”Pelkäsin häpeää ja sitä, mitä isä sanoisi” – Konkurssin tehneestä Markus Heikkisestä tuli sukunsa viimeinen maanviljelijä
Sukutilalla hoidettiin lehmiä toistasataa vuotta, kunnes vuosi sitten Markus Heikkinen vei tilansa konkurssiin. Mitä tapahtui?
Tämä kevät on ensimmäinen, jolloin Markus Heikkinen ei tee kylvöjä. Jokainen vuodenaika konkurssin jälkeen on ollut entisen elämän hyvästelyä ja opettelemista uuteen elämään, jossa ei ole maataloutta.
Mustolan tilan lehmät ammuivat toistasataa vuotta, kunnes viime toukokuussa tilan isäntä, maanviljelijä Markus Heikkinen, 32, teki konkurssin. Nyt navetta seisoo tyhjillään kylätien varressa. Lieteallas on lumen peitossa.
Puolangan lähettyvillä sijaitsevan tilan kohtalo on vain yksi tuhansien joukossa. Maitotilat vähenevät Suomessa huimaavaa vauhtia: kymmenessä vuodessa niiden lukumäärä on kutistunut puoleen.
Jos kylätietä jatkaisi tästä eteenpäin, siellä olisi metsiä ja peltoja. Markus joutui myymään ne rahavaikeuksissa, pala palalta.
Hän kääntyy ja lähtee kävelemään kädet taskuissa takaisin isänsä kotitalolle. 150 hehtaarista on jäljellä pieni pihapiiri.
”Herkille vetää”, hän sanoo.
Kohtalokas tulipalo
Viimeksi täällä oli näin hiljaista navettapalon jälkeen helmikuussa 2011. Kaikki nelisenkymmentä lehmää, hiehoa ja vasikkaa saatiin pelastettua, ja ne vietiin pois tilalta sijaisnavettaan.
Parikymppinen Markus oli valmistunut ammattikoulusta ja työskennellyt jonkin aikaa maansiirtohommissa. Hän mietti elämänsä suuntaa. Jatkaisiko hän isänsä jalanjäljissä vai rupeaisiko muihin töihin?
Hän haaveili kaivosalan töistä ulkomailla, mutta toisaalta finanssikriisin jälkeen maidon hinta oli alkanut nousta ja Venäjän-vienti veti. Puolangalla oli hyvä meininki, uusia maitotilojakin perustettiin.
Kun hän näki isänsä lehmät modernissa sijaisnavetassa, hän päätti jäädä. Hän alkaisi työskennellä isänsä kanssa ja nykyaikaistaisi vanhan maitotilan.
Tila oli velaton, ja sillä oli varallisuutta. 21-vuotias Markus ja hänen isänsä Kalevi investoivat maatalouteen kymmenen vuoden aikana kaiken kaikkiaan 1,5 miljoonaa. Summa koostui tilan käyttöpääomasta, maataloustuista ja lainasta.
Pankista oli helppo saada rahaa.
”Kukaan ei kyseenalaistanut, että oliko tilan kasvattamisessa järkeä.”
Vuotta myöhemmin kylätien varteen kohosi pihatto, jossa oli kuutisenkymmentä lehmää. Vaikka lehmät eivät ulkoilleet, ne saivat kuitenkin liikkua vapaana pihatossa. Parsinavettaan verrattuna se oli lehmien hyvinvoinnin kannalta parannus.
Tärkeintä oli kuitenkin tehostaa maidontuotantoa ja pysyä mukana kilpailussa. Tämä olisi vasta ensimmäinen etappi. Hän haaveili hankkivansa lisää lehmiä ja toisen lypsyrobotin.
Etualalla isoisän aiempi, 1960-luvulla rakentama navetta ja sen takana kotitalot. © Miska Puumala
Alussa oli intoa
Markus paiski töitä, ja energiaa riitti. Myös vanhemmat työskentelivät tilalla, mutta välillä Markus palkkasi muutaman työntekijän kesäsesongin ajaksi. Lypsylehmien hoidon lisäksi viljeltiin nurmirehua ja viljaa.
