Milla ja Markku Vahtila juoksivat kriisityöntekijöitä karkuun palaneen hirsitalonsa raunioilla: ”Tuli iso epäusko, että miten näin voi tapahtua”

Jaa artikkeliLähetä vinkki
Milla ja Markku Vahtila
Milla ja Markku Vahtila remontoivat loppuvuonna aittaa, jossa heidän on tarkoitus asua palaneen talon tilalle löydetyn vanhan hirsitalon pystyttämisen ja remontoinnin ajan. © Tommi Tuomi
Milla ja Markku Vahtilan sitkeys punnittiin, kun juuri hankittu unelmatalo haihtui savuna ilmaan.

Palohälytin laukesi aamuneljältä. Tulipalo oli syttynyt satavuotiaan hirsitalon keskiosaan. Milla ja Markku Vahtila nukkuivat talon toiseen päätyyn remontoidussa asunnossa, joka oli erotettu kiinteällä väliseinällä. Palo ehti edetä pitkälle heidän huomaamattaan, koska hälytin alkoi soida vasta, kun savu pääsi sisälle ulkokautta.

Oli marraskuu ja vielä pimeää. Markku katsoi ulos ikkunasta ja näki, miten lieskat valaisivat taloa ympäröiviä mäntyjä.

”Siitä tiesin, että tulipalo on ottanut kunnolla vallan. Se oli aika märkä rätti naamalle”, Markku Vahtila sanoo.

Milla ja Markku olivat ostaneet hirsitalon Loviisan Malmgårdista vain viisi kuukautta aikaisemmin. He olivat kiintyneet talovanhukseen nopeasti ja uskoivat asuvansa siinä koko loppuelämänsä.

”Me oltiin oltu koko syksy ihan onnen kuplassa”, Milla Vahtila sanoo.

Se mikä ensin oli ihana idylli, tuhoutui palossa. © Vahtilan kotialbumi

Se mikä ensin oli ihana idylli, tuhoutui palossa. © Vahtilan kotialbumi

Milla Vahtila on dokumentoinut taloprojektin kauneimmat ja karvaimmat hetket. © Vahtilan kotialbumi

Milla Vahtila on dokumentoinut taloprojektin kauneimmat ja karvaimmat hetket. © Vahtilan kotialbumi

Ihana hirsitalo Malmgårdin kupeessa Loviisassa

Tulipalo Loviisassa tapahtui vain vuosi sen jälkeen, kun Milla ja Markku Vahtila olivat olleet kaukana Galapagossaarilla katselemassa kilpikonnia.

Heillä on aina ollut kova halu elää juuri omannäköistä elämää. Biologiaa alun perin opiskellut Milla huomasi nauttivansa enemmän valokuvaamisesta ja vaihtoi yliopiston ammattikorkeaan. Telinevoimistelussa kansainvälisestikin kilpaillut Markku opiskelee fysioterapeutiksi ja tekee yksilövalmennuksia.

Matkustelu oli ollut kolmikymppisen pariskunnan yhteinen intohimo siitä asti, kun he alkoivat lukioaikoina pitää yhtä. He olivat kiertäneet Borneon viidakot ja Saharan aavikot pienen budjetin reissuillaan. Hitaampaa matkantekoa varten Vahtilat olivat hankkineet Kleinbussin, minipakettiauton, joka oli saanut nimekseen Kuukkeli.

Pandemian puhjettua ulkomailla matkustelu sai jäädä ainakin joksikin aikaa. Ensimmäisenä koronakeväänä Vahtilat viettivät kuukauden Millan suvun mökillä, pienessä vanhassa hirsitalossa, jossa he olivat aina viihtyneet.

He haaveilivat, että joskus kymmenen vuoden päästä voisi olla aika hankkia oma hirsitalo maalta, sitten kun siihen olisi varaa. Markku kuitenkin selaili silloin tällöin netistä kiinnostavia kohteita, ja joitakin vanhoja taloja he olivat käyneet huvin vuoksi katsomassakin. Ne olivat kuitenkin paljastuneet pettymyksiksi.

Niinpä odotukset eivät olleet erityisen korkealla, kun Vahtilat keväällä 2020 ajoivat Loviisan Malmgårdiin. Heti talon pihaan päästyään heiltä pääsi kuitenkin huokaus.

Talo oli ihana.

”Oltiin vaan että voi ei, miksi tuo on noin kiva, kun ei me voida kuitenkaan ostaa sitä”, Milla kertoo.

Vahtilat eivät nimittäin uskoneet saavansa lainaa taloa varten. Siltä se aluksi myös vaikutti, kunnes he keksivät kokeilla onneaan muuallakin kuin kotinurkillaan pääkaupungissa.

”Kun lähti Helsingistä poispäin, niin meidän arvo nousi pankkien silmissä”, Milla naurahtaa.

