Ann ja Olavi Mattson elävät Kalliolaakson linnassa muurien ja tornien suojassa: ”Jotkut luulevat meitä rikkaiksi”

Jaa artikkeliLähetä vinkki
Oma linna oli haave
Päätalon sokkeli valettiin vuonna 1989, ja taloa rakennettiin yli kaksikymmentä vuotta. Ympärillä on kahdeksantoista hehtaaria maata ja metsää. © Sini-Marja Niska
Kalliolaakson linna on pariskunnan omin käsin toteuttama unelma. Seinien sisällä eletään kuitenkin ihan tavallista elämää.

Mansardikattoisen rakennuksen seinä on jykevän näköinen. Siihen on upotettu liki kolmesataa tonnia harmaata luonnonkiveä, parveketta kannattelee neljä pilaria. Suurta pihaa reunustavat komeat lehtipuut.

Raamit ovat kuin keskiaikaisen näytelmän kulisseista. Päätaloa vastapäätä seisoo valkoinen muuri, jonka molemmista päistä kohoavat tornit. Muuria pitkin kiipeää syvänpunainen viiliviini. Erikoista miljöötä tullaan katsomaan kaukaakin, mutta tehdään yksi asia heti selväksi: tässä linnassa asuu aivan tavallisia ihmisiä.

”Minusta voi ottaa yhden kuvan. Tässä on kyse linnasta, ei meistä”, tokaisee Olavi Mattson, 64, heti alkuun.

Oma linna muurin ja tornien suojassa

Aloitetaan siis linnasta, sen synnystä. Vielä neljäkymmentä vuotta sitten täällä, Perniön perukoilla, oli savinen mäki ja ränsistynyt talo. Olavi ja Ann Mattson, 67, asuivat aivan muualla, Sauvossa ja haaveilivat elämänmuutoksesta sekä uudesta kodista kaukana liikenteen pauhusta.

Parin vuoden etsintöjen jälkeen pariskunta löysi tämän paikan, jonka hienoin asia silloin oli ympäröivä luonto. Mattsonit asettuivat taloksi keskellä pihaa tönöttävään huonokuntoiseen taloon. Pihalta raijattiin pois rekkalasteittain romua. Lopulta Mattsonit purkivat myös vanha talon ja alkoivat rakentaa uutta.

Somerolta löytyi ihastuttava 200-vuotias talonpoikaistalo. Se miellytti silmää ja sopi hyvin laakson maisemaan. Niinpä pariskunta alkoi siirtää vanhaa rakennusta pala palalta Somerolta Perniöön. Purkaminen hoidettiin kahdestaan, ja kaiken kaikkiaan siirtourakka kesti vuoden. Myöhemmin perheeseen syntyi vielä neljä lasta, jotka kasvoivat auttelemaan tilan töissä.

Mutta linnakonsepti, se syntyi oikeastaan vähän vahingossa. Päätaloa oli rakennettu parikymmentä vuotta, ja Olavi luonnosteli uutta wc-rakennusta. Yks kaks paperilla olikin muuri torneineen.

”Hän vain alkoi yhtenä aamuna piirtää ja rakentaa”, Ann Mattson kertoo.

Kaikki muuria ja torneja myöten on rakennettu omin käsin. Olavi Mattson kantoi kymmenen kilon painoisia tiiliä torniksi muutama kerrallaan, ja valmista tuli parissa vuodessa. Rakennusluvat heltisivät Olavin mukaan poikkeuksellisesti, ja siinä ammattirakentajan taustasta oli hyötyä. Olavi uskoo, että projektissa oli näppinsä pelissä myös korkeammalla johdatuksella.

”Niin nopeasti tämä valmistui, etten olisi ikinä saanut tehtyä yksin. Piirustukset, luvat, itse rakentaminen. Se oli oikea ihme.”

Torniin rakennettiin myös Annin pitkään haaveilema kahvila.

”Tämä projekti on kyllä kokoluokkaa mopo karkaa ja menee keula pystyssä”, Olavi tuumii.

Rakennus ristittiin linnaksi lehtijutussa, ja nimi jäi elämään. Koska alue on kallioista laaksoa, jalostui nimeksi Kalliolaakson linna. Pariskunnalle itselleen linna-sana on ylilyövä, mutta vanhan ajan tyyli viehättää.

”Mietin kyllä, että olen syntynyt ihan väärään aikaan. Minun olisi pitänyt elää 200–300 vuotta sitten”, Olavi myhäilee.

”Tuolla suuvärkillä olisit kyllä kuollut aika varhain”, Ann huomauttaa.

