vuokralaiset jättivät vuokrat ja sähkölaskut maksamatta. Sitten alkoi ilkivalta.

”Kun saavuin keväällä lavalle, kaikki sammutuspullot oli tyhjätty. Orkesterilava, ravintola ja takahuone oli sotkettu, kaapeista oli vedetty kaikki tavarat alas”, Reino kertoo.

Rettelöitsijät saapuivat paikalle yhä uudestaan.

”Oli väsyttävää jatkuvasti siivota niitä pahoja tekoja”, Tuula huokaa.

Pyörät oli kuitenkin pidettävä pyörimässä. Varaukset kesälle 2012 oli jo tehty.

Mutta sitten kaikki loppui kuin seinään.

Karua jälkeä

Kun on päässyt kapean, mutkittelevan tien ylös komean kukkulan laelle, edessä avautuu surullinen näky. Lavan betoniset perustukset kohoavat maasta koruttomina riveinä kuin hautakivet. Lavasta on jäljellä yhden nurkkansa varaan pystyyn jäänyt pääty, kalliopubin jäänteet. Rikkinäinen suihkulähde seisoo vieressä, iso arkkupakastin on käännetty kyljelleen pihalla.

”Kaikki, mikä ei ehtinyt palaa, varastettiin, sotkettiin ja hajotettiin.”

Tuula kurkistaa pimeän kontin sisälle.

”Täällä se Tappi säilytti niitä renkaitaan. Ehtipä viedä ne pois, ne olisi savunneet mustana.”

Koivistot piirtävät ilmaan ääriviivoja sinne, missä lava kerran oli. Tuolla oli orkesterilava. Tuossa oli mukava istua ja katsella auringonnousua, kun tanssit loppuivat.

Aukean laidalla huojuvissa männyissä on vielä musta kylki muistuttamassa päivästä, jolloin elämä muuttui. Paljaalla kallion laella kävelevä Reino on hiljainen ja mietteliäs.

”En käy täällä oikeastaan ikinä”, hän tunnustaa.

”Täällä tulee niin paha mieli.”

Kuolleiden lavojen maa

Kun tuli tuhosi lavan, pieni vakuutus ei korvannut tappiota nimeksikään. Reino Koiviston pelastukseksi koitui hänen toinen ammattinsa. Hän on myynyt aikakauslehtiä jo 41 vuotta. Tanssin taika vaihtui parjattuun lehtimyyjän työhön.

Jos tapahtuneesta on pakko kaivaa jokin valopilkku, niin saattaa olla, että taivas putosi Reinon niskaan armolliseen aikaan. Tanssilavakulttuuri oli tehnyt hidasta kuolemaa jo vuosia, ja suunta jatkuu samana. Tanssilavojen määrä vähenee koko ajan. Mutta miksi näin käy?

Reino uskoo suurimmaksi syyksi sen, että romantiikka on siirtynyt lavoilta internetiin.

Ennen vanhaan rakkaustarinat saivat alkunsa siitä, kun haettiin kädet hikoillen mukavimman oloista tyttöä tanssimaan. Kyröskosken lavakin ehti toimia monien suurten tunteiden näyttämönä. Nyt kaveria etsitään deittipalveluista.

”Tanssipaikkojen meininki on mennyt muutenkin ihan ihmeelliseksi. Soitto alkaa niin myöhään, että ainakin minun pitää olla siihen aikaan jo nukkumassa. Viimeksi, kun kävin tansseissa, artisti tuli lavalle kaksikymmentä vaille yksi yöllä. Siihen asti soi mekaaninen musiikki. Ei ollut edes orkesteria!”

Musta kirja lepää isoissa kourissa. Siellä, muistojen maailmassa, kaikki on onneksi ennallaan ja tallessa.

Kukallinen hameenhelma kahahtaa, housunlahkeen prässi on tätä iltaa varten silitetty. Ilmassa tuoksuu partavesi, grillimakkara ja vastakeitetty kahvi. Kiiltävät tanssikengät suihkivat toistensa ohi puulattialla, jossain helähtää nauru. Artisti tulkitsee ääneen tunteita, joista ei oikein tohdita puhua, ja ihmiset painautuvat kuin vahingossa lähemmäs toisiaan.

X