Vanha hirsitalo oli toki myös edullinen, koska sitä oli remontoitu hyvin vähän, juuri kuten Vahtilat halusivatkin. Edellinen asukas oli ehtinyt tehdä ikävimmät purkamishommat ja remontoinut toiseen päähän pienen asunnon, jossa pystyi jo asumaan.

Vahtilat muuttivat taloon loppukesällä ja ensi töikseen rakensivat tontilleen aidan, jotta koirat Sisu ja Hukka voisivat kirmata pihalla vapaina. Marraskuun alussa he hioi­vat ja sävyttivät makuuhuoneen lattian.

Siksi he olivat nukkumassa keittiön lattial­la, kun palohälytin alkoi soida.

Viime keväästä pitkälle syksyyn Vahtilat asuivat tontillaan pakettiautossa. Talven tullen he pääsivät ulkorakennuksen suojiin, ja pian aittakin on valmis. © Tommi Tuomi

Viime keväästä pitkälle syksyyn Vahtilat asuivat tontillaan pakettiautossa. Talven tullen he pääsivät ulkorakennuksen suojiin, ja pian aittakin on valmis. © Tommi Tuomi

Vastoinkäymisistä huolimatta Vahtiloita kannattalee aito elämänilo. © Tommi Tuomi

Vastoinkäymisistä huolimatta Vahtiloita kannattalee aito elämänilo. © Tommi Tuomi

Aarteita tulipalon jättämistä raunioista

Sinä marraskuisena yönä kriisityöntekijät saivat tietää huutia.

Rynnättyään ulos Markku otti kuistilta jauhesammuttimen ja juoksi alasti sammutustöihin. Hän tiesi kyllä, ettei tulipalo siitä talttuisi. Jälkeenpäin vain voisi tietää yrittäneensä kaikkensa.

Milla oli niin shokissa, ettei heti tajunnut soittaa hätänumeroon, ennen kuin Markku erikseen kehotti.

”Tulipalo aiheutti valtavan epäuskon jo silloin yöllä, että miten näin voi tapahtua. Me nähtiin itsemme täällä edelleen asumassa koko loppuelämämme. Se oli hirveä ristiriita”, Milla sanoo.

Palokunta saapui parissakymmenessä minuutissa. Parin tunnin kuluttua paikalle tulivat kriisityöntekijät tuomaan vaatteita ja syötävää – kaksi ihanaa naista, niin Milla sanoo nyt. Mutta sinä yönä, kun oma unelma paloi poroksi silmien edessä, kriisityöntekijät kävivät lähinnä hermoille.

”Ne yritti viedä meitä pois johonkin hotelliin, mikä vaan suututti meitä. Me juostiin niitä karkuun täällä pihalla. Olen pyytänyt heiltä miljoona kertaa anteeksi”, Milla sanoo.

Hän tietää, että kriisityöntekijät toimivat aivan oikein. ”Oikea” toimintatapa ei vain sopinut Vahtiloille. He halusivat olla paikalla, kuin saattohoitajina rakkaalle talolle. Milla alkoi tallentaa tapahtumia jo paloyönä. Joku toinen ei olisi halunnut katsella, mutta Vahtiloille se oli terapeuttista.

”Oli tärkeää pystyä tekemään jotain sen eteen, että päästään takaisin tänne”

Pahimmat hetket he kokivat tulipaloa seuraavina päivinä palatessaan Loviisaan Viikin vuokra-asunnostaan. Rakkaasta paikasta oli tullut purkujätteen kaatopaikka. Edelleen he halusivat kuitenkin olla mukana kaikessa, mitä tontilla tapahtui.

”Voi miettiä, mitä järkeä siinä oli, että oltiin täällä aina vahtaamassa, kun tavaraa seulottiin koneella. Me seisottiin vieressä ja vahdittiin, että nyt sieltä löytyi joku veitsi, äkkiä poimimaan se”, Markku kertoo.

Seulontakone poimi talteen paitsi aterimia, myös joitakin ehjiä mekkoja ja tuvan orsien metallikoukut. Milla oli juuri tuonut lapsuudenkodistaan vanhoja tavaroita, jotka oli kannettu sisälle säilöön. Lähes kaikki tuhoutui, mutta yksi vanha pehmolelu ja Millan mummin leluauton pyörät olivat säästyneet. Ne tuottivat iloa hävityksen keskellä.

”Kyllä me riemuittiin jokaisesta aarteesta”, Milla sanoo.

Hyvin nopeasti Vahtilat alkoivat myös unelmoida uudelleen. He päättivät etsiä vanhan aitan, jossa voisivat ensi tilassa asua. Sopiva löytyi Tuurista ja siirrettiin Loviisaan vielä ennen vuodenvaihdetta.

”Meillä oli tosi naiivi ajatus, että saadaan se vielä jouluksi pystyyn. Mutta se toi meille paljon toivoa silloin”, Milla sanoi.

”Oli tärkeää pystyä tekemään jotain sen eteen, että päästään takaisin tänne”, Markku lisää.

Aittaa talven mittaan pystyttäessään he alkoivat myös etsiä uutta taloa.