”Tuntui hyvältä työllistää ihmisiä ja pidin siitä, että oli työkavereita”, Markus sanoo.
Kerran Markus matkusti muiden suomalaisten maanviljelijöiden kanssa Kanadaan tutustumaan sikäläisiin superlehmiin. Samalla hän piipahti Toronton jääkiekkomuseossa ja Niagara-putouksilla.
Hyvien vuosien aikana hän kävi tutustumassa maatalouteen Tanskassa, Hollannissa, Saksassa ja Ruotsissa. Matkat hän maksoi itse.
Tärkein työ oli kotona. Navetassa oli toimisto, jonka lasiseinän takaa hän näki lehmät.
Muistettavaa ja mietittävää riitti: Olivatko lehmien sorkat kunnossa ja oliko lehmiä riittävästi tiineenä? Oliko kaikilla työntekijöillä töitä? Jos joku sairastui, mistä saataisiin apuvoimia? Riittävätkö rehut ja oliko rahaa seuraavaan sähkölaskuun? Toimiko lypsyrobotti?
”Ennen vanhaan maatilan hoitaminen oli enemmän sitä, että kärrättiin kottikärryllä paskaa, se oli verta ja hikeä. Nykyisin työ on paljolti koneiden hoitamista ja isomman prosessin hallitsemista.”
Kahden vuoden jälkeen isä vetäytyi sivuun yrittäjävastuusta. Vuonna 2014 maatalousyhtymä Markus ja Kalevi Heikkinen purettiin, ja toiminta jatkui sen jälleen vain Markuksen nimellä. Hän oli nyt itsenäinen, viidennen polven maatalousyrittäjä.
Suvun kova työmoraali
Markus seisoo isänsä kotipihassa Kalliorinteessä, josta avautuu ylväs metsämaisema. Heikkiset ehtivät viljellä näillä seuduilla kauan, vaikka täällä pohjoisessa on karumpaa kuin etelässä. Kasvuolosuhteet ovat haastavammat, minkä takia pelloilla kasvatettiin enimmäkseen nurmirehua lehmille. Karujen olosuhteiden takia Kainuussa on paljon lypsykarjamaataloutta.
1880-luvulla Markuksen isoisän isoisä osti Mustolan maatilan. Isoimmillaan se oli 1920-luvulla, jolloin siihen kuului 300 hehtaaria peltoa ja metsää. Tilalla oli muutama lehmä, syöttöporsaita, kanoja ja 1960-luvulle asti hevosia, jotka auttoivat peltotöissä.
Markuksen isovanhemmat lypsivät lehmät käsin, kunnes rakennuttivat vuonna 1967 Kainuun suurimman parsinavetan, jossa oli parikymmentä lehmää. Samalla hankittiin lypsykone. Silloinkin piti ottaa lainaa.
Myöhemmin tehtiin lisää investointeja: naapurin kanssa hankittiin yhteinen traktori. Kun maatalousnäyttelystä ostettiin uusi vasikka, se tuotiin kotiin Datsunilla. Sitä varten piti vain ruuvata henkilöauton etupenkki irti.
Markus ajoi traktorikortin 15-vuotiaana ja auttoi pelloilla. Vastineeksi hän sai vähän rahaa. Koskaan häntä ei painostettu jatkamaan maatilalla, mutta maanviljeleminen oli perheen elämäntapa ja mentaalinen tila. Ei hän voinut olla imemättä sitä.
”Sekä ukista että isästä välittyi mieletön työmoraali. Täällä on aina tehty töitä: navetassa, pellolla, mehtässä.”
”Me maanviljelijät olemme liian lepsuja. Olisi pitänyt vaatia enemmän Valiolta, jonka maanviljelijät omistavat”, Markus sanoo. © Miska Puumala
Venäjä-pakotteet iskivät
Vauhdikkaiden alkuvuosien jälkeen taivaalle alkoi kertyä pilviä. Keväällä 2015 tehtaalta soitettiin: rehulasku oli maksamatta. Ensimmäistä kertaa peruskuluerä oli hoitamatta. Edellisenä vuonna, Krimin miehityksen jälkeen, EU oli asettanut Venäjälle talouspakotteita. Maidon vienti naapuriin oli loppunut kuin seinään.