Ann ja Olavi Mattsonin arki on työntäyteistä ja rikasta. Kaikki tehdään itse, mikä voidaan. ”Eihän tämä voi koskaan olla tiptop, vaan aina on jotain vähän rempallaan”, Ann Mattson nauraa. © Sini-Marja Niska

Ann ja Olavi Mattsonin arki on työntäyteistä ja rikasta. Kaikki tehdään itse, mikä voidaan. ”Eihän tämä voi koskaan olla tiptop, vaan aina on jotain vähän rempallaan”, Ann Mattson nauraa. © Sini-Marja Niska

Sakarareunaiset tornit kohoavat neljäkymmentä metriä pitkän muurin molemmissa päissä. Muurin silta valjastettiin kesällä tornikahvilan terassiksi. © Sini-Marja Niska

Sakarareunaiset tornit kohoavat neljäkymmentä metriä pitkän muurin molemmissa päissä. Muurin silta valjastettiin kesällä tornikahvilan terassiksi. © Sini-Marja Niska

Yrittäjiä ja ihan taviksia

Porkkananaattipesto, kanttarellikastike, päärynä-suklaatäytekakku. Päätalon salin rouhealla, puisella pöydällä on rivi lappuja, joihin on tekstattu ruokien nimiä. Joka toisena lauantaina Mattsonit kattavat linnaan herkkupöydän, joka on nyt pariskunnan päätulonlähde. Silloin pöytä notkuu syötävää, ja hopeisesta kulhosta nousee infrapunahöyrystimellä luotua, taianomaista usvaa – linnamainen spektaakkeli sekin.

Bisnesidea syntyi puolivahingossa. Mattsonin pariskunta järjesti talossa juhlia ystävilleen, ja erikoinen miljöö ja komeat puitteet herättivät kiinnostusta vieraissa.

”Elettiin Nokia-aikaa, ja kaveri sanoi, että järjestäisi juhlat meidän tiloissamme. Koetin estellä, mutta kaveri piti pintansa, ja suostuimme. Se menikin niin hyvin, että aloimme tehdä tätä työksemme”, Olavi Mattson muistelee.

Linna osoittautui houkuttelevaksi kohteeksi. Asiakkaita tuli Vaasasta asti.

”Mutta heti, kun alettiin puhua linnasta, piti alkaa maksaa linnalisää”, Olavi puuskahtaa.

”Tuotteiden hinnat nousivat ja tuli ikäviä asioita ja seurannaisia. Kuten kateutta.”

”Jotkut luulevat meitä rikkaiksi, kun on tämä linna. Oikeasti on aikoja, jolloin meillä ei ole ollenkaan rahaa”, Ann Mattson sanoo.

”Ei tällä tienaa. Ylläpito, kiinteistöverot, kaikki maksaa. Kaikki täällä on tehty omasta selkänahasta”, Olavi täydentää.

Kateuden takia kolmikerroksisen päätalon tarkoista neliömääristäkään ei puhuta. Mutta millaista on asua linnassa?

Ann Mattson huokaa: ”Olemme oikeasti ihan taviksia. Ei tämä ole sen kummempaa”.

Puolen kilometrin päässä linnasta tontti rajautuu takorautaporttiin. Se avataan, kun linnassa on toimintaa. Nyt portti on jäänyt auki, ja pihalle kaartaa sininen auto.

”Kerran olin alasti lammessa uimassa, kun pihaan tuli vieraita”, Ann kertoo.

”Ja minä piirtelin joskus salin pöydän ääressä pelkissä kalsareissa, kun kaksi naista marssi sisään. Kysyivät, onko kahvila auki. Nousin pöydästä täyteen pituuteeni. Naiset totesivat hiljaa, että ei taida olla ja kääntyivät kannoillaan”, Olavi täräyttää.

Vaikka linna muuntuu ravintolaksi, kahvilaksi ja tarvittaessa yksityistilaisuuksien raameiksi, on Kalliolaakson linna ennen kaikkea Ann ja Olavi Mattsonin koti. Siksi tutustumiskäynnit tulee sopia erikseen.

Ann Mattson on kätevä käsistään myös keittiössä. Munakas valmistuu oman kanalan munista. © Sini-Marja Niska

Ann Mattson on kätevä käsistään myös keittiössä. Munakas valmistuu oman kanalan munista. © Sini-Marja Niska

Linnan vintillä, tekstiilitaiteilija Annin työhuoneessa syntyvät niin pellavasta kuin lampaanvillasta valmistetut tuotteet. © Sini-Marja Niska

Linnan vintillä, tekstiilitaiteilija Annin työhuoneessa syntyvät niin pellavasta kuin lampaanvillasta valmistetut tuotteet. © Sini-Marja Niska

Kädentaitajien sukua

Muurin salia koristaa Annin maalaama seinämaalaus. Tornin ryhdikkäät haarniskat ovat Olavin itse takomat ja vanhan näköisiksi öljyämät. Lattiaa laatoittavat huolellisesti asetellut kivet. Huonekalut on hankittu joko kirpputorilta, kuolinpesistä tai tehty itse. Kädentöiden ja yksityiskohtien määrä on hengästyttävä.

”Kun piti saada tuolit kuudellekymmenelle henkilölle, niin itsehän se oli tehtävä”, Olavi Mattson sanoo.

Ann ja Olavi Mattson eivät ajattele, että työhön uppoaa erityisen paljon aikaa.

”Meille tämä tekeminen on ihan itsestään selvää. Emme me näe työn määrää tai laske tunteja”, Ann selittää.