Tai ei tietenkään uutta vaan mahdollisimman vanhaa.

Palaneesta talosta jäivät jäljelle vain päätyoven portaat. Alun perin Vahtilat inhosivat niitä, koska ne olivat myöhempää perua eivätkä sopineet vanhan hirsitalon tyyliin. Palon jälkeen he kuitenkin kiintyivät rappumöhkäleeseen, joka saa jäädä tontille. Portaille voi nousta vaikka pitämään puheita. © Tommi Tuomi

Palaneesta talosta jäivät jäljelle vain päätyoven portaat. Alun perin Vahtilat inhosivat niitä, koska ne olivat myöhempää perua eivätkä sopineet vanhan hirsitalon tyyliin. Palon jälkeen he kuitenkin kiintyivät rappumöhkäleeseen, joka saa jäädä tontille. Portaille voi nousta vaikka pitämään puheita. © Tommi Tuomi

Pääosan rakennustyöstä Vahtilat tekevät itse, vaikkei heillä ole siitä juuri kokemusta. Toki he ovat saaneet paljon neuvoja perinnerakentamisesta, mutta kaikki tuntuvat sanovan eri asioita, joten on pakko vain luottaa itseensä. © Tommi Tuomi

Pääosan rakennustyöstä Vahtilat tekevät itse, vaikkei heillä ole siitä juuri kokemusta. Toki he ovat saaneet paljon neuvoja perinnerakentamisesta, mutta kaikki tuntuvat sanovan eri asioita, joten on pakko vain luottaa itseensä. © Tommi Tuomi

Uuden kodin kivijalka kokoon

Pieni ilmoitus julkaistiin kaksi kertaa Maaseudun Tulevaisuudessa. Siinä etsittiin noin kahdeksan kertaa kahdenkymmenen metrin kokoista hirsikehikkoa.

Vahtilat yllättyivät saadessaan ilmoituksiinsa kymmeniä vastauksia. Heillä olikin valinnanvaraa! Kriteerit olivat selkeät: talon pitää olla mahdollisimman vanha, hirsien mahdollisimman hienot, ja mieluiten kaikki vanhat ikkunat, ovet ja lattialankut pitäisi olla tallella.

Se oikea löytyi Keuruulta.

Vahtilat ovat huhtikuusta alkaen yöpyneet pakettiautossaan Loviisan tontilla, ja kesän mittaan he kävivät purkamassa taloa Keuruulla. Ovia, ikkunoita ja muita talonosia he toivat peräkärryllä aina paluumatkalla, hirsikehikko tuli rekkojen kyydissä syksyllä. Se on tarkoitus pystyttää helmi-maaliskuussa.

Pääosan rakennustyöstä Vahtilat tekevät itse, vaikkei heillä ole siitä juuri kokemusta. Toki he ovat saaneet paljon neuvoja perinnerakentamisesta, mutta kaikki tuntuvat sanovan eri asioita, joten on pakko vain luottaa itseensä.

Vahtiloille on esimerkiksi sanottu, että palaneen talon kivijalan kokoaminen uudelleen Keuruulta tulevan kehikon alle olisi hyvin vaikeaa ja varsinkin kallista. Milla kuitenkin opetteli käyttämään kaivinkonetta ja nosteli kivet paikalleen itse.

”Kun kerran pystyimme niin monien epäilyksistä huolimatta tekemään sen itse, niin tiedämme, että pystymme liki mihin vain. Meidän vastaava mestarimmekin on ollut ihan äimän käkenä.”

Elämäniloa uuden onnen kuplassa

Vahtiloita tuntuu kannattelevan aito elämänilo. Se näkyy myös heidän Youtube-kanavallaan, jonne Milla on kuvannut videoita pariskunnan elämästä ja taloprojektista.

Hän tuntee kuitenkin itsensä joskus huijariksi.

”Ihmiset ehkä luulevat meidän olevan aina positiivisia. Mutta joka päivä tulee sekin hetki, kun tuntuu, ettei tästä tule mitään. Niinä hetkinä ei vain huvita kuvata mitään”, Milla sanoo.

Alkuvuonna Vahtilat pääsevät jo aittaan asumaan. Silloin tulee viimein aika luopua Viikin opiskelijakämpästä, joka on toiminut tukikohtana yli kymmenen vuotta. Kodilta se ei ole oikein koskaan tuntunut, eikä sinne ole ikävä.

”Kun keväällä muutettiin tänne takaisin, jännitti tosi paljon. Sitä mietti, että kuviteltiinko me vaan, että täällä oli niin ihanaa”, Milla sanoo.

Mutta eihän se ollut kuvitelmaa. Ja jos onnen kupla kerran puhkesikin, Vahtilat ovat jo puhaltaneet sen täyteen uudelleen.

Lue myös: Vahtilan voimapari teki ruskamatkan VW Kleinbus -hippipakulla: ”Siinä on melkein ihaninta se, ettei saa olla kiire” – Katso upeat ruskakuvat Kilpisjärveltä!

X