”Maitomarkkinat läikähtivät, eivätkä ne ole toipuneet siitä vieläkään. Menetin pysyvästi 70 000 euron edestä maatilan vuosituloja. Sen jälkeen oltiin täysin suomalaisen kaupan armoilla.”
Summa ei tarkoita palkkaa, vaan vastaa liikevaihdon pienentymistä. Markus arvioi, että hänen bruttoansionsa olivat keskimäärin 2 500 euroa kuussa, vaikka hän teki töitä myös viikonloppuisin ja pyhinä.
Hän vastasi rahavaikeuksiin tehostamalla: lehmäkoko kasvatettiin noin 70 lehmään. Hän osti paremmin lypsäviä lehmiä ja luopui huonoista. Hän osti laadukkaampaa rehua, jotta lehmät tuottaisivat enemmän maitoa.
Mikään keinoista ei auttanut. Tuntui, että vaikka hän investoi lisää ja teki enemmän töitä, maitotila ei kääntynyt enää kannattavaksi.
Markus alkoi stressaantua. Tuli selkäkipuja. Tunteet heittelivät, ja hän söi epäterveellisesti. Paino nousi, hän sairastui uniapneaan ja nukkui huonosti.
”Se paine ja huoli on valtava, kun olet kaikesta vastuussa yksin. Lehmät vaativat hoitoa ympäri vuoden. Yölläkin kännykkään saattoi tulla lypsyrobotin hälytys. Piti vain lähteä navetalle.”
Syrjäkyläoireet vaivasivat
Vuonna 2017 kevät oli pohjoisessa tavanomaista kylmempi, ja Markuksen pelloilla oli lunta vielä kesäkuussa. Poikkeukselliset sääolosuhteet eivät kuitenkaan olleet ongelma.
”Kyllä ammattitaitoinen maanviljelijä niiden kanssa pärjää.”
Heikkiset olivat tähän asti selviytyneet vastoinkäymisistä. Esimerkiksi talvi- ja jatkosotien aikana miehet lähtivät rintamalle ja naiset jäivät hoitamaan maatilaa.
Nyt vastassa oli markkinatalous ja lypsykarjatilojen rakennemuutos, jotka jauhoivat pientä tilallista rattaissaan. Maitoa myytiin liian halvalla. Neuvotteluvaraa yhdellä maanviljelijällä ei ollut, vaan piti suostua siihen, mitä kaupan ja meijerin edustajat sopivat. Vaikka tiloja lopetettiin, maitoa tuotettiin tehostumisen ansiosta yhtä paljon kuin ennenkin.
Näin on edelleen. Niin kauan kuin maitoa riittää, sen hintaa on vaikea nostaa.
”Maanviljelijä tuottaa NHL-laatua Mestiksen budjetilla”, Markus sanoo.
Tuona kylmänä vuonna 2017 oli muitakin vaikeuksia. Läheinen ihminen sairastui. Talousahdinko alkoi tuntua umpikujalta. Puhelias mies muuttui hiljaiseksi ja vetäytyväksi, ja hän näki ystäviään yhä harvemmin. Hänelle määrättiin mielialalääkkeitä.
Tuli myös syrjäkyläoireita: häntä ahdisti asua keskellä Kainuun korpea. Ei ollut helppoa löytää naista, joka olisi halunnut luopua omasta elämästään ja muuttaa hänen luokseen emännäksi.
”Ex-tyttöystävän kanssa tajusin, että hänen lähin ruokakauppansa on viiden kilometrin päässä, ja se on auki 24 h. Täällä lähimpään kauppaan on 25 kilometriä. Iso ruokakauppa on Kajaanissa, jonne on 70 kilometriä.”
Ja vaikka hän löytäisikin kumppanin, olisiko Latvan kylä enää hyvä paikka kasvattaa lapsia? Hänellä oli ollut täällä pienenä leikkikavereita, mutta nyt kylä teki kuolemaa.