Mattsonin sanovat, että molemmat ovat saaneet kädentaidot jo äidinmaidosta. Olavi on kuudennen polven puuseppiä. Suvussa on tehty esimerkiksi Ahvenanmaalla ruumisarkkuja. Ann taas on Bomanin puuseppäsukua, joka tunnettiin niin Ruotsin kuninkaallisten hovihankkijana kuin suomalaisten porvariskotien kalustajana.

Kipuamme torniin, jossa odottaa taas yllätys: poreallas hierontoineen ja valoineen. Sieltä voi ihailla lammen rannassa komeilevaa pitkää paviljonkirakennusta, jonka Olavi rakensi alun perin hevosia varten. Sitten Ann toivoi paviljongin päätyyn ulkouunia, sen jälkeen terassia ja niin edelleen. Taas lähti vähän lapasesta.

”Nyt se on loppuun viritetty”, Olavi päättää.

Ulkona kanalan päädyssä Olavi viheltää terävästi sormien läpi. Alhaalta laakson perukoilta nelistää ensin tummanruskea, sitten perästä vaaleampi ori. Ekku ja Julle saavat vaeltaa vapaina alhaalla laakson mailla peurojen ja hirvien kanssa.

”Nämä ovat villihevosia, kuin mustangeja”, Olavi kertoo.

Ann kaataa kottikärryillä oman maan vihanneksia aitauksessa kuopsutteleville kanoille ja kukolle, joka kiekaisee kuuluvasti.

”Ann on oikea kanaemo! Kun voitin aikanaan valssilaulukilpailun, meiltä kysyttiin, miten juhlistamme voittoa. Vaimo vastasi, ettemme mitenkään, vaan menemme kotiin, koska kanalan luukku unohtui auki”, Olavi hekottaa.

Vaikeuksien kautta

Kalliolaaksossa eletään maatalon – tai maalaislinnan – elämää: nikkaroidaan, tehdään puita ja sepäntöitä, hoidetaan puutarhaa ja eläimiä. Talon yläkerta pursuaa Annin itse myyntiin tekemiä pellavaisia, nahkaisia ja villaisia vaatteita ja asusteita.

Ann Mattsonilla on teoria: ”Jokainen ihminen on peruslaiska luonteeltaan, niin mekin! Rytmi pysyy yllä, mitä enemmän tekee töitä. Silloin tämä ei ole ollenkaan niin raskasta”, Ann kuvailee.

Varovasti arvioituna linnanrakennusurakkaan on uponnut 30 000 työtuntia. Päärakennuksen tekeminen kesti kaikkiaan kaksikymmentäkaksi vuotta. Projekti on aina myös jostain kesken.

”Tämä ei ole työtä vaan elämäntapa”, Ann Mattson toteaa.

”Tai elämäntyö, haaste”, Olavi täydentää.

Elämäntavan, unelmankin eteen on kuitenkin vuodatettu paitsi hikeä, myös kyyneliä. Pariskunnan elämä ei ole aina ollut näin tasapainoista, vaan matkan varrella on koettu myös kipuja ja tuskaa.

Olaville on kertynyt elämän varrella kaksitoista ammattia. Yksi niistä on muusikko. ”Olin solisti ja holisti. Se oli raskasta aikaa vaimolle ja lapsille. Kerran tultuani kiertueelta kotiin olin hirvittävän ahdistunut. Yhtäkkiä en saanut happea. Olin varma, että nyt tuli noutaja. Pyysin apua ylempää, ja siitä alkoi pelastukseni”, Olavi muistelee.

Pelastuksella Olavi tarkoittaa uskonratkaisua ja raitistumista. Ann oli tehnyt uskonratkaisunsa jo kymmenen vuotta aiemmin, jääräpäiselle miehelleen kertomatta.

”Olemme kiitollisia, että olemme saaneet toteuttaa omia unelmiamme. Asiakaskuntaa on puliukoista presidentteihin, ja päivät ovat erilaisia. Tässä saa rikkaita kokemuksia ja kohtaamisia, joita ei monessa ammatissa saa”, Ann hymyilee.

Pariskunta kasvattaa ison osan syötävistä ja tarjottavista ruoista itse. Kasvihuoneessa versovat esimerkiksi viiniköynnökset. © Sini-Marja Niska

Pariskunta kasvattaa ison osan syötävistä ja tarjottavista ruoista itse. Kasvihuoneessa versovat esimerkiksi viiniköynnökset. © Sini-Marja Niska

Linnassa eletään mahdollisimman luonnonmukaista elämää. Hevoset Ekku ja Julle viihtyvät ulkosalla, vapaina laakson mailla. © Sini-Marja Niska

Linnassa eletään mahdollisimman luonnonmukaista elämää. Hevoset Ekku ja Julle viihtyvät ulkosalla, vapaina laakson mailla. © Sini-Marja Niska

Lue myös: Krokettia ja aviopuolisoiden etsiskelyä – Näin 1800-luvun kuninkaalliset viettivät rentoa mökkikesää Rumpenheimin linnassa

X