Jatkuva väsymys ja ahdistus kuluttivat. Tuli sellainenkin hetki, jolloin hän pysähtyi navetan eteen. Ovi tuntui niin raskaalta, ettei hän meinannut saada sitä auki.
Jotakin on tehtävä, tai minulta lähtee henki, hän ajatteli.
”Pahimmat hetket tulivat ja menivät. Olin masentunut, mutta pidin esirippua pahan oloni edessä kuin alkoholisti.”
Markus kävi terapiassa ja alkoi pohtia konkurssia.
”Mutta pelkäsin häpeää ja sitä, mitä isä sanoisi. Pystyisikö hän hyväksymään tilan konkurssin?”
Markus asui ukkinsa vanhassa talossa samassa pihapiirissä. Varmuuden vuoksi hän vuokrasi talon kauempaa, jos joutuisi riitoihin isänsä kanssa.
Kännykässä on muistoja vanhasta elämästä. © Miska Puumala
Ei enää kevätkylvöjä
Terapiassa Markus oivalsi jotakin, mikä auttoi häntä eteenpäin.
”Tajusin, että minun pitäisi alkaa käsitellä maitotilaa yrityksenä eikä sukutilana. En ollut velkaa kenellekään muulle kuin velkojille.”
Meni kuitenkin vielä joitakin vuosia ennen kuin lopullinen hetki koitti. Kesäkuun viimeisenä päivänä vuonna 2021 Markus poisti nimensä ja puhelinnumeronsa lypsyrobotista. Laite ei enää hälyttäisi hänen kännykkäänsä.
”Se oli valtava helpotus. Tunsin, miten taakka putosi harteilta.”
Maatalous Markus Heikkinen oli hakeutunut konkurssiin. Tilan oli ostanut uusi maatalousyrittäjä, joka ei kuitenkaan enää toimi täällä.
Maatalouden on uudistuttava, Markus uskoo. Hän toivoo, että maanviljelijä saisi enemmän apua varsinkin kriisitilanteissa. Vuonna 2017 startannut Välitä viljelijästä -hanke pyrkii auttamaan, mutta Markuksen mielestä sen resurssit ovat liian pienet.
”Silti suurin toiveeni on, että tuottajahinnat nousisivat kannattavalle tasolle.”
Talousahdingossa kamppaileville viljelijöille hän haluaa sanoa, että konkurssi ei ole enää häpeä.
”Jos on vaikeaa, on parempi hakea vaikka sairauslomaa ja alkaa etsiä ratkaisua.”
Viime talven Markus oli määräaikaisena työntekijänä töissä Kittilän lentokentän kunnossapitohommissa. Hän saattaa palata sinne ensi talvena mutta pohtii muitakin vaihtoehtoja.
Ammattitaitoinen maanviljelijä otettaisiin monelle maatilalle töihin, mutta häntä kiinnostaisi myös opiskella tai työskennellä myynti- ja markkinointitehtävissä. Minne tahansa hän suuntaakin, yksi asia on varma: sillä alalla ja siinä kaupungissa on oltava elinvoimaa.
Tämä kevät on ensimmäinen, jolloin hän ei tee kylvöjä. Jokainen vuodenaika konkurssin jälkeen on ollut entisen elämän hyvästelyä ja opettelemista uuteen elämään, jossa ei ole maataloutta. Tulevaisuus on auki, mutta lapsuudenkotiinsa hän on aina tervetullut.
”Koville se otti isälle, mutta paljon kertoo se, että olemme täällä tänään”, Markus sanoo.
Kodikkaassa olohuoneessa on tauluja. Yhden niistä äiti on tehnyt ristipistoilla. Kankaaseen on kirjailtu Isä meidän -rukous, jossa pyydetään Jumalaa antamaan meille meidän jokapäiväinen leipämme.
Markus on opetellut terveellä tavalla itsekkäämmäksi. ”Lehmähommissa usein hoidetaan lehmät ja hankitaan rahat pankille, mutta oma hyvinvointi tulee viimeisenä.” © Miska Puumala